Rakenteita...

Eilen oli vapaapäivä, tiukasti ohjelmoitu sellainen. Käypäisin Lapin keskussairaalassa äitiyspolilla katselemassa, miten JormaTuulikki kasvaa. Vuorossa oli siis rakenneultra. Tähän asti kyseinen kaveri on aina päättänyt heittäytyä hankalaksi, kun on jollain vatsaa tökitty ja yritetty jotain hänestä selville saada. Eipä ollut poikkeus tälläkään kertaa. Aina, kun yritettiin saada kuvaa jostain osasta, kakara päätti vaihtaa asentonsa sellaiseksi, ettei varmasti saada selkeitä kuvia. Sen verran kätilö kuitenkin sai tutkittua ja mittailtua, että JormaTuulikki kasvaa ihan normaalia vauhtia. Pikkuisen pienempi oli kuin keskimäärin pitäisi olla, mutta kyse oli vain parin päivän heitosta lasketunajan suhteen, joten nou hätä.

Sukupuolta yleensä pääsee arvuuttelemaan tässä ultrassa, mutta JormaTuulikki oli päättänyt olla vaikea tässäkin asiassa. Tämä mukula tyyräsi itsensä istumaan mahdollisimman tiukasti napanuora jalkojen välissä, joten yritäpä siitä sitten saada mitään tolkkua, mitä kaikkea siellä jalkovälissä on. Totesi sekä kätilö että lääkäri, ettei kannata edes alkaa arvailla, kun näkyy varpaita ja napanuoraa, eikä anturia saa lähellekään takapuolta, kun takapuoli on hyvin lantion suojassa.

Jos ei saatu takapäästä kuvaa niin ei saatu etupäästäkään. Jonkun aikaa yritettiin saada profiilia näkyviin, mutta ei sen esittely näyttänyt kiinnostavan yhtään sen enempää kuin takapuolenkaan. Jossain kohtaa nähtiin toisen silmän linssi ja jostain toisesta kohtaa kätilö totesi, että huulet näyttivät hyvin ehjiltä. Eikä valittamista kaikkiaan ollut missään niistä rakenteista, joita saatiin katseltua. Itse lähinnä olin tyytyväinen siihen, että vatsa-asukki näytti joissain kohdin ihan ihmismäiseltä ja eläväiseltä. Siis siinä määrin ihmismäiseltä kuin niistä ultrakuvista nyt voi sanoa. Minun kun on edelleenkin kauhean vaikeaa hahmottaa ultrakuvasta sitä, missä mikäkin osa on ja miten päin.

Tällä hetkellä kakara nyt kuitenkin on pää ylhäällä ja jalat kohti rakkoa. Ilmankos ensimmäiset liikkeet alkoivat tuntua juuri siellä rakon suunnalla. Nyt tosin epäilen ja aavistelen paljon useampia vastaavantyyppisiä tuntemuksia JormaTuulikin liikkeiksi. Minusta on ollut huvittavaa, kun esimerkiksi neuvolassa on kyselty, tunnenko liikkeitä. Mistä ihmeestä minä voin tietää, miltä se tuntuu, kun sikiö liikkuu? Siis ihan siltä kannalta, että tähän mennessä ei ole kokemusta sellaisesta tunteesta. En ole yhtään osannut aavistellakaan, millainen tunne se on, kun joku minusta riippumaton elämä potkii menemään tuolla vatsanahan sisällä. Nyt sitä alkaa jo aavistella noista hetkellisistä tuntemuksista.

Kun olin ultrasta päässyt lähtemään, soitin tietysti ensimmäisenä omalle äidilleni. Harvinaisen yllättävä veto sinällään. Äiti oli käymässä oman äitinsä - siis minun isoäitini - luona. Isoäitini ensimmäinen kysymys oli, onko siellä nyt Jorma vai Tuulikki ja lopuksi vielä käski pitää huolta kolmannestatoista lapsenlapsenlapsestaan. Totesin siihen, että minusta tuntuu, että tämä kaveri pitää itse jo aika hyvin huolen itsestään. Kaikkiaan minusta todella tuntuu siltä, että JormaTuulikki aika sitkeästi pitää itse kiinni elämästään. Ottaen huomioon siis kaiken sen, mitä kyseinen vatsa-asukki on jo tähän mennessä joutunut kokemaan minun matkassani. Joku toinen olisi voinut joutua sairaslomalle jo tähän mennessä sen vuoksi, että sikiö voi huonosti, mutta JormaTuulikki vaan mennä potkii kaikin puolin hyvällä ennusteella.

On kuitenkin hauska tietää, että vatsa-asukilla kaikki on hyvin toistaiseksi. Missään ei ole mitään vikaa ainakaan vielä ja sopii vain toivoa, että tilanne jatkuu tällaisena. Sitä sopii sitten katsoa, miten itse jaksaa helmikuulle asti.