Päivitystä...

Kuukausi on mennyt aivan hukkaan ilman mitään havaintoa aiheesta. Johtuu ehkä lisääntyneestä vapaa-ajasta, että mitään ei ehdi tehdä, kun kaiken voi aina siirtää seuraavaan päivään.. paitsi vessassa käymisen, joka täytyy suorittaa juuri sillä hetkellä, kun ensimmäinen oire vessahädästä ilmenee.. muuten voi olla jo liian myöhäistä...

Vatsa-asukki kasvaa hurjalla vauhdilla. 2.1. kävin paikallisen keskussairaalan lääkärillä jälleen, koska viime postauksessa mainitut rasitustulokset lopulta johtivat raskausdiabeteksen toteamiseen ja insuliinipistoshoitoon. Nyt siis kahdesti päivässä piikitän pitkäkestoista insuliinia, jotta verensokeriarvot pysyisivät hyvällä tasolla. Tämä tilanne on johtanut siihen, että äitiyspoliklinikalla pitää käydä parin viikon välein. Siellä sitten otetaan sydänkäyrää JormaTuulikista ja ultralla mittaillaan, millaisissa mitoissa suurin piirtein kasvetaan. Viime käynnillä painoarvio kääpiölle oli 2,8kg, joten ihan kunnon mötikkä sieltä on tulossa. Samassa yhteydessä lääkäri teki sisätutkimuksen, jonka jälkeen totesi tilanteen haiskahtavan sille, että kääpiö voisi kuoriutua etuajassa. Kielsi harrastamasta seksiä viikkoon, ettei ainakaan edesauta synnytystä käynnistymään etuajassa. Meinasin nauraa ääneen siinä vaiheessa.

No, on se hyvä, että on hauskaa lääkärin ohjeiden kanssa.

Sukulaiset ovat vihdoin päässeet tutkailemaan minun puoltani, jossa kalusteet on aseteltu jotenkin paikoilleen. On siis synttärikahvitettu kaikki ne, jotka sattuivat sopivasti kyselemään kahvien perään tai muuten olemaan yhteydessä niihin aikoihin. On myös vihdoin tavattu eräskin sellainen ihminen, jonka olen netin maailmassa tuntenut melkein 10 vuotta, mutten koskaan tavannut livenä. Se oli poikkeuksellisen hauskaa. Joskus niinkin, että livenä tavattu ihminen muistuttaa sitä mielikuvaa, jonka tästä on luonut.

Nyt siis jäädään täällä odottelemaan kääpiön kuoriutumista. Odotettavissa siis vielä hitaampaa päivitystä, ellei jokin kirjoittamisen tarve äkillisesti iske.

Velttoilua...

Eilen se sitten virallisesti alkoi - äitiysloma siis. Tähän asti on mennyt hiljaiseloa viettäen muutosta asti. Ensin meni siihen muuton järjestelemiseen ja toteuttamiseen, sittemmin tavaroiden paikoilleen laittamiseen. Tämä jälkimmäinen osa on edelleen kesken, kun jaksaa sitä hommaa aina tunnin verran tehdä ja sitten alkaa risoa joku asia niin hyvin, että on vaihdettava taloa. Tällä hetkellä siis majoitun vanhempieni työhuoneen lattialla - vähänkö säälittävää, etten ole vieläkään raivannut itselleni sänkyyn asti vievää polkua ja asetellut sänkyyn lakanoita. No, ehkä ensi viikko aivan oikeasti saisi jo tämänkin asian järjestymään, kun vanhemmat menevät töihin lomiltaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti tälläkin paikkakunnalla on suoritettu. Ajan saaminen sujui yllättävän helposti, kun otetaan huomioon, että taas on kyseessä suurempi paikkakunta kuin edellinen. Alkuviikosta kävin ihmettelemässä, miten tässä neuvolassa hommat sujuvat ja ihan mukavalta näytti. Tosin paikalla ei ollut se neuvolantäti, jota tästä eteenpäin pitäisi nähdä, vaan hänen tuuraajansa, joka taas sattuu tuntemaan minun vanhempani sekä siskoni.. että se siitä puolueettomasta maaperästä..

Kääpiö tuntuu voivan kaikkien mittareiden mukaan ihan hyvin. Liikkui kaiken aikaa, kun yritettiin saada sydänääniä ja kuulemma oli pää alaspäin ainakin tässä kohtaa. Toki JormaTuulikki ehtii vielä monesti heittää itsensä toisinpäin ennen helmikuun alkua, mutta toistaiseksi tilanne on siltäkin osalta ihan normaali. Kooltaankin kaveri oli tämän ikäiseksi neuvolantädin mukaan oikein hyvä. Ei siis ole holtittomasti kasvanut, eikä ole liian pienikään.

Ainoa jälleen kysymyksiä aiheuttava osa oli sokerirasituksen tulokset. Niiden perusteella laitettiin lähete paikalliseen keskussairaalaan diabetes-hoitajalle. Katsotaan nyt sitten, mitä sieltä sanotaan. Edellisellä paikkakunnalla eivät olleet mopsiskaan tuloksista ja täällä kuulemma viimeinen arvo meni yli rajan, joten lähete heilahti menemään ja maanantaina pitäisi aamukahdeksalta jo olla sitten ihmettelemässä. Jos nyt suurin piirteinkään menisi hommat siihen suuntaan, ettei tarvitsisi mitään ihmeellisyyksiä tehdä, olisin ihan tyytyväinen. Tähän asti kun on päässyt aika vähillä kuitenkin.

Viime aikoina on ollut jotenkin sellainen veltto olo, ettei vain ole viitsinyt tehdä mitään ihmeellistä. Minä odotan sellaista tarmon puuskaa, että tulisi suunnaton innostus laittaa ja tehdä jotain. Voi tosin käydä juuri niin, ettei sellaista tule koskaan. Sopisi hyvin minun kohdalleni...

150. bloggaus...

Tässä se nyt on - viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ja samalla 150. pätkä tekstiä tänne bittiavaruuteen. Sopii vain miettiä, kuinka paljon aikaa sitä on tullut käytettyä näidenkin tekstien kirjoitteluun välillä. Viime aikoina on ollut enemmän ajatukset oman pään sisällä kuin missään muualla. Huomisesta eteenpäin taas olen ilman internetin ihmeellistä maailmaa siihen saakka, että pääsen muuttamaan. Muuton jälkeen voin tehokkaasti sosialisoida käyttööni vanhempien yhteyttä tarpeen mukaan.

Tässä vaiheessa vielä ihmetyttää, mitä ihmettä minä oikeastaan teen seuraavat pari kuukautta ennen tuon kääpiön kuoriutumista. Epäilemättä sille ajalle alkaa löytyä käyttöä, kunhan pääsen eroon palkkatyöstä ja alan keskittyä edes jossain määrin siihen, että tuo kääpiö aivan oikeasti aikoo kuoriutuakin jossain vaiheessa. Tähän mennessä ei ole vielä ehtinyt upota täysin tajuntaan, että tämä raskausvaihe ei ole mitenkään pysyvä asiaintila. Ilmeisesti minulla on tässä hommassa normaalia pidemmät piuhat. Ihan sillä perusteella, että minulla meni kauan sen tajuamiseen, että aivan oikeasti minä olen raskaana, ettei tämä ole mikään kosmisen mittaluokan vitsi. Sen seurauksena en ole vieläkään päätynyt ymmärtämään, että tämä kääpiö aikoo tulla vielä ulos tuolta vatsasta ja siitä kasvaa (toivottavasti) aikojen saatossa aikuinen ihminen.

Jos ei edes ajattele tuonne aikuisuuteen asti, minun on hyvin vaikea ajatella, että minun sisälläni kasvaa lapsi. Siis sellainen perusajatus puuttuu, että kohta minulla on vauva. Kääpiön liikkeet ovat kyllä hyvinkin konkreettisia ja on aivan selvää, että siellä ollaan vahvasti hengissä, mutta minun aivoissani ei ole vielä naksahtanut mihinkään asentoon se kytkin, jonka pitäisi herättää niitä äidillisiä lässytys- ja tavaroiden ostelu - vaistoja. Ehkä kyse on vain siitä, että olen toistaiseksi keskittynyt vain tekemään töitä ja hoitamaan ne ensin alta pois. Ilmeisesti seuraavat kaksi kuukautta sitten menevätkin juuri siinä, että yritän tajuta, mitä tuon kääpiön kuoriutuminen tarkoittaa.

Töissä on oikeastaan enää muutamia hommia tekemättä. Työpöydän siivoamista, tavaroiden paikoilleen laittelua ja vastaavaa riittää tälle päivälle. Maanantaina käyn vielä tuomassa avaimet ja työpuhelimen pois, ettei tarvitse niitä roikuttaa maailman tappiin asti matkassa tai lähetellä postissa. Sitten ei tarvitse vuoteen katsoakaan työmaan suuntaan. Jotenkin se tuntuu ajatuksena oudolta. No, ehkä aika ratkaisee senkin outouden tunteen jollain kiinnostavalla tavalla. Tässä kohtaa kuitenkin on aika pitää taukoa siihen hetkeen, että seuraavaksi päivitys tulee Etelä-Suomesta. Nautinnollista alkavaa talvea...

Vähiin käy...

Aika menee nopeasti, varsinkin, kun datakaapelit nykäistään poikki pihalta. Työmaalla kävi pieni vahinko ja reilun viikon verran jouduttiin meidän päädyssä tulemaan toimeen ilman tietokoneita. Pihamaalle käytiin tasoittelemaan paikka roskakatokselle ja siinä samalla katkesivat datakaapelit, jotka joku valopää oli laittanut aivan nurmen alle eli noin 20cm syvyyteen. Eihän sellainen riitä.

No, muutenkin tässä on ehtinyt kaikkea taas. Sokerirasituksen tulokset sain käsiini eilen. Niissä ei ollut mitään huomauttamista, vaan olivat aivan hyvissä arvoissa. Muutenkaan ei neuvolantädillä ollut valittamista mitatuista arvoista. Ainoa, jonka kanssa jouduttiin vähän mittailemaan uudestaan, oli verenpaine. Johtui ehkä siitä, että ensimmäisenä puhutiin minun esimiehestäni viisitoista minuuttia. Tahtoo pompata paineet tappiin, kun kyseinen herra otetaan puheeksi. Neuvolakäynnin lopussa kuitenkin oli palattu ihan normaaleihin lukemiin niiden osalta.
Seuraavaksi pitäisikin sitten varata neuvola uudelta kotipaikkakunnalta tai vanhalta kotipaikkakunnalta, kuinka vaan asian haluaa katsoa. Joka tapauksessa pitäisi sinne soittaa ja yrittää päästä taas heidän kanssaan sitten jonkinlaiseen neuvolarytmiin. Voisin vähän epäillä, että sieltä ajan saaminen on vähän vaikeampaa kuin täältä. Täällä neuvolassa on saanut käydä niin usein kuin vain tuntee tarvetta ja vähän yli sen. Uskoisin, että tulevalla paikkakunnalla on neuvolantädeilläkin vähän enemmän töitä ja enemmän tulossa olevia lapsia, joiden asioita hoitaa.
Kaikkiaan töitä on jäljellä enää viikon verran. 21.11. on virallisesti se viimeinen työpäivä ennenkuin pidän pois vuosilomat ja sitten siirryn äitiyslomalle. Tässä vaiheessa alkaa jo vähän hermostuttaa. Kaikki tapahtuu kovin nopeasti kuitenkin, vaikka vielä pari kuukautta sitten ajatteli, että tässähän on vielä aikaa vaikka kuinka paljon. Ei sitä aikaa nyt enää niin kovin paljoa sitten olekaan. Kaikki asiat pitäisi saada kasaan ennenkuin täältä lähtee ja sitten saa rauhoittua miettimään, mitä elämällään tekee kääpiön kuoriutumisen jälkeen.

Ensi viikonloppu menee kuitenkin Suomen Turussa. Sinne taas kerran lähdetään teinien kanssa tutustumaan muun valtakunnan elämään. Hauskahan sitä on nähdä opiskelukavereita ja suuremman maailman toimintaa. Saa nähdä, jääkö kaikkiaan viimeiseksi käynniksi noissa kökkäjäisissä.

Sokerirasitus...

No, jälleen on JormaTuulikin kanssa ravattu paikallisen terveyskeskuksen käytävillä pari tuntia tutkittavina. Oikeammin siis kävin laboratoriossa sokerirasituskokeissa. Ensiksikin, kahdentoista tunnin "syömättä ja juomatta" -paasto on silkkaa kidutusta ihmiselle, jonka suu muistuttaa beduiinin sandaalia jo neljän tunnin vedettömyyden jälkeen. Puhumattakaan siitä, että olen yrittänyt tämän kääpiön kanssa totutella siihen, että aamulla syödään aamupala, jolla sitten potkitaan menemään pitkälle päivään.

Toinen pointti tässä testissä on se litku, jota pitää kipata kitusiinsa puoli litraa. Se näyttää erehdyttävästi joltain cola-juomalta ja etiketin mukaan sen pitäisi sille maistuakin, mutta ei.. Se ei maistu millekään muulle kuin makealle ja hiilihapolle. Senhän kyllä arvaa, mitä hiilihapollisesta juomasta seuraa parissa tunnissa - närästys. Todella mukavaa siis tietää jo valmiiksi sitä juodessaan, että loppupäivän ajan sitten jatkuvasti polttelee kurkussa.

Minulla ei ole mitään käsitystä, millaisia arvoja mittarista olisi missäkin kohtaa pitänyt löytyä. Sopii toivoa, että pysyttiin niissä rajoissa, joissa pitäisi. Sehän tietysti selviää viimeistään ensi viikolla neuvolassa, kun terveydenhoitaja jälleen mittailee ja ihmettelee tuloksia. Ihan kiinnostavaa nähdä, todetaanko tässä kohta raskausajan diabetes. Toivottavasti ei. Minä kun en oikeasti jaksaisi juuri nyt alkaa miettiä, mitä suuhun saa laittaa ja mitä ei. Seuraava muuttokin kun lähestyy kaiken aikaa ja sen miettimisessä on jo aivan tarpeeksi.

Jotenkin nyt viimeisen viikon aikana on veto puuttunut täysin. Viime perjantaina lakon tehnnyt Rellu vielä kruunasi tilanteen. Ehdin soittaa korjaamolle, että autossa on jotain vikaa ja sieltä pyysivät käymään näyttämässä, että voivat arvioida, mitä kaikkea täytyy korjata. No, matkalla korjaamolle sieltä sitten tärähti mittaristoon palamaan laturin merkkivalo ja stop-valo. Ei muuta kuin lihasvoimalla käännellen auto korjaamon pihalle asti ja auto nosturille, että nähtiin vauriot. Monitoimihihna poikki ja joku kiristyspyörä (?) tms. rikki. Se mystinen osa, jonka nimestä minulle ei jäänyt selvää käsitystä, oli ilmeisesti siis hajonnut ensin ja aiheuttanut hihnan katkeamisen. Kyseinen hihna pyörittää laturia, ilmastointilaitetta, ohjaustehostinta, vesipumppua, tuuletinta ja varmaan vielä jotain muutakin. No, autolla ei siis voi ajaa, kun akku ei lataannu. Nyt on taas kerran alla vuokra-volkkari. Vaihtoon menee Rellu heti, kun pääsen etelään tai voi olla, että luovun kokonaan autosta. Ainakaan en enää ikänä ota mitään ranskanpastillia. PRKL!

Neuvolakäynti...

Jälleen yksi neuvolakäynti on takana. Nyt ollaan menossa kohdilla 25+3. Tämä numeroyhdistelmä on minulle täysin mystinen, enkä pysty parhaalla tahdollanikaan koskaan itse laskeskelemaan sitä oikein. Aina joku oma ongelma heittäytyy väliin ja saan aivan kummallisia tuloksia. Ehkä lyhyt matematiikka lukiossa oli ihan hyvä valinta...

Edellisen neuvolakäynnin kohdalla laitettiin jo verensokerit seurantaan. Nyt on mittailtu sormesta sokereita parisen viikkoa ja ensi viikon alussa edessä on sokerirasituskoe. Samalla yritän kiskoa kitaani rautaa, kun hemohessit ovat pudonneet parikymmentä pistettä, lähtöarvosta 140 nykyiseen 123. On siis syytä oikeasti syödä sitä rautaa, jotta ei väsähdä aivan tyystin, kun normaalisti tuo kyseinen arvo minulla on lähempänä sitä yläpäätä kuin tätä 120 rajapyykkiä. On siis nappuloita syötäväksi tähän puutostilaan.

Kääpiö tuntuu voivan varsin vauhdikkaasti. Aina vaan aktiivisemmin liikutaan ja nasevammin monotetaan rakkoa kohti, kun autoilumatkat suureen etelän kanjoniin alkavat käydä hermoille. Viikon lomailu Etelä-Suomessa tosin todisti edelleen suurta epäsosiaalisuutta JormaTuulikin osalta. Kun tuleva maamo yritti saada todisteita liikkeistä, kääpiö jämähti tasan paikalleen, eikä tehnyt elettäkään ilmaistakseen olemassaolonsa. Mistä lie arvasi, että eri ihmisen käsi on kyseessä..

Tätä samaa epäsosiaalisuuden linjaa noudatettiin tänäänkin sydänäänien etsinnässä. Hetken aikaa sydänäänet löytyivät hyvin ja voimakkaina ja sitten kaveri heitti voltin ja katosi tutkasta. Pienen etsinnän jälkeen löytyi taas äänet ja hetken aikaa saatiin lukemiakin. Törkeitä kun oltiin, nostin jalat koukkuun, jolloin pakotila pieneni. Joutui tyytymään siihen, että sairaanhoitajaopiskelija tökkii häntä anturilla.

Kaikkiaan tämä vatsa-asukki tuntuu kuitenkin voivan ihan hyvin. Hänellä ei ilmeisesti ole pahasti valittamista mistään, vaikka itsellä tuntuu välillä hajoavan pää kaikkeen. Onneksi kakaran vointi on hyvä. Kohtahan tässä on itselläkin edessä seuraava muutto. No, viikon päästä kuitenkin on vuorossa lääkärineuvola, jossa sitten nähdään ne sokerirasituksen tuloksetkin. Sitten saa katsoa, mikä on todellinen vointi.

Äidinvaisto...

Nyt se alkaa sitten pyöriä byrokratian rattaissakin.. siis tuo vatsa-asukin tulo on siinä pisteessä, että minulle etsitään äitiysloman sijaista.. Oli jotenkin outoa nähdä oman työpaikkansa sijaisuus julkaistuna useammalla sivustolla. Ehkä se tästä alkaa vähitellen upota nyt tajuntaan, että kohta on ihan oikeasti lähdettävä taas tekemään muuttoa ja sen jälkeen totuttauduttava siihen ajatukseen, etten minä enää koskaan ole vastuussa tekemisistäni pelkästään itselleni. Tästä eteenpäin minun tekemiseni vaikuttavat lähes kaikessa toisen ihmisen elämään ja moneen vuoteen se toinen ihminen ei vielä pysty itse kertomaan, mitä mieltä se asioista on.

Toisaalta, minun tähän astisetkin päätökseni ovat jo pitkälti vaikuttaneet JormaTuulikin elämään. Olen joskus ihmetellyt ääneenkin sitä, miten sitkeästi kyseinen lapsi on roikkunut elämässä kiinni, vaikka lähtökohdat ovat olleet varmastikin huonot. Ei jatkuvasti stressaantunut ja onneton ihminen ole paras mahdollinen äidin alku kenellekään, mutta tämä mukula on silti päättänyt syntyä tähän maailmaan juuri nyt ja juuri tästä lähtöasetelmasta.

Kaikesta pähkäilystä ja valmistelusta huolimatta minulla ei ole vieläkään sitä tunnetta, että minusta tulee äiti. Siis oikeasti, tuolla möykkää kaiken aikaa joku kääpiö, joka kasvaa ja voimistuu päivä päivältä, mutta ei minuun ole iskenyt äkillistä äitiysviettiä. Tämä on vain joku omituinen sattuma taas minun elämässäni, joka ei hahmotu millään tavalla normaaliksi minun mielessäni. Eikä minussa ole herännyt mitään äidillisiä tunteita toisten ihmisten pieniä sammakkoja kohtaan.. Ei vaan nappaa vieläkään pienet vauvat, jotka parkuvat jostain syystä. Enkä tunne tarvetta mennä lepertelemään niille omaehtoisesti.

Minä varmaan odotan, että pääsen lomalle ja siinä kohtaa järjestelemään ajatuksiani. Toki tästä puuttuu se tekijä, että minun ajatuksiini ei tällä hetkellä vaikuta millään tavalla esim. lasta innokkaasti odottava isä, joka jollain tavalla lietsoisi sitä äitiyden ihanuutta. Minä vaan jossain määrin realistina näen sen, että minun täytyy aivan itse nousta joka ainoa yö siihen, kun lapsi syystä tai toisesta itkee. Enkä minä voi pistää lasta sivuun silloinkaan, kun ehkä itsellä vähän nuppia kiristää ja tarvitsisi vartin omaa aikaa. Lapsi on silloinkin siinä, enkä minä voi sille käydä rähisemään omaa ärtymystäni. Ehkä minä tässä kohtaa näen turhankin realistisena sen tulevan tilanteen, johon olen itseni saanut. No, aika näyttää, minkälainen koliikkivauva JormaTuulikista vielä tulee...

Potkuja...

Viikonloppu meni vilkkaasti töiden merkeissä nuorten kanssa riehuen ja sunnuntai-iltana vihdoin ehdin sitten rauhoittua kotisohvalle istumaan. Aivan kuin JormaTuulikki olisi odottanut sitä hetkeä, että istun ja olen paikallani. Tästä nimittäin alkoi parin tunnin mittainen pyörintä vatsassa niin, ettei varmastikaan jäänyt epäselväksi hänen läsnäolonsa. Huvikseni nykäisin yöpaidan tiukemmalle ihoa vasten ja huomasin, että koko vatsa aina toisinaan pompahteli, kun vatsa-asukki pisti parastaan.

Nyt kun nuo liikkeet ovat selkeitä ja tunnistettavia, on alkanut miettiä sitä, koska ne ensimmäiset oikein tuntuivat. Siitä on oikeasti jo aikaa, mutta niitä ei millään tavalla osannut vielä yhdistää lapsen liikkeiksi. Ajatteli vain, että joku oman elimistön omituinen lihassupistus siellä nykii. Tällä hetkellä ei voi olettaakaan, että kyse olisi oman elimistön nykimisistä. Tänäänkin hammaslääkärin jakkaralla istuessa tuli aivan selväksi, miten tylsää jollain meistä siellä oli. Monoa tuli kerran jos toisenkin ja ilmeisesti lopuksi vielä tehtiin vähän kuperkeikkaakin, kun toivottua tulosta ei monotuksenkaan jälkeen tullut. Voi johtua siitä, että minulla oli kädet tiukasti puristamassa tuolin käsinojia ja suu täynnä hammaslääkärin instrumentteja. Ei oikein joutanut sillä hetkellä keskustella vatsa-asukin kanssa.

Vähitellen hiipii päälle sekin tosiasia, että töitä on jäljellä enää puolisentoista kuukautta. Sitten edessä on pitkästi lomaa. Jotenkin sitä lomaa kohti vaan raahautuu kaiken aikaa väsyneempänä, vaikka välissä on vapaapäiviäkin, joiden aikana on kyllä saanut levättyä. Ehkä sitä vaan on työhönsä tietyllä tavalla nyt turtunut ja kaipaa siihenkin sitä vaihtelua. JormaTuulikki tuo varmasti vaihtelua, kunhan tulee ulos...

Rakenteita...

Eilen oli vapaapäivä, tiukasti ohjelmoitu sellainen. Käypäisin Lapin keskussairaalassa äitiyspolilla katselemassa, miten JormaTuulikki kasvaa. Vuorossa oli siis rakenneultra. Tähän asti kyseinen kaveri on aina päättänyt heittäytyä hankalaksi, kun on jollain vatsaa tökitty ja yritetty jotain hänestä selville saada. Eipä ollut poikkeus tälläkään kertaa. Aina, kun yritettiin saada kuvaa jostain osasta, kakara päätti vaihtaa asentonsa sellaiseksi, ettei varmasti saada selkeitä kuvia. Sen verran kätilö kuitenkin sai tutkittua ja mittailtua, että JormaTuulikki kasvaa ihan normaalia vauhtia. Pikkuisen pienempi oli kuin keskimäärin pitäisi olla, mutta kyse oli vain parin päivän heitosta lasketunajan suhteen, joten nou hätä.

Sukupuolta yleensä pääsee arvuuttelemaan tässä ultrassa, mutta JormaTuulikki oli päättänyt olla vaikea tässäkin asiassa. Tämä mukula tyyräsi itsensä istumaan mahdollisimman tiukasti napanuora jalkojen välissä, joten yritäpä siitä sitten saada mitään tolkkua, mitä kaikkea siellä jalkovälissä on. Totesi sekä kätilö että lääkäri, ettei kannata edes alkaa arvailla, kun näkyy varpaita ja napanuoraa, eikä anturia saa lähellekään takapuolta, kun takapuoli on hyvin lantion suojassa.

Jos ei saatu takapäästä kuvaa niin ei saatu etupäästäkään. Jonkun aikaa yritettiin saada profiilia näkyviin, mutta ei sen esittely näyttänyt kiinnostavan yhtään sen enempää kuin takapuolenkaan. Jossain kohtaa nähtiin toisen silmän linssi ja jostain toisesta kohtaa kätilö totesi, että huulet näyttivät hyvin ehjiltä. Eikä valittamista kaikkiaan ollut missään niistä rakenteista, joita saatiin katseltua. Itse lähinnä olin tyytyväinen siihen, että vatsa-asukki näytti joissain kohdin ihan ihmismäiseltä ja eläväiseltä. Siis siinä määrin ihmismäiseltä kuin niistä ultrakuvista nyt voi sanoa. Minun kun on edelleenkin kauhean vaikeaa hahmottaa ultrakuvasta sitä, missä mikäkin osa on ja miten päin.

Tällä hetkellä kakara nyt kuitenkin on pää ylhäällä ja jalat kohti rakkoa. Ilmankos ensimmäiset liikkeet alkoivat tuntua juuri siellä rakon suunnalla. Nyt tosin epäilen ja aavistelen paljon useampia vastaavantyyppisiä tuntemuksia JormaTuulikin liikkeiksi. Minusta on ollut huvittavaa, kun esimerkiksi neuvolassa on kyselty, tunnenko liikkeitä. Mistä ihmeestä minä voin tietää, miltä se tuntuu, kun sikiö liikkuu? Siis ihan siltä kannalta, että tähän mennessä ei ole kokemusta sellaisesta tunteesta. En ole yhtään osannut aavistellakaan, millainen tunne se on, kun joku minusta riippumaton elämä potkii menemään tuolla vatsanahan sisällä. Nyt sitä alkaa jo aavistella noista hetkellisistä tuntemuksista.

Kun olin ultrasta päässyt lähtemään, soitin tietysti ensimmäisenä omalle äidilleni. Harvinaisen yllättävä veto sinällään. Äiti oli käymässä oman äitinsä - siis minun isoäitini - luona. Isoäitini ensimmäinen kysymys oli, onko siellä nyt Jorma vai Tuulikki ja lopuksi vielä käski pitää huolta kolmannestatoista lapsenlapsenlapsestaan. Totesin siihen, että minusta tuntuu, että tämä kaveri pitää itse jo aika hyvin huolen itsestään. Kaikkiaan minusta todella tuntuu siltä, että JormaTuulikki aika sitkeästi pitää itse kiinni elämästään. Ottaen huomioon siis kaiken sen, mitä kyseinen vatsa-asukki on jo tähän mennessä joutunut kokemaan minun matkassani. Joku toinen olisi voinut joutua sairaslomalle jo tähän mennessä sen vuoksi, että sikiö voi huonosti, mutta JormaTuulikki vaan mennä potkii kaikin puolin hyvällä ennusteella.

On kuitenkin hauska tietää, että vatsa-asukilla kaikki on hyvin toistaiseksi. Missään ei ole mitään vikaa ainakaan vielä ja sopii vain toivoa, että tilanne jatkuu tällaisena. Sitä sopii sitten katsoa, miten itse jaksaa helmikuulle asti.

Täsmätiede - vauvaprojektit...

Erehdyinpä taas selailemaan tuolla sekalaista sarjaa eri ihmisten blogeja. Yllättäen noita lapsen odottamiseen tai yrittämiseen liittyviä. Jälleen kerran jotenkin tahtoi ärsyttää. Minussa on varmaan joku sisäänrakennettu vika sen suhteen, että oikein inhottaa lukea, miten toiset vaahtoavat siitä, millainen kuukautiskierto on menossa. Jossain blogissa jopa pohdittiin sitä, miten sen tuntee, että on ovulaatio. Minä en ainakaan ole koskaan tuntenut mitään ovulaatiota. Joko olen vaan niin tunnoton ihminen tai sitten se ei vaan oikeasti tunnu muualla kuin korvien välissä.

Toisaalta minua riepoi sekin, että monet lähtivät siihen "vauva-projektiinsa" siltä kantilta, että nyt se lapsi tehdään. Aika monet tuntuivat systemaattisesti laskevan päiviä siihen mahdollisen ovulaation hetkeen ja sitten sitä, koska lapsi sitten syntyisi. Itse kun en missään vaiheessa ehtinyt tähän suunnitteluvaiheeseen lapsen osalta, en osaa edes ajatella sitä, että pitäisi jotenkin kalenterista katsoa, koska lapsi saa syntyä.

Ehkä minä olen vaan onnellisessa asemassa siinä, että en ole missään kohtaa aloittanut mitään vauva-projektia. Minä vaan sain havaita, että menkat ovat myöhässä ja kiireessä kesällä leiritöiden välissä tein testin ihan tarkistaakseni asian. Se, että testin tulos oli kaksi viivaa, oli varmaan enemmän järkytys kuin mitään muuta aluksi. Sen jälkeen tilanteeseen sopeutuminen on ollut aivan ulkopuolisista riippumatonta. Epäilen, että se uutinen tuli järkytyksenä miltei kaikille, joille se kerrottiin heti alkuunsa. Ei sitä tainnut odottaa juuri kukaan.

Tietysti tämän hetkinen elämäntilanne sitten on mikä on. Ei mikään ihan vakiotilanne ensimmäistä lasta odottaessa. Harva lähtee yksin odottamaan silloinkaan, kun se on ehdottomasti lapsen ja oman terveyden kannalta paras vaihtoehto. Minulla ei siinä suhteessa oikein ollut enää vaihtoehtoja. Oma päännuppi oli niin kireällä, että en vaan enää jaksanut sitä mies-merkkistä. Parempi, että on nyt oma kämppä ja oma rauha. Ei tarvitse jokaisesta rasahduksesta pompata ja miettiä, onko joku tulossa.

Kyllä tämä silti pistää miettimään. Juuri nyt on vielä helppoa. Vatsa-asukki ei vie hillittömästi tilaa, eikä ole heittäytynyt hankalaksi, mutta mitä tapahtuu sitten, jos se käy hankalaksi. Toki minua mietityttää sekin, että JormaTuulikki tuskin tulee koskaan isäänsä edes näkemään ellei itse täysi-ikäisenä halua tätä etsiä käsiinsä. Minua mietityttää, miten itse selitän sen tilanteen, jonka seurauksena hänen biologinen isänsä ei ole ollut mukana kuvioissa edes odotusaikaa saati hänen lapsuuttaan. Paljon isoja kysymyksiä, joihin on jossain kohtaa löydettävä vastauksia. Ehkä juuri näiden kysymysten takia minua niin risovat nuo blogit, joissa vauva-projektit ovat niin täsmätiedettä.

Neuvola...

On tämä kyllä kerta kaikkisen hauskaa, siis neuvolassa ravaaminen. Eri paikkakunta, eri meininki, eikä pelkästään siinä, miten aikoja on saatavilla. Täällä pienemmällä paikkakunnalla otetaan heti asiaksi, jos jossain on jotain erikoista. Tällä siis tarkoitan sitä, että esim. pissanäytteessä on sokeria tai proteiineja. Rovaniemellä eivät olleet aiheesta mopsiskaan. Täällä alkoi välittömästi tarkempi seuranta ja kehtous tulla kahden viikon päästä uudelleen neuvolaan. No, ei se minua haittaa.

Tällä kertaa neuvolassa oli terveydenhoitajan lisäksi paikalla harjoittelija. Lisää hauskuutta, kun vieressä istuu ihminen, joka vain kuuntelee ja mittaa verenpaineen. Vielä kun se verenpaine otettiin sillä vanhanaikaisella pumppusysteemillä ja stetoskoopilla kuunneltiin oma pulssi. Onneksi JormaTuulikki on edelleen ihan ADHD, eikä sen sydänääniä kovin pitkään saatu yhdestä kohtaa mittailtua. Kunnon kälminä kyseinen vatsa-asukas päätti vaihtaa reunalta toiselle aina hetken päästä ja aiheuttaa terveydenhoitajalle pieniä ongelmia sydänäänien uudelleen löytämisessä.

Kaikki arvot noin yleisesti olivat ihan hyvät, paitsi sokeri. Tähän tosin voi vaikuttaa se, että viimeisenä kippasin luukusta sisään Juissi-mehujuomaa ennen lähtöä. Päätinpä sitten siinä, että seuraavan kerran neuvolaan tullessa en vetäise aamupalaa puolta tuntia ennen lähtöä. Enkä varsinkaan sitä mehua heitä viimeisenä kitusiin.

Oravien salaliitto...

Minä olen varma, että oravilla on salaliitto maailman valtaamiseksi. Tämä perustuu empiiriseen tutkimukseen siitä, että oravat heittelevät minua kävyillä, yrittävät murtautua asuntooni parvekkeen kautta ja purevat varpaasta, jos pääsevät tarpeeksi lähelle. Nämä tutkimukset olen suorittanut viime kesän aikana. Oravat tuskin siis ovat niin suloisia ja viattomia kuin miltä näyttävät.

Tämä oli vain johdatus tällä kertaa siihen, missä ajatukset menevät. Ne eivät tälläkään kertaa ole yhtään sen positiivisempia kuin viimeksi. Minua vituttaa edelleen. Eilen otti aivoon niin rankasti, että mukavan raivarin ja sitä seuranneen itkukohtauksen jälkeen piti mennä oksentamaan. Se vaan ei auta. Kun oikein hermostuu, sen jälkeen lentää laatta ja nopeasti. Ihan turha siis väittää, että tässä olisi kyse mistään syömisongelmasta. Ei ole ongelmaa, kun ei voi paljoa kerralla syödä. Nyt on jo sentään sen oppinut.

Varasin neuvola-ajankin sille paikkakunnalle, johon aiotaan muuttaa ensi kuun alusta. Muuttaa - taas...

Poiketen edellisen, vähän isomman mittaluokan paikkakunnan neuvolatoiminnasta, tänne soittaessa heti sai ihmisen puhelimeen. Kun esitin asiani, kysymys kuului; koska minä haluaisin sen neuvola-ajan saada? Edellisessä paikassa annettiin niitä aikoja, joita sattui olemaan. Siellä oli vähän enemmän näitä kävijöitä kuin täällä uudessa. Toisaalta, jos toisella paikkakunnalla syntyy vuodessa noin 10 lasta ja toisella paikkakunnalla voi yhdelle neuvola-alueelle syntyä päivää kohti 4. Siinä on pikkuinen ero.

Tästä inspiraation saaneena yritin viritellä paperille tämän syksyn työaikatauluja. Näyttää kovin vahvasti siltä, että minä lähden aika hyvissä ajoin lomalle ja olen lomalla pitkään. Jos hyvin menee saan lomankin pitää silloin, kun olen kalenteriini merkinnyt. Ajattelin ihan koko viikon pitää syyslomaa, kun lomapäiviä on kuitenkin 11 tälle syksylle sijoitettavaksi. Jos vaikka se loma saisi mielialan nousemaan tai sitten ei..

Että onnea vaan...

Olen tässä muutamana päivänä selaillut erilaisia odottamiseen ja raskauteen liittyviä materiaaleja, kirjoista ja esitelehtisistä blogeihin. Jotenkin niissä kaikissa tulee esiin sellainen näkökulma, että raskaana oleminen on jotenkin ihanampaa kuin mikään muu maailmassa ja kaikki on vaaleanpunaista. Ja suoraan sanoen minua vaan vituttaa koko ajan kaikki. Ei menneet nallekarkit tasan tässäkään jaossa. Jos ei ole aamulla paha olo, on varmasti puolilta päivin oksentamassa ja illalla tuntuu, että pää repeää mies-merkkisen miehen temppuihin.

Kyllähän minä sen tiesin, että raskaus heilauttaa hormonit jonnekin omiin lukemiinsa ja saa esimerkiksi itkemään omituisille asioille. Sitä en tiennyt, että minulla kuluu suurin osa päivästä siihen, että yritän rauhoittua. Olen jatkuvasti niin ärtynyt, että haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa. Sen jälkeen tosin seuraisi hysteerinen itkukohtaus, joten aivan hyvä, ettei koko ajan voi itseään toteuttaa tunnetasolla.

No, kaikki neuvolassa tehdyt tarkastukset sanovat, että kaikki on kunnossa. Tosin lääkärille juuri eilen kerroin kaikki nekin, mitkä mielessä pyörivät ja häiritsevät. Pitkät pakinat lääkärin kanssa käytiinkin asioista. Hän olisi halunnut lapsen isänkin paikalle, jotta olisi voinut tämänkin mielipiteitä vähän kysellä, mutta totesin suoraan, että eipä hän taida isää koskaan nähdä lääkärineuvolassa niiden tutkimusten takia. Mies-merkkistä ei oikein innosta se gynekologisen tutkimuksen seuraaminen. Ei sen puoleen, en itsekään sellaista haluaisi katsella.

Joku tässä hommassa nyt kuitenkin mättää. Soitin eilen pitkän puhelun sille miehelle, jonka kanssa asioista on voinut aina puhua. Jälleen kerran sieltä löytyi viisauden sanoja ja aikaa kuunnella. Ja jälleen kerran alkoi vituttaa, että mikseivät asiat voineet mennä toisin silloin joskus. No, tällä kertaa kuitenkin ne tunteet on jo käsitelty ja haudattu. Aika on ajanut peruuttamattomasti ohi niistä jutuista, mutta hienoa on, että edelleen toiselle voi puhua yhtä suoraan ja avoimesti kaikesta.

En tiedä, pitäisi varmaan tehdä töitäkin, kun siitä maksetaan palkkaakin. Työmotivaatio tosin on täysin hukassa, eikä taida ihan heti löytyäkään.

Haikara ja muut vaakut...

Lomalta on vihdoin palattu työn pariin. Arki ei ihan vielä ole iskenyt täysillä päälle, koska on vasta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Jälleen yrittää totuttautua siihen, että työmaalla näyttää tältä, haisee tältä ja täällä pyörii tämän näköistä porukkaa. Samalla kuitenkin täytyy yrittää totuttautua varsin erilaisiin asioihin, sellaisiin, joista viimeksi kirjoittaessa ei ollut vielä hajuakaan.

Viimeksi, kun kirjoitin, oli toukokuun loppu ja olin tarmoa puhkuen hakenut töitä. Pääsin haastatteluunkin ja kävin turisemassa omituisuuksia työn tekemiseen liittyen. Tosin, silloin minun päässäni ei ollut päällimmäisenä suinkaan työn saaminen kyseisestä paikasta. Olin aivan vastikään saanut muuta ajateltavaa. Kaksi punaista viivaa tikussa.

Niinpä niin. Valistuneimmat tietävät heti, mistä on kysymys ja vähemmän tietoisille kerrottakoon, että kyse on raskaustestin tuloksesta. Yksi viiva merkitsee, ettei ole raskaana ja kaksi viivaa kertoo, että haikaraa voi alkaa odotella. Kolme erillistä testiä ja kaikissa sama tulos. Siis varmastikin raskaana. Se vei hieman minun ajatuksiani kaikkiin muihin suuntiin kuin työn saamiseen.

Nyt on ollut aikaa sulatella hieman tätä tietoa. On käyty ensimmäinen neuvolakäynti ja seulontaultra, nähty, että siellä todellakin on joku, joka liikkuu ja on elossa. Kaikkiaan olo on silti hieman irrallinen vieläkin. Ehkä olo muuttuu todellisemmaksi sitten, kun vatsa alkaa kasvaa tai kääpiön liikkeet tuntua. Kääpiöllä on työnimi; JormaTuulikki. Yleisimmin tosin tulee puhuttua vain Jormasta. Ultran mukaan mittaa kaverilla on tällä hetkellä noin 5cm ja kovin eläväiseltä vaikutti kuvassa. Jotenkin aivoissa kaikki ajatukset ovat vielä aivan sekaisin. Osa sukulaisista on saanut tiedon pikkulinnuilta, osa suoraan päävaakulta ja osa tuskin tietää vieläkään. No, tieto on julkinen ja siitä saa puhua, jos haluaa. Minä kun tunnetusti niin kovin aktiivisesti aina omia asioitani kerron kaikille ja soittelen suorastaan, jotta kaikki saisivat tiedon varmasti. Tämäkin on yksi tapa kertoa asiasta joillekin.

Niin monta erilaista asiaa pyörii koko ajan mielessä, joista voisi kertoa tai puhua, mutta puoliakaan ei halua lopulta kirjoittaa. Jollain tavalla tuntuu, että olen kääntynyt enemmän sisäänpäin ja pohdin mieluummin omassa päässäni kuin kirjoitan ulos toisten nähtäväksi. Ehkä se on jotenkin luonnollinen tilanne ja varmasti sekin hetki tulee jossain vaiheessa, kun haluaa kertoa enemmän omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Se hetki vaan ei ole vielä.

No, näillä lepakoilla heitellään tällä kertaa.