Kiirastorstaina...

Hiljainen viikko tai suuri viikko tai miksi nyt haluaakaan nimetä.. Menossa kuitenkin kohti pääsiäistä kaiken aikaa. Jostain syystä pitkäperjantai tuo minulle mieleen aina yhden laulun, joka ei oikeastaan liity pitkäperjantaihin tai pääsiäiseen mitenkään. Se vaan soi minulla kaiken aikaa päättymättömästi pään sisällä. Pakko siis laittaa se tähän, jotta se ehkä poistuu soimasta.

Selityksenä voi sanoa sen, että olen vallan tykästynyt Martikaisen lyriikoihin. Tummennettu kohta kertoo sen, miksi aina pitkäperjantai iskee tuon kappaleen soimaan päässä.

Meni turvallinen tiistaipäivä, tuiki tavallinen keskiviikko, tuttu torstaikin
Taisi mennä koko viikko sitä samaa taas: rauha maass'
Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään, kun sitten nään tän ilmestyksen:
Ensi silmäyksen myötä saakin kädet täyteen työtä tässä 'rakkaudessa', nähkääs
Meni muutamia viikkoja lisää
Hurman hetkillä hulluus marssii sisään, ja kysyy: "onkos täällä rakastavaisia?
Mä taisin tulla oikeaan paikkaan"
Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan, minä saan sinut kiehumaan
Mutta yhdessä asutamme maan, jonka nimenä rakkaus on

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Menee toraillessa tiistaipäivä, mykkäkoulussa keskiviikko, torstai on epätoivoa täynnä ja perjantaikin kovin pitkä
Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen: minne katsonkin, aina punaista nään
Mun pää paisuu
Mä hakkaan sitä seinään - näen mustaa verkalleen
Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan
Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan, minä saan sinut luopumaan, leikiten antautumaan tällä maalla, jonka nimenä rakkaus on
Eikä tässä yhtään missään ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Eikä tässä ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen
Hulluuteen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen (3x)

(YUP: Rakkaus on pesti hulluuteen)

Rakkaus on...

Olen aina tiennyt jollain tasolla sen, että omaa lastaan rakastaa ehdottomasti. Kuitenkin se tunteen valtavuus yllättää toisinaan. Joskus nousee pala kurkkuun, kun laittaa lasta nukkumaan tai katsoo, mitä kaikkea se pieni ihminen on vuodessa oppinut. Tänään se yllättävä tunne iski fyysisenä kipuna. Hetken aikaa tuntui siltä, että sydäntä irrotetaan rinnasta - niin voimakas se tunne oli.

En ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tunteellinen, enkä varsinkaan kertonut tunteistani ääneen toisille. Minusta on aina tuntunut siltä, että onnen hetket ovat harvinaisia ja ne täytyy pitää piilossa. Mitä enemmän elämässä asiat ovat menneet pieleen, sitä enemmän olen halunnut säilyttää ne onnellisimmat hetket ominani. Ehkä joskus olen pitänyt niitä hetkiä varastettuina tai lainattuina, ja sen vuoksi olen halunnut mustasukkaisesti kätkeä ne muiden katseilta. Lapsen kanssa se asia on kuitenkin hyvin erilainen.

Omaa lasta haluaa kohdella mahdollisimman hyvin. Lapselle kun toivoo vain hyviä asioita tässä maailmassa, vaikka samalla tietää, että se ei ole edes mahdollista. Oman lapsenkin kohdalla tietää jo näistä lähtökohdista sen, että elämä ei tule olemaan helpointa mahdollista. Kun lapsen isä huitelee ties missä, eikä edes syntymäpäiväkorttia lähetä, on varsin vaikeaa selittää, ettei syy ole lapsessa. Etenkään, jos ympärillä näkyy lähinnä ydinperheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä tai niitä perheitä, joissa sentään isä ja äiti ovat olemassa ja lapset tuntevat heidät.

Toisinaan rakastaminen koskee niin perhanasti. Toisaalta, rakastuessaan ja rakastaessaan sitä avaa itsensä toiselle ihmiselle niin täydellisesti, että antautuu siihen vaaraan tulla satutetuksi. Joskus toinen sitten kääntää sitä veistä haavassa ja satuttaa. Joskus sitten itse on se, joka kääntää veistä. Toivottavasti joskus oppisi olemaan se ihminen, joka myös täysin pyyteettömästi pystyy vain rakastamaan.

"Mitä sinä meinaat minulle tehdä,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mitä sinä meinaat minulta ottaa,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mun täytyy mennä niin kauas pois,
Että sinullakin rauha ois.
Mun täytyy olla niin kauan pois,
Että palata mun helpompi ois.

refrain: Tää rakkaus ei oo pysyvää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

Etkö sinä minusta mitään piittaa?
Miksi et voi unohtaa?
Miksi sinun täytyy mielin määrin
Koetella kituvaa?
Sun täytyy mennä niin kauas pois,
Että minullakin rauha ois.
Sun täytyy olla niin kauan pois,
Jotta palata sun helpompi ois.

refrain

Tää rakkaus ei oo pitävää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

refrain

En oikein tiedä itsekään... "
(Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Rakkaus ei oo pysyvää)

Pitkä puhelu...

Pitkät puhelinkeskustelut voivat avata ikkunoita monenlaisiin maailmoihin. Tällä kertaa yksi puhelinkeskustelu muistutti mieleeni kaikenlaista sellaista, jonka luulin jo unohtuneeksi. Outoa huomata, että tunteet, jotka on mielestään painanut jo pinnan alle ja käsitellyt moneen kertaan, nousevat esille heti. Minun tarvitsi vain kuulla puhelimeni viestiääni ja sen jälkeen nähdä, keneltä viesti on tullut. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs, siinä kehotettiin soittamaan, jos haluan jutella.

Jokin pään sisäinen yhdistäjä oli ilmeisesti sitä mieltä, että täytyy soittaa. Näin ollen minä soitin ihmiselle, josta en ole reiluun kuukauteen mitään kuullut. Nyt minä vihdoinkin ymmärrän sen, mitä tarkoitetaan katkeransuloisella. Juuri tuo sana kuvastaa sitä tunnetta, joka minulla oli sillä hetkellä, kun toisesta päästä vastattiin. Aivan kuin tuo reilu kuukausi olisi pyyhitty pois. Samat kipeät asiat ja samalla ilo siitä, että kuulee toisen ihmisen äänen. Ehkä kaikkea ei ole käsitelty vieläkään loppuun asti.

Puhelu kesti tunnin verran. Sen aikana puhuttiin paljon kaikkea, minä kyselin hänen vointiaan ja kerroin omista asioistani. Miten helposti siitä voisikaan palata takaisin entiseen aikaan, kun päivittäin pidettiin yhteyttä ja suunniteltiin yhteisiä asioita. Tuntui pahalta kuulla, miten kovasti sairaus verottaa toisen ihmisen elämää. Kyse ei ole pelkästään siitä, että hän kokisi fyysisesti väsymystä. Tuntui välillä, että hän on henkisestikin valmis luovuttamaan. Sanoi hän sen ääneen itsekin, että olisi jo luovuttanut, ellei lapsia olisi. Se tuntui pahalta kuulla.

Puhelun jälkeen meni vielä toinen tunti tekstiviestien lähettelyyn. Puhelun aikana ei voinut sanoa kaikkea, mitä mielessä liikkui, eikä oikeastaan pystynyt sanomaan. Jos olisi edes yrittänyt, ääni olisi sortunut ja toinen olisi huomannut, että minua itkettää. Parempi siis jättää toiselle sellainen käsitys, että minulla menee ihan hyvin ja siirryn elämässäni eteenpäin. No, tulipahan taas viesteissä todistettua, etteivät asiat mene ihan niin. Viestissä oli helppo sanoa, että haluaisi muuttaa asioita toiseen suuntaan. Helppoa sanoa, etteivät tunteet ole vielä hävinneet minnekään.

Jep, elämä ja rakkaus ovat helppoja.

"Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen, on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen. Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois, vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois. Ei pyydä koskaan saapuessaan lupaa katkeruus ja kyyneleitä erottaa voi pieni ikuisuus... "

Hiljaisuus...

Pommi iski keskiviikkoiltana, siitä hiljaisuus. Miehellä on munuaissyöpä. Hän keskittyy lapsiinsa ja yrittää viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan. Minä kuulin asiasta ensimmäisenä, ennen hänen äitiään, siskoaan tai lastensa äitiä.

Puhelun aikana mies kertoi suunnitelmista, joita hänellä oli ollut. Hän oli ajatellut, että voisi hakea pohjoisesta töitä ja muuttaa tänne. Oli ajatellut yhteistä tulevaisuutta. Puhelun lopetus satutti kaikkein eniten.

"Minä rakastan sinua, mutta en voi olla sinulle sellainen mies, joka haluaisin olla."

Se satuttaa, ettei voi alkaa vihata toista.

Tiedonkulkua...

Ihmisen elämä on niin kertakaikkisen ärsyttävää toisinaan. Jos toinen ei ota puhelinta käteen ja ilmoita itsestään, ollaan sitten syvässä epätietoisuudessa molemmat. Minä olen varma, että tässä vaiheessa mies jo tietää jotain enemmän kuin on minulle kertonut. Vaan kun olemme sopineet, että hän ilmoittaa ajallaan, en minä voi tehdä tässä vaiheessa mitään. Odottavan aika on pitkä ja mielikuvitus villi.

Olen ehtinyt hahmotella mielessäni varmaankin noin puolen vuosisadan verran traagisia rakkaustarinoita, kun olen miettinyt, mitä seuraa mistäkin vaihtoehdosta. Jos mies on todellakin pysyvästi sairas, minulla ei paljon vaihtoehtoja ole. Muissa tapauksissa en tiedä. Ainahan saa elää siinä toivossa, että vielä on mahdollisuuksia vaikka mihin. Joskus ne toiveet vaan jäävät toteutumatta. Silloin sitä joutuu aina kiertymään takaisin omaan itseensä ja ihmettelemään, miten tässä jälleen kävi näin.

Tiedonkulku on tässä maailmassa yleensäkin se, mikä tökkii. Työpaikalla tieto ei välttämättä kulje kahden metrinkään päähän. Yleensä tietoa pitäisi osata kysyä itse, mutta milläs kysyt, jos asia on sellainen, ettet ole alunperinkään koskaan missään kuullut siitä yhtään mitään. Sitten vain oletetaan, että kaikki tietävät, mistä on kyse. Sama pätee normaaleissa ihmissuhteissa. Jotkut putoavat aina tiedotuksen ulkopuolelle ja sitten ihmetellään, että: "Etkö sinä muka tiennyt, että se on raskaana ja nyt sillä on vauva?" No en, en tiennyt, kun kukaan ei ole asiasta halaistua sanaa sanonut!

Yritä siinä sitten olla siivosti, kun et saa mitään tietoa mistään. Ainakin kaikki pitävät täysin idioottina, kun aukaisee suunsa. Vaan se on ollut sama trendi olemassa jo pitkään. Ainahan minä onnistun nolaamaan joko itseni tai puoli sukua, kun avaan leipäläpeni. Siinähän sitten saavat hävetä, mitäs jättävät kertomatta minulle... ;)

Sydän pysähtyy...

"Olen kotona. Menen takas aamulla. Minussa on jotain pahasti pielessä. Pyydettiin varautumaan pahimpaan. Varaudu myös sinä." 6 Loka 2006 20:57

Tyhjä olo.

"Minua pelottaa. En ole koskaan pelännyt mitään ja nyt minua pelottaa. Kaikki suunnitelmat menivät romukoppaan. Olin ajatellut, että meistä voisi tulla jotain." 6 Loka 2006 21:26

Tyhjä olo.

Päässä humisee.

Tässäkö se oli? Se hetken onnellisuus ihmisestä, jonka kanssa on hyvä olla. Aivan kuin sydän olisi pysäytetty.

Tyhjä olo.

Kun saisi nukuttua, ettei koko yötä itkisi. Aamulla on aikainen lähtö töihin. Miksi asiat menevät näin? Miksen minä saa olla onnellinen?

"Ei iloa monta ihmislapselle suotu. Yks kevään riemu,ja toinen kesän, ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisesta.

Ei surua monta ihmislapselle suotu. Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä voima."

Minuakin pelottaa. Pelottaa niin helvetisti, mutta olen liian ylpeä myöntääkseni sitä. Pelkään liikaa kipua, jonka sydämen särkyminen minulle aiheuttaa.

Kesä ja sääsket..

Pitkä tauko kirjoittamisessa antaa yleensä paljon aiheita uusiin ajatuksiin. Tällä kertaa sen tauon täytti viikon mittainen oleilu leirikeskuksessa murrosikäisten nuorten kanssa. Vaikka välillä risoo jo pelkkä ajatuskin siitä ajasta, välillä näyttää olevan itsellekin tarpeen päätyä leirille kuuntelemaan sitä menoa. Se opettaa paljon, kun on viikon ajan 24h/vrk teinien kanssa samassa tilassa. Muistuttaa paljon omasta murrosiästä, mutta siinä näkee ja kuulee myös sellaisia asioita, joita ei ollenkaan muista enää itsestään.

Murrosikä on rankaa. Sen huomasin jälleen kerran. Hirvittävä määrä itsestään epävarmoja nuoria ihmisiä, joista osalla on hygieniaongelmia ja osalla muita ujous-ongelmia. Jokainen pakotetaan viikon ajan jakamaan oma henkilökohtainen tilansa toisten nuorten kanssa. Se on vaativaa. Toisaalta se myös palkitsee.

Monet nuoret näyttivät osaltaan pääsevän eroon edes osasta ujouttaan, uskaltautuivat juttelemaan eri sukupuolta olevien ihmisten kanssa ja jopa toisinaan uskalsivat puhua aivan vieraille ihmisille. Varmasti jokainen muistaa vielä sen oman nuoruutensa ja ne paineet siitä, onko viehättävä vastakkaisen sukupuolen silmissä ja mitä asialle on tehtävissä.

Eikä siitä pääse eroon aikuisempanakaan. Tietenkin aikuisena ymmärtää jo sen, ettei ulkoinen olemus voi korvata sitä, jos sisältä jotain puuttuu. Ulkonäkö ei korvaa puuttuvaa rakkautta.

Tähän ajatukseen sopii minusta hyvin Timo Rautiaisen sanoituksesta pätkä:

"Rakkaus on kirosana, jos väärä mies on sanojana."

Ahdistaako?

Viikonloppu herätti taas ajatuksia siitä, miten ihmisen elämä ehtiikään muuttua muutamissa sekunneissa. Yksi ainoa tiedonjyvänen voi aiheuttaa sen, että koko näkökulma johonkin asiaan muuttuu.

Pitkään jatkunut, määrittelemättömästä syystä johtunut ahdistus hävisi yllättäen. Tuntuisi aivan siltä, että menneisyys on päästänyt irti otteestaan ja antanut tilaa tulevaisuudelle. Ehkä syynä on se, että ystävä kertoi asioita, jotka laittoivat minut määrittelemään itseni ja menneen elämäni uudelleen. Ehkä syynä on vain se, että päästin itse viimein irti omasta syyllisyydestäni. En tiedä.

Yksi suuri voitto on se, että voin nykyiselle rakkaalleni puhua ex-puolisostani etunimellä. Exän kaikki vaikutusvalta minuun tuntuu hävinneen. Etunimen sanominen ja asioiden muistelu ei enää herätäkään ahdistusta tai muita suuria tunteita. Tämä tärähti käytäntöön aivan yhden puhelinsoiton jälkeen. Ei siihen vaadittu kuin tieto siitä, että minä en olekaan itse syyllinen niihin asioihin, joista minua syytettiin. Siis, ex toimii nykyisessä suhteessaan kuuleman mukaan yhtä huonosti kuin ennenkin.

Minä en taidakaan olla niin hankala nainen kuin oletin...