Kevät toi...

Kevät taitaa oikeasti olla kohta täällä. Ei noista metrisistä hangista sitä niinkään arvaisi, mutta tirpat pihapuissa ja puskissa on alkaneet oman konsertointinsa, joka yleensä sijoittuu kevääseen. Samalla tavalla ovat konsertointiaan aloittamassa lähitalojen kollikissat. Pitkästä aikaa ensimmäiset kissan jäljet ilmestyivät pihamaalle pari päivää sitten. Ilmeisesti yksi jos toinenkin omistaja on armeliaasti pitänyt lemmikkinsä sisällä talven pakkasten ajan.

Tänään päivällä huomasi kyllä sen kevään lähestymisen siitäkin, ettei lapsen nukutuslenkki ollut lainkaan iloista ja miellyttävää tallustelua takakujilla, vaan tuskaisaa rämpimistä puolen metrin sohjon läpi. Alkaa sulaa teiltä lumipolanteet, joten vaunuthan uppoavat asfalttiin asti helposti ja siinä niitä sitten saa lykkiä sen sohjon läpi. Joissain paikoissa oli kuitenkin jo päästy niinkin pitkälle, että asfalttia oli näkyvissä. Sen pari metriä sai kävellä ihan normaalisti ja muisti, miksi kesällä on paljon mukavampaa kävellä vaunujen kanssa. Kesällä vaan ongelmaksi tulee se, että vaunuissa lämpötila nousee herkästi, jos aurinko kovin suoraan paistaa. Vähän sama kuin teltassa auringonpaisteella.

Itsessäni olen jo huomannut sen, miten eri tavalla on virtaa, kun valoa on hieman enemmän. Enää unentarve ei ole aivan ympärivuorokautista, vaan rajoittuu lähinnä 16 tuntiin iltakymmenestä eteenpäin. Tekee kuitenkin ihan hyvää tietää, että tämä vaan paranee tästä kesää kohti. Jossain vaiheessa kesää on edessä sekin vaihe, että unta tarvitsee vain 6 tuntia yössä ja on pirteä kuin pieni eläin herätessään. Olen tosin harkinnut pimennysverhojen ostamista makuuhuoneeseen, jotta olisi helpompi nukkua. Jostain syystä valoisalla nukkuminen ei vaan onnistu.

Kevään merkki on sekin, että autokuume on taas iskenyt. Tällä kertaa ei ole mitään, mitä vaihtaisi, mutta ainahan sitä voi katsella myynti-ilmoituksia. Tavoitteena olisi, että jossain vaiheessa taas sen oman auton voisi pistää. Pääsisi vähän helpommin liikkumaan minne haluaa ja vanhempien ei tarvitsisi olla valmiudessa lainaamaan omaansa silloin, kun minun täytyy päästä jonnekin vähän kauemmas lapsen kanssa. Onneksi kesää kohti mennen tämäkin homma helpottuu siinä mielessä, että lyhyet matkat on edelleen helpompi kulkea kävellen vaunujen kanssa.

Saa nähdä, mitä tämä kesä taas sitten paiskaa eteen. Jos ehkä sen kesäauton jossain vaiheessa pistäisi ja sitten voisi päästä käymään tuolla toisella puolella Suomeakin välillä. Olisi niin mukavaa välillä nähdä ystäviä, joita on viimeksi nähnyt yli vuosi sitten. No, ehkä kevät tuo muutakin kuin muurarin, maalarin, rakennuksille hanslankarin ja rannoille hampparin...

Pitkä Pitkäperjantai...

Pääsiäinen tulee, aurinko paistaa ja kevät lähestyy. On varsin erilaista olla pääsiäinen ja kevät täällä pohjoisessa. Viime kevät meni ihmettelyyn ja hämmästelyyn. Nyt tuntuu, että on olemassa jokin vakiorytmi, jonka mukaan kevät etenee ja tällä hetkellä ollaan rytmistä edellä. Viime vuonna joesta lähtivät jäät toukokuun alussa. Nyt alkaa jo pelottaa, että ne voivat lähteä tässä kuussa liikkeelle. Toki pelko voi olla vääräkin, mistäs sitä tietää vielä.

Pääsiäinen on joka tapauksessa aiheuttanut hirvittävän suuren määrän töitä. Meillä oli lapsille suunnattu elämysrata liittyen näihin pääsiäistapahtumiin. Radan pystyttäminen vei yhden työpäivän, kolmena päivänä esitettiin ja sitten vielä silloin kolmantena päivänä purettiin kaikki, jotta tilat tulivat siivotuiksi ennen seuraavia käyttäjiä. Eilen oli takki tyhjä, kun istahdin koneen äärelle lukemaan sähköposteja ja tekemään muita töitä. Onneksi ei sentään ollut hirvittävää vesisadetta tai pelkkää harmautta siinä vaiheessa.

Auringonpaiste pitää mielen kohtuullisen virkeänä. Tosin, jo tässä vaiheessa alkaa ärsyttää se, että aamuisin herää hirvittävän aikaisin. Tänäänkin ponkaisin sängystäni ylös ennen seitsemää ja virkeänä kuin pieni peipponen. Onneksi ruotsin tv esitti heti aamusta animaatioelokuvaa. Katselin sitä, askartelin työjuttuja ja lopulta valuin taas toimistolle, kun aurinko kääntyi paistamaan suoraan tv-ruutuun. Yritä siinä nyt mitään katsoa, kun tv-ruusta heijastuu pelkkää valoa. Niinpä Fordin keula osoitti jälleen toimistoa kohti ja täällä saa sitten rauhassa tehdä puhetta iltatilaisuuteen. Huomenna onkin jo vapaata.

Keväällä tuntuu kiireiseltä. Viime keväänä meillä järjestettiin isompi tapahtuma omien nuorten voimin ja tänä keväänä ollaan päästy siitä, mutta me suunnittelemmekin tosiaan sitä kesän reissua. Siinäkin on omat mutkansa matkassa. Niitä mutkia joutuu vielä pohtimaan kerran jos toisenkin. Onneksi sentään esimieskin näyttää saaneen auringosta energiaa, eikä ole niin kanttinen kuin välillä. Jotenkin se tahtoo aina välillä hämmentää, kun sama ihminen voi halutessaan olla äärettömän mukava ja välillä, ilman näennäisesti mitään syytä, sanoo todella loukkaavasti. Toki, minulla on paksumpi nahka näissä asioissa kuin muutamilla muilla työyhteisössämme, mutta silti. Välillä ihmetyttää, eikö esimies sitten itse huomaa näitä reaktioita muissa.

Voisi sanoa, että tämäkin työ on koiran virka. Ihan vaan sillä voisi sanoa, että minä istun tämänkin päivän töissä. No, enhän minä ihan koko päivää tietysti istu. Seison välillä.

Kevät...

Taas töissä ja aurinko paistaa. Siis aurinko ei paista sen vuoksi, että minä olen töissä, vaan siitä huolimatta. Ulkona sää on loistava. Tekisi mieli hypätä Fordin rattiin ja vain painaa kaasua. Moottoritiet alkavat aina kutsua tässä vaiheessa vuotta, kun ensimmäinen kunnollinen kevätauringon lämmittämä päivä tulee vastaan. Onneksi saan huomenna taas tyydyttää haluni ajella. Lähden jälleen käypäisemään siellä pahamaineisessa opinahjossani... Toivottavasti tämä reissu on halvempi kuin edellinen, jonka kustannukset menivät päälle tuhanteen euroon.

Niin, se edellinen reissu oli juuri se kammottava ruotsalaisuudenpäivän retki, jolloin autosta meni tuulilasi ja poliisit päättivät kerrankin tutkata pois minun ylinopeuteni. Elän siinä toivossa, että tällä kertaa minä aivan itse tajuan hillitä omaa kaasujalkaani ja ottaa vähän rennommin tuon etenemisen tuolla tiellä. Ainakin nyt minun pitäisi tajuta se, että sakot voivat osua minunkin kohdalleni. Tähän asti olen varmaan elänyt sellaisessa voittamattomuuden tilassa, jossa aivot ovat olleet sitä mieltä, että minua ei pysäytä mikään. Jos vaikka poliisit ja poro olisivat opettaneet minulle jotain...

Hyvin huomaa, että täällä on päivä pidentynyt molemmista päistä. Etenkin minua on tahtonut häiritä se, että aamuisin on kauhean aikaisin valoisaa. Onneksi tuossa kohta päästään taas veivaamaan kelloja eteenpäin ja valoisuus siirtyy kellonajoissa hieman. Tosin, ei se tule pitkälle kesää kohti auttamaan. Pitäisi varmaan oikeasti mennä ostamaan pimennysverhot ja värkätä ne paikoilleen vaikka väkisin. Jotenkin ei vaan ole jaksanut, eikä viitsinyt. Koko ajan kun sattuu olemaan sellainen tunne, että en minä aio asua tuossa tuvassa loppuelämääni. Sopii siis toivoa, etten ihan kohta ole kuolemassa, mutten menee loppuelämä tuossa.

No juu, tänään on taas se päivä, kun hirtehishuumori iskee päälle. Ehkä se johtuu keväästä, ehkä jostain muusta. Minulla on virtaa asioihin, mutta tietyllä tavalla kevät myös pistää ahdistamaan joka kerran. Se ahdistaa juuri siinä, että veri virtaa nopeammin ja esittää vaatimuksia myös siitä toisen puoliskon löytämisestä. Olisi paljon mukavampaa viettää aikaa kotona kuin töissä, jos kotona odottaisi jotain muutakin kuin kissa. Tietysti, on kissakin tyhjää parempi.

Vaan olkoon taas kerran. Ehkä joskus löytyy sopiva mies, ehkä ei koskaan.

O sole mio...

Aurinko on ihmeellinen. Mitä pidempään aurinkoa näkee sitä enemmän sitä huomaa kaivanneensa. Voisi luulla, että aurinko lataa ihmisen energialla, ottaen huomioon sen toimeliaisuuden, jota auringonpaiste ihmisissä saa aikaan. Olen itse jälleen kerran havainnut auringon vaikutuksen. Muutama aurinkoinen päivä saa aikaan aivan toisenlaista työjälkeä kuin pari viikkoa pimeää ja harmaata talvisäätä. Osuupahan taas etelä-suomen hiihtoturisteille loistavat säät suksia pitkin poikin.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa tänä talvena sellainen tunne, että kevätkin alkaa jossain vaiheessa. Se johtui siitä ainoasta talitiaisesta, joka uskaltautui 25 asteen pakkasessa avaamaan suunsa. Yhdistettynä auringonpaisteeseen tuo linnunlaulu antoi, hieman valheellisestikin, mielikuvan keväästä tai alkavasta kesästä. Jos sillä hetkellä olisi ummistanut silmänsä, unohtanut sormia polttelevan pakkasen ja kuvitellut auringon lämmittävän, olisi voinut luulla olevansa kesässä. Voiko tästä päätellä vaikka sen, että talvi alkaa riittää? Kyllä, minulle riittäisi vähitellen tämä talvi. Voisi jo olla kevät tai kesä. Ei talvessa muuten mitään suuria ongelmia ole, mutta pikkuhiljaa alkaa ärsyttää jatkuva kaiken jäätyminen.

Auringonpaisteen vaikutuksen huomaa myös kanssaihmisissä. Vähän joka toinen esittää kummallisia temppuja heti, kun aurinko alkaa vähänkään lämmittää. Ehkä se sulattaa talviunessa olleet tunteet ja ihmiset. Totuushan on sekin, että uusia seurustelusuhteita alkaa helpoimmin keväällä. Silloin ihmiset ovat vain täynnä virtaa ja haluavat yrittää uudelleen. Sen päivän todellakin kun näkisi, että itsekin viitsisi kevään kunniaksi aloittaa jotain uutta.

Valon lisääntyminen piristää. Toisaalta, olen huomannut myös sen, että se voi aiheuttaa väsymystä. Tämä tarkoittaa puhtaasti sitä, että aurinko voi paistaa sänkyysi, jolloin nukkumisesta tulee mahdotonta. Olen tosin huomannut, että jälleen nukun huonosti muutenkin. Heräilen aamuyöllä 3 - 4 aikoihin, enkä tahdo sen jälkeen saada unta. Johtuu ehkä liiasta työnteosta. Kohta tässä on sekaisin kuin seinäkello, mutta ei se mitään. Sitten voi pohtia pidempäänkin näitä valon ja pimeän vaihteluita, kun työt lakkaavat häiritsemästä elämää noin muuten.

"Lumi sulaa, riisuu kauniin peiton rujon maan. Kevään jätteille nyt hautauomat kaivetaan. Kuumeisesti luonnon rumuus piiloon lapioi, kun et omaa luontoasi piiloon laittaa voi. Ullakolla pienen nurkkahuoneen hyllyllä asekoneen osia ja miesten lehtiä. Poika makaa laverilla, yöt on jääneet taa. Kevään virta solisee ja veri huohottaa. Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.

Isä katsoo savuavan saunan hiillosta. Koira kiertää kehää pihakaivon pohjalla. Poika kahlaa koivikossa kuolaa poskellaan. Pian saapuu miehet valkoisissa takeissaan. Kevään tullen poika kuulee niitä ääniä, joita ei voi kuulla isä eikä äitinsä. Vieraat alkavat vierastaa heidän taloaan. Juoru kulkee, mutta perheen eessä vaietaan. Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.

Sille, jonka kevät vei, nyt päätä puistetaan. Kielin halkaistuin hulluksi lyötyä muistetaan. Luullen, ettei se voi koskaan heitä tavoittaa, vaan se lyö leiman kehen vain sen lyödä haluaa. Talven maa mustaa mieltä rauhoitaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa." Timo Rautiainen ja trio Niskalaukaus

Motivaatiota?

On se outoa, miten joinain päivinä saa asioita tehtyä ja toisina ei. Eilen oli sellainen päivä, että kaikki asiat tuli hoidettua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ja tänään tuntuu aivan mahdottomalta. Ehkä osaltaan on kyse siitä, että toisina päivinä on motivaatiota ja toisina ei. Miksi ihmeessä se motivaatio vaihtelee niin hirvittävän paljon? Minä tehokkaasti syytän motivaation puutteesta tätä talvea ja pimeyttä. Mitä pimeämpää on, sen enemmän aikaa minä voisin viettää nukkuen. Onneksi sentään täällä alkaa jo huomata päivien pitenemisenkin. Muutaman kuukauden päästä minä taas valitan sitä, ettei täällä ole ollenkaan pimeää, jotta voisi nukkua.

Etelä- ja Pohjois-Suomella on tässä valoisuudessa huomattavissa selkeitä eroja. Joskus aiemmin ajattelin, että pohjoisessa on koko talven säkkipimeää, mutta todellisuudessa täällä on jotenkin sinistä monta kuukautta. Lumi kuitenkin heijastaa valoa aivan eri tavalla kuin märkä asvaltti. Lapissa ei kovinkaan usein ole tullut törmättyä tuohon märkään asvalttiin, joten on harvinaisen selvää, että täällä tuo vähäinenkin valo tuntuu erilaiselta. Muistan hyvinkin, kun tämän kuun alussa kävin Keski-Suomessa ja siellä ihmettelin hirveää vesisadetta, joka jäädytti ihmisen luihin ja ytimiin. Silloin mietin kahdesti sitä, haluanko todellakin vielä joskus muuttaa takaisin etelään. No, parin viime päivän pakkaset kyllä nostivat sitä muuttomielialaa taas. Tuntuu kauhealta, kun näkee, että ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Joka ainoa solu ruumiissa kapinoi sillä hetkellä ovesta ulos astumista.

Eilen puhuin serkkuni kanssa messengerin välityksellä hetken aikaa. Serkkuni puhui lapsistaan ja pohti, että ilman lapsia elämä olisi erilaista siinä, mitä tekee ja mitä ei. Siis perusasioita siitä, että lapset vaativat tietynlaisten rutiinien säilyttämistä. On kyse sitten ruoasta tai nukkumaanmenoajoista. Siinä yhteydessä totesin miettineeni joskus, että yksinhuoltajavanhempi ei voisi tehdä minun työtäni. Jotenkin tällaisen täysin kellonaikoihin ja viikonpäiviin sitomattoman työn tekeminen lastenhoidon ohella olisi mahdotonta. Minkälainen äiti tai isä lähtisi töihin perjantai-iltana kello 18 ollakseen töissä yli puolen yön ja jättäisi lapset selviytymään keskenään? Toisaalta, hoidon järjestäminen tuollaiselle kellonlyömälle on mahdotonta. Kukaan ei suostuisi omaa viikonloppuaan hassaamaan toisen ihmisen lapsiin. No, se oli vain ajatus, joka on pyörinyt joskus mielessä.

Ensi viikolla sitten menee foortikin korjuulle. Saa nähdä, miten pitkään siinä menee ja mikä on lopputulos. Toivon mukaan kaikki osat pysyvät siihen asti matkassa nippusiteiden voimalla.

Maanantai...

Jep jep.. Näyttää siltä, että talvi ottaa takapakkia ja Etelä-Suomen säät valtaavat myös Lapin. Täällä on satanut viimeiset kaksi päivää vettä. Ei ole ollenkaan mukavaa, että valoisuus muuttuu pimeäksi, märäksi ja ankeaksi. No, ei voi itse valita säitään.

Maanantai oli outo päivä, se meni kuin kuumeessa. Aamulla kello oli suurin piirtein 04.00, kun saavuin Turusta kotiin. 06.30 soi herätyskello ja täysin luomet turvoksissa piti valua suihkuun ja lähteä autolla kohti isompaa kylää. Taas kerran piti vaihdattaa tuulilasia autoon tai siis Fordiin. Aurauskepit vain hyppivät silmissä, kun väsytti niin perusteellisesti. Onneksi tiellä ei ollut paljoa liikennettä, joten minun harvinaisen paljon vaihtelevat ajovauhtini ja ajolinjani ei juuri ketään häirinnyt.

Vähän ennen kaupunkia eteeni kuitenkin tuli perä edellä ajelemaan lava-dasse siis joku vanha avolava. Tarpeeksi väsynyt kun olin, keskityin vain tuijottamaan kyseisen vehkeen takavaloja. Yllätyin, kun äkkiä auton jarruvalot syttyivät ja aivan selvästi dasse alkoi vetää lukkojarrutusta siinä nenän edessä. Minä en tietenkään nähnyt mitään syytä, miksi jarrutetaan, mutta pakko oli lyödä liinat lukkoon. Meni hetki ja tien varresta eteen hyppää poro. No voi V***U!

Porot ovat oikeasti typeriä eläimiä. Tämäkin yksilö jäi seisomaan keskelle tietä, vaikka minun autoni ei ollut vielä lähelläkään pysähtymistä. Sorkkiinsa tämä kaveri otti vauhtia vasta sitten, kun aloin soittaa torvea. Sitten loikittiinkin ja vauhdilla tien yli ja lähimpään pusikkoon. Lava-dasse ajeli tyytyväisenä siinä vaiheessa jo pitkän matkan päässä. Mieli olisi tehnyt tirvaista käkättimeen sitä kuskia. Varmasti huomasi, ettei ollut ihan sentin päässä enää se kolarointi ja silti vaan ajeli menemään. PRKL!

Tuulilasi vaihdettiin, 4 tunnin odotuksella sain auton pois ja pääsin ajamaan takaisin kotiin. Kello oli noin 14, kun kaaduin sänkyyn ja seuraava havainto maailmasta minulla on maanantailta kello 23.00, kun piti käydä vessassa. Samaa soittoa kuitenkin takaisin sänkyyn ja tiistaiaamuna varsin pirteänä hereille yhdeksän tienoilla. Tulipahan ainakin nukuttua osa univeloista pois. Ei vanha enää jaksa notkua vähillä unilla 4 vuorokautta putkeen. No jaa, elämä on aika usein epäreilua, ainakin minua kohtaan. Hyvä kuitenkin niin, että jonkinlaista palautumista tapahtuu edes välillä.

Lapissa kaikki...

Näyttää todellakin siltä, että talvi on täällä. Lunta saa joka aamu harjailla pois auton katolta ja laseilta ja pakkanen hipoo miltei kaikkina aamuina kahtakymmentä. Siinä on etelän ihmisellä tarkenemista. Onneksi lumi on kuitenkin tuonut tänne valoa. Ei ole pimeää, on vain sinistä. Saa tosin nähdä, missä vaiheessa alkaa taas rasittaa se, että jatkuvasti täytyy laukata laittamaan autoa lämmittimeen ja silti persus jäätyy, kun autoon istuu.

Talvessa on kuitenkin omat hyvät puolensa. Talvella nukuttaa enemmän. Se on ehdottomasti hyvä puoli, sillä kesällä minä nukuin valoisuuden takia aivan liian vähän ja olin jatkuvasti kuin ahteeriin ammuttu karhu. Nyt on mahdollisuus ja tarvis nukkua välillä jopa päiväunia. Toissapäivänäkin meni kevyesti pari kolme tuntia unta keskellä päivää, sitten vaan piti palata tajuntaan, kun töihin piti mennä takaisin. Onneksi on herätyskello.

No, pohjoisessa sentään talvi on mukavampi viettää kuin etelässä. Täällä ei niin tuule ja pakkanen on mukavaa. Ainakin silloin se on mukavaa, kun ei tarvitse itse seisoskella pihamaalla...

Odotuksia...

Syksy tulee, ei sille mitään voi. Vaikka pohjoisessa aurinko edelleen paistaakin, on jo havaittavissa sellaisia syksyn merkkejä, joita ei voi kiistää. Yöt ovat muuttuneet valoisista kesäöistä pimeiksi. Vihdoinkin etelän asukkikin osaa nukkua öisin. Koko kesän univelat erääntyvät nyt maksettaviksi.

Toisaalta, kun koulut alkavat, se on varma merkki siitä, että syksy on tullut. Se ei näy joka puolella heti, mutta sen aistii. Puut alkavat vähitellen tiputella turhia lehtiään ja vaihtavat värinsä ruskan puolelle. Ja ihmiset muuttuvat. Syksyisin alkaa hermo kiristyä hyvin levätyn kesän jälkeen. Jokainen kesälomalla rentoutunut yksilö löytää työpöydältä palatessaan hirvittävän pinon tekemättömiä töitä, jotka pitäisi hoitaa ensitilassa pois. Sellainen on varma merkki syksystä.

Ei sen puoleen, minä pidän siitä, että töissä on tekemistä. Tietyllä järkiperäisellä suhtautumisella huomaa, että työaika kuluu paljon nopeammin, jos on muutakin tekemistä kuin kattolaattojen laskeskelu.

Se on hassua, miten tammikuussa odotti kesää ja töissä kaikki toiminta tähtäsi toukokuussa järjestettävään isoon tapahtumaan. Heti, kun tapahtuman jäljet oli siivottu ja yön yli nukuttu, alkoi marraskuun odottaminen. Silloin on suuri valtakunnallinen tapahtuma, johon pitäisi osallistua työn puolesta. Ihme ja kumma kyllä, se tuntuu ihan luontevalta odotella kaiken aikaa jotakin. Ehkä se on juuri koulumaailmasta tullut tavaksi. Koulussa kun aina odotettiin jotain. Vähintäänkin välituntia...