Joulun jälkeen...

Joulu otti ja humpsahti ovesta sisään tuoden tullessaan joulukuusen, hajusintit ja jouluruoan. Pari päivää tehokasta kinkun syömistä, suklaalla herkuttelua ja luvallista sohvalla löhöilyä on takana. Jouluruoka alkaa jo tässä vaiheessa tulla ulos korvista, suklaa naamasta ja sohvaan tulee kohta reikä makuupaikalle. Onneksi arki on alkanut ja voi ajatella muutakin kuin ruokien, lahjojen ja siivouksen riittävyyttä.

Meillä kävi vanha punanuttukin aattoiltana. Lapsi juoksi innoissaan ovelle, pakitti takaisin metrin pukin nähtyään ja totesi sen jälkeen, että tyyppi oli vaaraton. Tämän jälkeen lapsi esitteli kaikki muut joulupukille, kätteli ja lauloi, pelleili ja esiintyi, hyöri, pyöri ja lopulta auttoi lahjojen jaossa. Olihan sitä hauska katsoa, kun paketti toisensa jälkeen oli lapselle ja niitä todellakin oli monta. Ipanan ilme oli näkemisen arvoinen kyllä avausvaiheessakin. Kaksin käsin revittiin lahjapaperia ja etsittiin suosikkilahjaa.

Nyt lahjoilla on leikittu jo pari päivää. Jostain syystä Brion junarata on lapsen mielileluja. Muistan itse tykänneeni sellaisesta päiväkoti-ikäisenä. Ehkä siinä on se, että itse saa rakennella ihan millaisia ratoja vain ja sitten junalla voi ajella niitä pitkin vaikka minne. Toinen suosikki on nyt ollut Muumi-ensitietokone. Tämä läppäri kylläkin käy minun hermoilleni. Se on taas sellainen ärsyttävästi vinkuva muovilelu, joka voisi hyvinkin hajota pudotessaan. Pitää vaan toivoa, että se pysyy ehjänä edes hetken.

No, joululahjat on nyt avattu ja seuraavaksi pitäisi keskittyä taas arkeen. Tämän vuoksi eilen jo kävinkin vaihteeksi "työkkärissä". Piti ilmoittautua, että edelleen tässä olen töitä etsiskelemässä. Vielä en ole kauhean aktiivisesti ollut itseäni joka paikkaan tyrkyttämässä, mutta eilen laitoin - pitkästä aikaa - työhakemuksen. Kovin tahmeaa oli tehdä hakemusta ja ansioluetteloa. Lopulta päädyin hyvin riisuttuihin malleihin, joihin en laittanut ensimmäistäkään vähänkään epäilyttävää työkokemusta. En jaksanut käydä luettelemaan vanhoja kesätöitä jäätelön myynnistä asfaltin tekoon, kun ne eivät liittyneet mitenkään hakemaani paikkaan. No, paikka vaikuttaa jollekulle pedatulta, mutta pakkohan sitä oli hakea, kun erikseen lähettivät kotiin lapun aiheesta. Jäädään siis odottelemaan mahdollista vastausta.

Kotimaani ompi Suomi...

Eilinen itsenäisyyspäivä meni varsin epäjuhlallisissa merkeissä. Lasta kiukutti koko päivän, minua väsytti ja Kaima nuokkui milloin missäkin valittaen, että oli saanut nukkua vain 8,5 tuntia. Häneltä oli täysin päässyt unohtumaan, että esimerkiksi minä sain nukkua 6 tuntia, jonka aikana oli kahdesti noustava lapsen huutoon. Itsenäisyyspäiväfiilikset eivät siis olleet alkujaankaan korkealla.

Tunnelmaa ei paljoa parantanut päivän kulku muutenkaan. Tuntematon sotilas jäi katsomatta, kun ipana pyöri ympärillä. Linnan juhlista meni maku, kun Kaima aukoi päätään vieressä ja lapsi huusi omassa huoneessaan milloin mitäkin. Kaiken kaikkiaan jokainen itsenäisyyspäivän traditio jäi noudattamatta, koska Kaima ei halunnut osallistua lapsen kaitsemiseen eikä mihinkään muuhunkaan.

Ainoa sellainen traditio, jonka saattoi toteuttaa, tapahtui oman pään sisällä. Jälleen kerran mietin mielessäni niitä ihmisiä, jotka joutuivat taistelemaan vapauden puolesta. Paikallisessa sanomalehdessä oli kysytty ihmisiltä, mikä Suomessa on parasta. Vastauksista muutama järkytti ainakin minua. Järkytystä aiheuttivat vastaukset, joissa sanottiin, että täällä mikään ei ole hyvin. Minä ihmettelen, missä nämä ihmiset haluaisivat asua ja elää, jos Suomessa heidän mielestään kaikki on huonosti. Voin vain epämääräisesti kuvitella, miten pahalta nuo sanat voivat tuntua sellaisesta ihmisestä, joka on kokenut sodan.

En tiedä millaisessa todellisuudessa eri ihmiset elävät. Minun todellisuudessani Suomi on hyvä maa, puutteistaan huolimatta turvallinen. Monia asioita voisi ja pitäisi korjata, ensimmäisenä itsekunkin asenteita - myös omiani. Jostain syystä meistä monilta on unohtunut ihmisyys. Me eksymme virallisten ja hyväksyttyjen selitystemme taakse, jotta emme joutuisi hyväksymään omaa ahneuttamme ja huonoa omatuntoamme. Meillä on tarve pitää yllä kalliita julkisia rakenteita, joilla voimme vierittää vastuun muiden auttamisesta kenelle tahansa muulle.

Yhteiskunnalliset epäkohdat ovat meillä kuitenkin pieniä verrattuna niihin maihin, joissa kaikilla ei ole edes alkeellisimpia oikeuksia. Kaikki ihmiset eivät automaattisesti syntyessään tule kirjatuiksi kansalaisiksi, eivätkä mitkään lait ja oikeudet suojele heitä. Näiden suurten asioiden rinnalla meidän pienet ongelmamme ovat pieniä. Sodissa taistelleet sukupolvet ovat antaneet meille mahdollisuuden elää vapaassa maassa. Moni antaisi tänä päivänäkin elämänsä sen puolesta.

Minä voin sanoa veteraaneille vain yhden sanan; "Kiitos!"

Joulukuu tulla jollotti

Joulukuu koukkasi taas yllättäen eteen vasemmalta. Vastahan oli elokuu ja koulut alkoivat. Minne kuukaudet tästä väliltä katosivat? Ilmeisesti pikku marakatti vei ne.

Eilen illalla havahduin ajattelemaan, että ensimmäistä kertaa valmistelen joulua toisille. Aiemmin olen itse ollut aina siinä joukossa, joiden ei tarvitse kantaa huolta ruokapuolesta tai aikataulujen sovittelusta. Tänä vuonna kuvio on erilainen. Kaiman äiti, veli ja sisko ovat tulossa meille jouluaattona ainakin jouluaterialle, mahdollisesti myös joulupukkia katsomaan. Yksityiskohdat ovat vielä puhumatta, koska tilanne on kaikille uusi.

Kohta pitäisi tietysti aloittaa joululeipomiset. Pari lahjaa on sentään jo löytänyt tiensä pukinkonttiin tai oikeammin lahjasäkkiin. Vielä pitäisi kaikenlaista kuitenkin tehdä, laittaa ja hankkia. Onneksi tässä on pari viikkoa vielä aikaa valmistautua. Siivoaminen ja leivonta vievät suurimman ajan, kun ipana ei kuitenkaan halua pysyä pois tieltä - eikä Kaima tietenkään edes yritä auttaa asiassa ennenkuin häntä uhataan jollain.

Voisi kuitenkin aloittaa lahjojen laittamisesta tämän projektin. Jos vain keksisi, mitä lahjaksi laittaisi.

Voi väsytys!

Voi haukotus!

Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.

Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.

Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.

Studiossa...

Lapsi kävi eilen valokuvaamossa. Tämä sanoo jo sen, että meillä oli varsin täyteen buukattu toimintapäivä. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että lapsi on ikiliikkuja, on kuvaajalla haastetta saada edes se yksi onnistunut ruutu otettua. Ainakaan kotona kuvien ottaminen ei onnistu.

Studiossa kuvaaminen on muutenkin erilainen kokemus kuin kotona, juhlissa tai edes koulussa. Itseasiassa kokemus oli uusi myös minulle. Edellisen kerran olen itse käynyt valokuvaamossa otattamassa passikuvat. Silloin ei paljoa kikkailla, vaan kuvat otetaan aika rutiinilla. Lapsen kuvaaminen kunnon muotokuvaan on paljon pidempi projekti. Minusta itsestäni, siskostani sekä isästäni on otettu kaksivuotiaana kuvat studiossa ja nyt, kun oma lapsi on melkein kolme, ajattelin jatkaa perinnettä hänen kohdallaan.

Valokuvaajan ammattitaito on aivan käsittämätön asia. Lapsi, joka ei pysy paikallaan muutenkaan, pysyi siinä pienessä studiotilassa koko kuvaamiseen varatun ajan ja oletettavasti filmille saatiin sen verran onnistuneita ruutuja, että niistä saadaan kuvat tehtyä. Eihän niitä tietenkään nykyään kuvata filmille, vaan muistikortille, mutta got the point anyway. Jännityksellä odotetaan koevedoksia. Ainakin on kaikenlaista yritetty vaihtelevalla menestyksellä. Kuvaajakin totesi, ettei hänellä ole vielä koskaan ollut niin energistä lasta kuvattavana. Ei ole ensimmäinen, joka ei ole näin vilkasta riiviötä aiemmin tavannut.

Minulla ei ole muistikuvia omista kaksivuotiaana otetuista kuvista, mutta kuvittelisin, että silloin on enemmän painotettu sitä paikoillaan pysymistä. Nyt lapsi kiipeili erilaisilla tuoleilla, makasi lattialla ja tyynyllä, pyöri ympäri paikallaan, ratsasti keinuhevosella, hyppi esiin tuolien takaa ja heitteli leluja ilmaan. Minä jotenkin toivon, että juuri niistä toiminnallisista kuvista löytyisi joku ylitse muiden. Perusmuotokuvia tarvitaan kyllä, mutta itselle kotiin tahtoisin jonkun niistä vähän erilaisista.

No, lapsi oli illalla väsynyt, eli tunti studiossa oli juuri sopivasti uuvuttava kokemus.

Kuka määrää?

Lapsen elämässä kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti, että aikuinen ei tahdo pysyä perässä. Siis ainakaan minä en tahdo pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, joita vajaa kolmevuotiaan ipanan elämässä tapahtuu. Totuus on kuitenkin se, että minä olen kohta ollut lain sallimat kolme vuotta kotona hoitamassa lastani ja sitten pitäisi palautua työelämään. Ajatuskin tuntuu kaukaiselta, etenkin sen jälkeen, kun sanouduin irti vakituisesta työstäni lapissa.

Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.

Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.

Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.

Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.

Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.

Ystävät?

Muutamien viikkojen ajan olen pohtinut ystävyyttä ja ystäviä. Lähinnä olen miettinyt, olenko huono ystävä vai mistä on kyse. Tämä pohdinta iskeytyi omiin aivoihin sosiaalisen median kautta, kun havaitsin, etten ole kuullutkaan joistakin ystävistäni tai heidän kuulumisistaan vuoteen. Tarkoitan tällä sitä, että ystävillä on tapahtunut isoja asioita, joista en ollut kuullut mitään edes välillisesti.

On myönnettävä, että olen itse keskittynyt viimeiset 3 vuotta lapseeni. Oma lapsi on vienyt mehut minusta vähän kaikilta osin. Unirytmi on sekaisin ja univaje huimaa välillä päätä ihan kirjaimellisesti. Kuvioissa pyörinyt Kaima asuu nykyään meillä ja niiltäkin osin elämä on asettunut perusketutuksen tuttuihin uomiin. Nämä oman elämän muutokset ovat tuoneet takaisin yhden hyvin kaivatun ihmissuhteen melkein kymmenen vuoden takaa, mutta samalla ne näyttävät vieneen kolme.

En ole koskaan itse ollut tolkuttoman aktiivinen yhteydenpitäjä. Ystäväni ovat aina tienneet tämän. Tuntuu kuitenkin siltä, että lapsen saatuani tietyt ystäväni katosivat täysin. Totta kyllä, en ole aina ollut puhelimen tavoitettavissa tai valmis höpöttelemään yön tunteja toisen sydänsuruista. Ja totta on sekin, etten olisi mihinkään päässyt edes pyydettäessä, koska lastani en olisi saanut hoitoon. Vielä tähänkään ikään mennessä lapsi ei nimittäin ole ollut kuin pari kertaa yökylässä kummillaan, minun sisarellani. Lapsi on ollut hänellä muistaakseni viitisen kertaa, ei ainakaan enempää, ja nämä kerrat sisareni aikataulun mukaisesti. Tilanne ei ole nytkään sen parempi, sillä Kaimasta ei ole hoitamaan lasta edes yöunille.

Kaiken tämän lapsenhoidon keskellä minä kuitenkin olen kaivannut ystäviäni ja heidän seuraansa. Olen tosin huomannut, että ilmeisimmin tunne ei ole molemminpuolinen. Ne muutamat yritykseni ottaa yhteyksiä uudelleen, ovat kohdanneet jotensakin kylmän vastaanoton. Se ei ole kannustanut ainakaan pitämään enempää yhteyttä. Jossain määrin olen loukkaantunutkin siitä, etteivät nämä ystäväni ole kutsusta huolimatta kolmessa vuodessa löytäneet aikaa kyläilyyn. Väkisinkin mielessä on pyörinyt ajatus, että ystävyys kelpasi niin kauan, kun olin itse valmis matkustamaan heidän luokseen eri puolille Suomea. Nyt, kun minua sitoo paikalleen lapsi, voidaan minut jättää kelkasta. Minun luokseni on pidempi matka kuin minulta heille.

Tässä tätä pohdintaa pyöritän, enkä varmaankaan koskaan saa sen fiksummin asiaa kokoon tai päätökseen. Ystävien poisliukuminen tuntuu pahalta, mutta valinta ei ole ollut tällä kertaa pelkästään minun. Jos ollaan tarkkoja, se ei ole ollut lainkaan minun, koska minulta ei ole missään vaiheessa kysytty, olisinko halunnut osallistua.

Auto...

Viimeisimmät päivitykset ovat olleet varsin pikaisia. Jotenkin elämä on taas alkanut kulkea keskimääräistä nopeammin, kun iltaisin on muutakin tekemistä kuin tietokoneen näytön ihmettely. Kaima on kuvioissa aina vain tiiviimmin.

Tässä reilu viikko sitten alettiin aivan toisenlaiseen projektiin kuin pitkiin aikoihin. Kaima alkoi etsiä isompaa autoa. Hänellä on tällä hetkellä pieni punainen auto, kokoluokkaa nissan micra. Sellaiseen on todella vaikea saada mahtumaan turvaistuinta saati lapsen vaunuja. Toistaiseksi toki sinne on mahdutettu kaikki, mitä on tarvittu, mutta ainahan sitä olisi paljon miellyttävämpää hieman reilummalla tilamäärällä.

Jokunen tovi on nyt kierrelty autokauppoja Kaiman ja lapsen kanssa etsiskelemässä vähän ajettua, uudehkoa farmaria. Kahta käytiin koeajamassakin. Toinen oli alle 100 000 ajettu automaattivaihteinen ja toinen pakasta vedetty manuaali. Kun oltiin koeajettu se automaattivaihteinen, tuli samana iltana Kaimalta vielä viesti perään, että olkaa huomenna valmiina lähtöön, kun hän pääsee töistä. Hän laittoi tilaukseen sen uuden farkun. Saa nähdä, josko jo perjantaina saisi istahtaa uuden auton rattiin.

Vaikka minä en siis itse autoa ole ostamassa, olen ollut mukana valitsemassa väristä lähtien tätä tulevaa farkkua. Ja sen verran fanaattisena autoilijana olen ollut vaikuttamassa, että ajoin itsekin pienen pätkän tätä tulossa olevaa versiota. Samalla ilmoitin kyllä, että minä haluan ajaa sitä vastaisuudessakin tai en suostu istumaan koko autossa..

Tästä auto-episodista voi kuitenkin mielestäni päätellä sen, että Kaima on hyvin tosissaan minun kanssani. Toki lapsen kannalta hyvin onnellista, että hän on tosissaan. En missään nimessä halua enää leikkiä mitään leikkejä ihmissuhteissa. Huomattavasti enemmän minussa herää vastakaikua sellaiselle ihmiselle, joka pelaa avoimin kortein tässä kohtaa.

No, perjantaita ja uutta autoa odotellessa..

Johan nyt on.. siis markkinat...

Tänään oli paikallisella torilla kevätmarkkinat. Saatiin ulkoilla ihanassa auringonpaisteessa vaunujen kanssa kylälle ja takaisin. Nähtiin siellä kylällä tuttuja ja sukulaisia ja ostettiin lapselle markkinarinkeliä maisteltavaksi. Samalla tuli nyt sitten esiteltyä tämä tutkailtavana oleva heppu omalle perheelle ja parille vastaan tulleelle sukulaiselle. Kyseinen mies sattuu olemaan Mies-merkkisen miehen kaima, joten sanotaan häntä toistaiseksi Kaimaksi täällä.

Kaima vietti siis koko päivän oikeastaan meillä. Edelleen oli hauska seurata, miten luontevasti hän ottaa osaa lapsen touhuihin. Lapsi näyttää pitävän hänestä ja leikkii mieluusti hänen kanssaan, joten niiltä osin asia tuntuu olevan ihan okei. On suorastaan harvinaista, että lapsi menee kenenkään vieraamman luokse pyrkimään syliin, mutta Kaima on nyt kelpuutettu siihenkin asiaan.

Itse olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä tässä vaiheessa. Olen pohtinut asiaa aika monelta kantilta jo tähän mennessä ja todennut, että Kaima on oikeasti hyvin kunnollinen mies. Hänen kanssaan tuskin tulisi koskaan vastaan hirvittäviä traagisia käänteitä, ellei itse niitä jostain keksisi. Toisaalta, en ole oikein koskaan seurustellut niin kunnollisten miesten kanssa. Olen aina ajautunut suhteeseen jotenkin viallisten miesten kanssa. Siis todellakin viallisten siinä mielessä, että mikään parisuhde ei voi toimia niin väärillä pohjilla. Liika viina, väkivaltaisuus ja mustasukkaisuus ovat suuria vikoja, kun ne kaikki osuvat samaan ihmiseen. Kaimassa ei ole ainakaan vielä näkynyt näistä vioista mitään. Toki, aika vasta näyttää niiden suhteen.

Olen pari viime päivää miettinyt aiempia pitkiä suhteitani ja sitä, mitä olen itse niissä tehnyt väärin. Ensimmäisenä tulee mieleen, etten ole kuunnellut järkeäni pätkän vertaa. Järki on lähes joka kerran kehottanut lähtemään ja päättämään suhteen jo hyvissä ajoin. Sitten on tilalle iskenyt joku täysin järjetön pelko yksin jäämisestä ja sen seurauksena on sitten tehnyt kaikkensa, jotta huonokin suhde korjaantuisi. Eihän se voi korjaantua, jos suhteen toinen osapuoli ei sitä halua. Tyhmä minä. Tällä hetkellä järki sanoo, että tästä Kaimasta kannattaisi pitää kiinni. Hän ei ehkä ole korein kuusi tässä metsässä, mutta enpä ole minäkään ja nyt alkaa tuntua siltä, että muutama muu ominaisuus ajaa sen koreuden ohi hyvin reippaalla vauhdilla.

Minä ja mun...

On vallan kiintoisaa huomata, miten nämä mielialat heittelevät. Joku syyttäisi tästä hormoneja ja joku toinen vuodenaikaa, minä syytän puhtaasti omaa luonnettani, joka tahtoo olla toisinaan ihan hieman hankala. Onneksi elämä on edes vähän hionut niitä äärimmäisiä nurkkia tässä tempperamentissa, ettei elämä ole ihan niin vaikeaa kuin voisi olla.

Elämä on muutenkin jälleen kerran osoittanut omaa kummallisuuttaan. Kun alkaa lakkoon, ei mene aikaakaan, että jotain tapahtuu. Suurin piirtein sama kuin laihdutuskuurin aloittaessa alkaa heti sadella kutsuja kaiken maailman mässäysbileisiin. Nytkin vireillä on ehkä jotain tai sitten ei - en itse asiassa vielä aivan varma ole itsekään. Ajattelin ainakin katsoa tämän kortin, koska näyttäisi, että tällä kertaa voisi olla aivan tavallinen ihminen, eikä mikään ihme hiippari.

Oli kertakaikkisen hienoa nähdä kerrankin vastakkaisen sukupuolen edustajan suhtautuvan luontevasti lapseen. Keskivertoisesti mies-puoliset tuttavat ovat lähinnä hymyilleet vaivautuneesti ja pyrkineet pysymään mahdollisimman irti tilanteesta. Tämä katsottava kaveri istui olohuoneen lattialla lapsen kanssa melkein kaksi tuntia leikkimässä. Ei ollenkaan huono alku, että voittaa lapsen puolelleen ensi tapaamisella, kun lapsi on siinä hienossa vierastusvaiheessa, jossa kuka tahansa ovesta sisään tuleva ihminen on pelottava.

Odotan ihan mielenkiinnolla, mitä tästä mahdollisesti seuraa tai on seuraamatta. Tyyppi vaikuttaa kiinnostavalta, mutta jätän tähän pienen varauksen. Olen ennenkin huomannut, että alkuun monikin ihminen vaikuttaa kiinnostavalta, mutta sitten se kiinnostus jotenkin latistuu minun osaltani. No, tämä olisi ainakin kunnollinen ja normaali ihminen, jos edes yrittäisi tutustua vähän tarkemmin, voisi yllättyä iloisestikin joskus.

Multihuipentuma...

Eilen oli sellainen päivä, että olisi tehnyt mieli huutaa. Taas vaihteeksi tuli sellainen tunne, että mitä tässä turhaan mitään yrittää. On niin kauhean turhauttavaa, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja ne epäonnistumisetkin joutuu jakamaan vain itsensä kanssa.

Okei, myönnän, että en itse ole kovinkaan aktiivinen ylläpitämään yhteyksiä ihmisiin. Se tuskin on kenellekään kovin uusi tieto. Lapsi ei ole suinkaan lisännyt minun aktiivisuuttani siinä asiassa, koska nyt joudun vielä tarkemmin miettimään, milloin soitan tai kutsun ihmisiä kylään. Saati sitten koska itse voin lähteä minnekään. Joskus ennen ainoa rajoittava tekijä oli työ, jonka epäsäännöllisyys aiheutti helpostikin ongelmia vapaa-ajan vietossa. Kissat eivät olleet ongelma, sillä hyvillä järjestelyillä ne pärjäsivät kyllä keskenään viikonlopun. Se tosin tarkoitti ylimääräistä hiekka-astiaa kahden tavallisen lisäksi, paria ylimääräistä vesikuppia ja ruokakuppia. Lasta ei voi kuitenkaan ihan tuollaisillakaan järjestelyillä jättää viikonlopuksi yksin.

Tässä kohtaa on jotenkin ongelmallista, kun ei voi suoraan kirjoittaa, mitä haluaisi sanoa. Joutuu miettimään, mitä sanoo ja miten, ettei vahingossakaan loukkaa ihmisiä, joita ei halua loukata. Sen puoleen olisi paljon helpompaa, jos tämän blogin olemassaolosta eivät tutut ihmiset tietäisi lainkaan. No, nykyaikana se lienee mahdotonta, kun lähes jokainen osaa etsiä tietoa netistä.

Eilen kuitenkin iski tilapäinen vitutuksen multihuipentuma. Tuli sellainen hetki, jolloin tuntui, että on oikeasti täysin yksin tässä elämässä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että olen tottunut mm. omaan autoon ja siihen, että pääsen kulkemaan silloin, kun itse haluan. Nyt minä olen ollut puolitoista vuotta jumissa yhdessä talossa ja viimeisen vuoden siitä ilman autoa. Jos joskus jonnekin haluaisin lähteäkin, en sinne pääse, koska autoa ei vaan irtoa lainaksi mistään. Ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että ei ole enää mitään paikkaa, minne lähtisikään irtautuakseen arjesta. Hotellilomakin kuulostaisi tässä kohtaa aivan luksukselta. Tosin sielläkin olisi sitten jumissa omassa huoneessaan tai lapsen rytmissä.

Ai jumaliste, että minua voi taas ottaa päähän oma elämä ja sen kulku. Myisin tämän elämän, mutta tästä saa niin huonosti väliä, ettei sillä rahalla saisi kovin kaksista tilallekaan.

Ehkä osan tunnelmista aiheuttaa Zen Cafén kuuntelu. Laiska, tyhmä ja saamaton -levyn raidoista minuun on aina kolahtanut nimiraidan lisäksi seuraava:

Halua et
Sait niin monta kertaa pettyä
Murheen likapyykkiin vettyä
Nyt kuivahdat

Pahoittelet
Suhteen kierrettä ja kulkuja
Rakkaudessa kun ei sulkuja
Harrasteta

refrain:
Pistät avaimen lukkoon
Ja se narahtaa
Aivan kuin suruaan sois
Tunnet viileän tuulen
Kun se kasvoillesi käy
Ja varisee pois

Yritä et
Tahto riitti oman aikansa
Kesti paljon tuplas taikansa

Pahoittelet
Annat illuusion kaatua
Romanttiseen multaan maatua
Ja tallaantua

refrain

Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli kaipaus jäänyt porstuan penkille
Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli haaveiden kaiku kiertynyt lenkille
Niinpä sinä menet
Niinpä sinä tulet
Rakkaus seisoo ikkunalaudalla

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

refrain

Pistät avaimen lukkoon
Pistät avaimen lukkoon
(Zen Café: Pistät avaimen lukkoon)

Haikeutta?

Lapsi pitää Timo Rautiaisen musiikista. Kuuntelin pitkästä aikaa Sarvivuori-levyä, kun löysin sen levyjä plärätessäni. Kannet ovat tietenkin jossain susihukassa, mutta onneksi on Lirama. Kävin siis etsimässä laulun sanat esille, kun ne jotenkin tuntuivat osuvan juuri siihen tilanteeseen ja mielentilaan, joka juuri nyt vallitsee. Olen monesti puhunut lapsesta, omasta turhautuneisuudesta ja olosta, kun joutuu yksikseen rämpimään eteenpäin. Nämä sanat sanovat minun mielestäni paljon oleellista. Kaivakaa kappale esille ja kuunnelkaa, niin ehkä tulee sama fiilis kuin minullekin.

On lentänyt lintu ikkunaan
On pudonnut lumi sulaan maahan
Auringonsäde tuijottaa sen katsojaa
Siihen pysähdyn yllättäen
mutta silloin tiesin jo sen
Sitä miten, sitä vieläkään tiedä en

Sinä synnyit ja kaiken sekoitit
Sinä saavuit ja laitoit seinää vasten.
En siitä sinua kuitenkaan syyttää saa
Minä syyttää tahdo en
olenhan vain onnellinen
että minulla on sinut, jota saan rakastaa.

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa...
En lähde vierestäsi pois

Näen unessa ikkunasi taa:
sieltä sininen valo ulos loistaa
Siellä ymmärrän sinun olevan ja odottavan,
että tulisin turvaamaan
vielä vierellesi valvomaan
Tästä unestani herään ja sen pelkään tapahtuvan

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa
En lähde vierestäsi pois

Jos pyydän, tule minua vastaan
minun kanssani kulkemaan
tätä pitkää, yksinäistä matkaa
Et lähde vierestäni pois

(Timo Rautiainen: Meille niin rakas)

Ei niin kuin elokuvissa...

Nyt kun lapsikin alkaa vähitellen päästä yli flunssasta, on näköjään ehtinyt käydä niin, että meidän erinomainen unirytmi ja päivärytmi ovat menneet aivan ketuilleen. Siis oikeasti nyt on homma niin reisillään, että tänäänkin sain yli puolitoista tuntia laittaa lasta takaisin sänkyyn, kun ensimmäisen kahden tunnin nukkumisen jälkeen alkoi parku. Tähän asti meillä on pärjätty yksillä noin tunnin mittaisilla päikkäreillä ja sitten käyty yöunille iltakuuden pintaan. Tänään päikkärit otettin 1,5 tuntisina ja jo viideltä oli lapsi silmät ristissä. Sitten heräsikin parkumaan seitsemän jälkeen ja taistelua riitti uudelleen nukkumaan käymisessä.

Pari päivää tässä on itsellä ollut jotain aivan ihme tarmoa, kun olen sijoittanut huonekaluja uudelleen. Samalla on tullut purettua yksi hyllykkö ja kasattua toinen tilalle. Kasatun hyllykön purkaminen oli paljon haastavampaa kuin puretun kasaaminen. Voi toki johtua siitäkin, että halusin saada kubikin purettua sillä tavalla ehjänä, että sen voi kasata vastaisuudessa uudestaan, jos siltä tuntuu. Purkamisen perusteella tosin tuli mieleen, etten taida haluta kasata sitä uudestaan.

Huonekalujen järjesteleminen olisi toki paljon hauskempaa, jos ne kalusteet saisi järjestettyä jotenkin älykkäästi eikä vain sinnepäin. Tällä hetkellä on kuitenkin pakko tehdä myönnytyksiä sekä itse kalusteiden että niiden sijoittelun suhteen. Se, että kalusteissa joutuu tinkimään johtuu tietysti siitä, ettei ole oikeasti varaa ostaa uusia kalusteita, joita haluaisi, vaan on tyydyttävä niihin, mitä on saanut lahjoituksena ja keräilyerinä jostain hankkinut. Sijoittelussa tinkimisen syy on sitten käytännöllisempi. Yritin saada olohuoneesta yhden kulman sillä tavalla eristettyä, että se olisi lapselle vieläkin rauhallisempi makuusoppi. Lapsen sänkyä kun ei pysty tunkemaan minun makuuhuoneeseeni ja yläkertaan en ala vielä tässä vaiheessa lapsen kanssa ravata ollenkaan.

Jos minä jotain huonekalua himoitsen, se on keinutuoli. Ja vielä tarkemmin määriteltynä sellainen keinutuoli, johon mahtuu kunnolla leveämpikin hanuri. Mikään ei ole yhtä ärsyttävää kuin istua sellaisessa tuolissa, joka on liian kapea. Olen sitä keinutuolia himoinnut jo varmaankin kymmenen vuotta, mutten ole vieläkään ostanut, kun aina on tullut väliin jotain tärkeämpää hankintaa. Yleisimmin sellaiset rahat on menneet joko auton korjaamiseen tai auton korjaamiseen. Tällä kertaa kuitenkaan ei ole autoa, mutta ei sen puoleen ole rahaakaan.

Elämä olisi helpompaa, jos olisi rahaa niin, ettei tarvitsisi koko ajan laskeskella, miten pärjää. Mutta ei kun ei. Yhden ihmisen rahoilla, etenkään kelan tuilla, ei kovin pitkälle pötkitä. Joskus se suorastaan ärsyttää, kun seuraa niitä ihmisiä, joilla elämä tuntuu menevän putkeen. Voi oikeasti sanoa, että olen kateellinen niille ihmisille, joilla kaikki menee niin kuin elokuvissa. Minulla ei mene niin kuin elokuvissa.

Ei mene edes niin kuin Strömsössä. PRKL! Lisää liimaa ja teippiä...

Pipo kireällä...

Ei ollut sitten angiina se tauti, vaikka kaikin puolin siltä tuntuikin. Kurkkuun tökittiin tikkua varsin tehokkaasti tiistaina ja eilen oli saatavilla lopulliset tulokset, joiden mukaan testien ja viljelyiden tulos oli negatiivinen. Verikokeestakin saadut tulokset olivat sellaiset, että vallan hyvissä veriarvoissa kuulemma mennään. Vähän ihmetytti, miten sitä voi olla kaikinpuolin muka arvot niin hyvät, jos ei ääntä irtoa juuri lainkaan, kurkussa asuu pieni siili ja kaikesta on mennyt haju ja maku. Testien perusteella ilmeisen terve siis.

Onneksi tauti on alkanut vihdoin helpottaa ja tänään on jo palautunut hajuaistikin lähes normaaliksi. Vähänkö oli nautinnollista haistella kahvin tuoksua, kun laitoin aamukahvit tippumaan. Miinus puolena tässä on kuitenkin se, että jos itse alankin päästä taudista yli, lapsi on edelleen hyvinkin räkäinen ja yskii niin, että pahimmillaan puklaa. Aamulla sai lapselle laittaa kahdesti puhtaat vaatteet, kun yskiminen laukaisi oksennusrefleksinkin. Onneksi on pyykkikone, jonne saa laitettua likaisia vaatteita sitä mukaa ja vielä suuremmaksi onneksi siinä koneessa on sellainen pikaohjelma, jolla koneellinen peseytyy alle tunnissa ja vielä kaupantekijäisiksi tulee lingottua niin kuivaksi, ettei tarvitse kauaa enää kuivattaa.

Mies-lakko on pitänyt loistavasti. Jee! Hyvä minä! Tai no, tiedä sitten, onko se nyt niin hyvä asia, pää tuntuu toisinaan halkeavan omaan kireyteensä. Isot pojat ovat joskus sanoneet, että naisen pinna kiristyy siksi, ettei harrasta seksiä. En sitten tiedä, onko se totta, mutta harvemmin sitä suhteen aikana ihan näin tiukkapipoiseksi on itseään tuntenut. Luulisin, että siihen vaikuttaa kyllä sen fyysisen puolen lisäksi sekin, että toisen ihmisen jatkuva läsnäolo pakottaa tulemaan ulos oman päänsä sisältä paljon enemmän kuin itsekseen jyyrääminen.

Oman pään sisällä on kyllä hauskaa välillä, mutta tässä kohtaa on tullut valvottua liian paljon öitä ja nukuttua liian vähän muutenkaan. Kaikki mahdollinen stressi ja väsymys tekevät minut niin ärtyisäksi, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos sitä kiukkua yrittää purkaa sanoiksi, sanoo aivan väärin. Jos sanoisin lapsen suututtavan minua niin, että haluaisin heittää sen seinään, en kuitenkaan tarkoita sitä. En minä halua heittää lasta seinään. Minä ilmaisen sitä raivoa ja väsymystä, turhautumista ja omaa voimattomuuttani, mutta sanat ovat aivan väärät, koska en löydä oikeita. Minä haluan lapseni olevan turvassa ja tuntevan olonsa hyväksi, vaikka olen itse voimaton ja väsynyt. Haluan lapseni rauhoittuvan ja nukkuvan rauhassa, jotta saisin itsekin levätä.

On kauhean vaikeaa löytää oikeita sanoja sille, mitä tuntee ja mitä haluaa, kun kokee olevansa oman sietokykynsä äärirajoilla. Tätä tilannetta helpottaisi niin kovin paljon se, ettei kokisi olevansa yksin. Joskus sekin auttaa, että on toisen kanssa neuvoton ja avuton. Toiselta sentään saisi jotain tukea siihen omaan voimattomuuteen ja turhautumiseen.

Mutta on turha parkua, kun paskat ovat jo housuissa ja maito maassa. Jos on kaulaa myöten paskassa, on alettava lapioida itseään sieltä pois. Ja se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, tarvitsee siihen hommaan myös lapion. Ei siis muuta kuin lapioimaan, kun lumet on pudottaneet luojansa katoilta. Varma kevään merkki tämäkin...

Sekalaista löpinää...

Taitaa olla vaihteeksi angiina. Päätelmä johtuu siitä, että ääni on pääosin hukassa ja kurkku tuntuu siltä kuin olisin nielaissut siilin. Samanlainen olo on ollut joskus ennenkin ja silloin konitohtorin diagnoosi on ollut angiina. Helpostihan se nieluviljelyllä selviää, mutta turha sitä viljelyä on lähteä vinkumaan pyhänä. Täytyy odotella tuonne arkeen ennenkuin kipaisee vaatimaan tikkua kurkkuunsa. Varsin epämiellyttäväähän se näytteen ottaminen on, mutta hyöty on aika suuri, jos sillä saadaan selville, miksi siili on pesiytynyt kurkkuun. Ennemmin lääkekuuri oikeaan aikaan ja ääni takaisin kuin pitkällinen poteminen ja odottelu, jos kuitenkin olisi kyseessä tavan kevätflunssa.

Se, että ääni on hukassa, on aika ärsyttävää ja turhauttavaa. Joutuu kähisemään miten kuten, jotta saa edes jotain sanotuksi ja lapsi kirmaa aivan villisti ympäriinsä, kun äiti ei koko ajan kiellä. Aivan kuin tavaroiden repiminen pöydältä olisi tullut yhtään luvallisemmaksi sen myötä, kun äiti ei pysty sanomaan mitään kuuluvasti.

Olen huomannut puhuvani itsestäni aika usein äitinä, siis kun puhun ääneen paljonkin asioita lapselle. Välillä tulee jopa ajateltua itsekseen jotain tyyliin: "äiti menisi nyt kauppaan, jos voisi" tms. Aivan kuin oman pään sisällä ei voisi käyttää sanaa minä. Ehkä oma minuus on hieman hukassa juuri nyt. Tiukka symbioosi lapsen kanssa on tilapäisesti poistanut minuuden käytöstä ja keskittynyt vain äitiyden käyttöön. Olen kuitenkin yrittänyt vähitellen ottaa sanaa takaisin sanavarastooni. Lapselle edelleen usein sanon, että "äiti tekee sitä ja tätä", mutta toisinaan sanon myös jonkin olevan minun.

Sanassa "minä" on yllättävästi voimaa ja merkitystä. Olen ollut havaitsevinani, että lapsi on jo ymmärtänyt, että se on jollain tavalla erilainen merkitykseltään kuin monet muut sanat. Toki sanoja "minä" ja "itse" tulee toisteltua paljon lapselle, jotta hän oppisi niitä myös käyttämään. Ylipäätään yritän ylläpitää mahdollisimman monipuolista puhekieltä lapsen opittavaksi. Jotenkin sitä toivoo, että lapsi oppisi sitä kautta ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin.

Puh...

Parin illan urakoinnilla sai kaikkiin vanhoihinkin postauksiin tunnisteet. Nyt on ehkä itsekin helpompi jäsennellä näitä tekstejä ja nähdä, mistä milloinkin on tullut kirjoiteltua. Helpostihan tuosta näkee, että miehet ja työ ovat lähes aika olleet mielessä ja antaneet aihetta kirjoittamiseen. Nyt alkaa varmaankin lapsi vähitellen sitten kiriä siihen rinnalle ja ehkä ohikin.

Pääsiäinen onneksi menee kohta kokonaan ohi ja hengissä pysytään toivottavasti sen loppuun asti, vaikka kurkussa pisteleekin jonkin sortin kevätlunssan alku. Vielä kun tuo pieni marakatti oppisi nukkumaan päiväunet kunnolla, etteivät menisi illat tähän ravaamiseen ja huutoon. Käpy palaa!

Voi vitalis...

Välillä vaan tekisi mieli huutaa.

Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.

Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.

Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.

Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!

Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.

Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.

Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.

On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.

Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.

No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...

Mattoneitsyys...

Tämä päivä meni kuin siivillä. Lapsi oli muutaman tunnin päivällä kummitädillään, joten minä sain luksusaikaa itselleni. Sen luksusajan käytin siivoamiseen ja musiikin kuunteluun. Lapsen synnyttyä on ollut niin hirvittävän vähän aikaa siihen, että saisi laittaa popit soimaan ja nauttia. Tietenkään pienen lapsen ollessa kotona ei voi soittaa musiikkia niin kovalla, että astiat helisevät kaapeissa. Nyt siihen oli oivallinen tilaisuus, kun lapsi ei ollut kotona.

Siivoaminenkin sujui yllättävän nopeasti ja tehokkaasti. Minua ei tavallisesti nappaa sitten yhtään imurin esiin kaivaminen ja käyttäminen, mutta nyt innosti. Ehkä syynä oli se, että kukaan ei parkunut naama punaisena vieressä ja lisännyt stressiä siitä imuroinnin nopeudesta. Sain jopa pestyä lattiat samalla ja vaihdettua vähän mattoja. Osa matoista kyllä kävi vain pihalla tuulettumassa ja kääntyi sitten toisinpäin lattialle, mutta pari uuttakin mattoa pääsi paikalleen.

Joskus aiemmin olen hyvinkin ärtyneenä ihmetellyt, miksi on pakko pitää mattoja lattialla, kun ne kuitenkin vain likaantuvat, ovat tiellä ja sitten niitä joutuu pesemään kesäisin. Nyt lapsen kanssa ymmärrän kyllä sen, että lattia voi olla aika kylmä talviaikaan, jos siellä pyörii suurimman osan ajastaan. Ostin tämän ahaa-elämyksen seurauksena elämäni ensimmäisen maton. Siis on minulla mattoja ollut aiemminkin, mutta nyt ostin itse ensimmäistä kertaa sellaisen. Onpahan mennyt neitsyys siinäkin asiassa todistettavasti. Itse asiassa olin pimennysverhoja hakemassa, mutta samalla löytyi mattokin. Eivät edes samaan huoneeseen, mutta kauppa oli sentään sama. Nyt saadaan sitten kesälläkin vähän pimeämmäksi tuo nukkumapuoli talosta.

Tällaisia innostuksen päiviä saisi osua kohdalle useamminkin kuin kerran vuodessa. Silloin voisi saada pidettyä talon sisäisen kaaoksen edes jollain tavalla hallinnassa.

Rakkaus on...

Olen aina tiennyt jollain tasolla sen, että omaa lastaan rakastaa ehdottomasti. Kuitenkin se tunteen valtavuus yllättää toisinaan. Joskus nousee pala kurkkuun, kun laittaa lasta nukkumaan tai katsoo, mitä kaikkea se pieni ihminen on vuodessa oppinut. Tänään se yllättävä tunne iski fyysisenä kipuna. Hetken aikaa tuntui siltä, että sydäntä irrotetaan rinnasta - niin voimakas se tunne oli.

En ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tunteellinen, enkä varsinkaan kertonut tunteistani ääneen toisille. Minusta on aina tuntunut siltä, että onnen hetket ovat harvinaisia ja ne täytyy pitää piilossa. Mitä enemmän elämässä asiat ovat menneet pieleen, sitä enemmän olen halunnut säilyttää ne onnellisimmat hetket ominani. Ehkä joskus olen pitänyt niitä hetkiä varastettuina tai lainattuina, ja sen vuoksi olen halunnut mustasukkaisesti kätkeä ne muiden katseilta. Lapsen kanssa se asia on kuitenkin hyvin erilainen.

Omaa lasta haluaa kohdella mahdollisimman hyvin. Lapselle kun toivoo vain hyviä asioita tässä maailmassa, vaikka samalla tietää, että se ei ole edes mahdollista. Oman lapsenkin kohdalla tietää jo näistä lähtökohdista sen, että elämä ei tule olemaan helpointa mahdollista. Kun lapsen isä huitelee ties missä, eikä edes syntymäpäiväkorttia lähetä, on varsin vaikeaa selittää, ettei syy ole lapsessa. Etenkään, jos ympärillä näkyy lähinnä ydinperheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä tai niitä perheitä, joissa sentään isä ja äiti ovat olemassa ja lapset tuntevat heidät.

Toisinaan rakastaminen koskee niin perhanasti. Toisaalta, rakastuessaan ja rakastaessaan sitä avaa itsensä toiselle ihmiselle niin täydellisesti, että antautuu siihen vaaraan tulla satutetuksi. Joskus toinen sitten kääntää sitä veistä haavassa ja satuttaa. Joskus sitten itse on se, joka kääntää veistä. Toivottavasti joskus oppisi olemaan se ihminen, joka myös täysin pyyteettömästi pystyy vain rakastamaan.

"Mitä sinä meinaat minulle tehdä,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mitä sinä meinaat minulta ottaa,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mun täytyy mennä niin kauas pois,
Että sinullakin rauha ois.
Mun täytyy olla niin kauan pois,
Että palata mun helpompi ois.

refrain: Tää rakkaus ei oo pysyvää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

Etkö sinä minusta mitään piittaa?
Miksi et voi unohtaa?
Miksi sinun täytyy mielin määrin
Koetella kituvaa?
Sun täytyy mennä niin kauas pois,
Että minullakin rauha ois.
Sun täytyy olla niin kauan pois,
Jotta palata sun helpompi ois.

refrain

Tää rakkaus ei oo pitävää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

refrain

En oikein tiedä itsekään... "
(Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Rakkaus ei oo pysyvää)

Exät - ja muut...

Lueskeltuani serkun blogia, jäin miettimään, miten paljon helpompaa elämä voisi olla ilman exiä. Monesti kun ei edes riitä se, että omat exät pysyvät poissa nurkista, vaan uusien suhteiden kohdalla toinen ihminen tuo repullisen niitä omia exiään siihen suhteeseen kummittelemaan. Sen puoleen olisikin kovin ihanaa, jos osaisi aina vain elää hetkessä ja edelliset suhteet vain katoaisivat - samoin kuin ne exät.

Omien exien kanssa niitä välejä ei juuri ole. Eräälle ihmiselle pohdin viimeksi tänään puhelimessa sitä, etten ole osannut erota ystävinä kenenkään kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että voimakkaat tunteet eivät minulla palaudu koskaan niin lievälle tasolle, että ystävyys olisi mahdollista. Ehkä osuvampi syy on se, että suhteissa on mennyt jotain niin perustavalla tasolla pieleen, ettei siitä yli pääseminen ole antanut enää aihetta ystävyyteen. On ilmeisesti olemassa aika lailla tarkka raja, jonka ylittäminen vie minulta sen vähänkin joustavuuden.

Toisaalta, joustavuus ei ole koskaan ollut niitä minun vahvimpia puoliani. Tietyt perusasiat pitää olla kohdallaan tai minä en pysty joustamaan milliäkään mihinkään suuntaan. Joskus niistä perusasioista kiinni pitäminen on saanut minut miettimään elämän mielekkyyttä, mutta varmasti jokaisella on ne omat rajansa. Kaikkea ei pysty hyväksymään, eikä kaikkeen voi taipua toisen tahdon mukaan.

Exät ovat yleensä mestareita tönimään sitä rajaa, joka ihmisellä jossain asiassa on. He tietävät, mistä varmimmin saa toisen hermostumaan ja osaavat taitavasti manipuloida sillä keinolla. Jokaisella meistä on ne omat heikotkin kohdat, joilla on hyvä painostaa. Yksi haluaa tulla hyväksytyksi, toinen haluaa rakastaa, kolmas haluaa mukavuutta ja neljäs tahtoo lapsilleen hyvän elämän. Noilla kaikilla voi ihmistä painostaa; Jos et tee niinkuin minä haluan, sinä olet huono ihminen tai otan eron tai ei hankita sitä uutta autoa tai en pidä yhteyttä lapsiin. Nämä olivat vain kärjistettyjä esimerkkejä joihin törmää tässä hedonistisessa maailmassa turhankin usein ja ilmeisesti tämä suunta on vain yleistymässä kaiken aikaa.

Olen ennenkin täällä miettinyt ja pohtinut sitä, miksi niin useat luovuttavat helpolla suhteissaan. Olen miettinyt, onko toinen ihminen vain hyödyke, josta otetaan irti se, mitä halutaan ennenkuin vaihdetaan seuraavaan. Jotenkin se on minusta masentava ajatussuunta. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja jossain on odottamassa aikaansa se ihminen, jonka kanssa elämän voi jakaa. Silti tuntuu siltä, että omalta kohdalta se aika on mennyt jo ohi. Toki tiedän, että vieläkin on mahdollista - ainakin teoriassa - tavata se toinen, joka osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Olen vaan ajatellut sitä, mitä minulla enää on annettavaa toiselle ihmiselle.

En ole missään epätoivon alhossa ja masennuksen kurimuksessa, mutta olen vakavasti harkinnut elämääni viime aikoina. Syvä itsepohdiskelu on mainio tapa saada selville asioita oman päänsä sisältä. Siellä pään sisäisesti olen yrittänyt tehdä selkoa itsestäni ja laittaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Ihmissuhdetta ajatellen ehkä suurin kynnys on se, miten kiinni tämän hetkisessä elämässäni olen - siis lapsessani toisin sanoen. On varsin vaikeaa ajatella kenekään haluavan tällaiseen tilanteeseen, jossa toisella on pieni lapsi. Toisaalta, ketään ei oikeastaan voi osua kohdallekaan, kun on jumissa neljän seinän sisällä sen lapsensa kanssa.

Toinen aikuinen ihminen tässä tilanteessa voisi kyllä antaa paljonkin minulle, mutta en osaa sanoa, mitä minusta irtoaa toiselle ihmiselle. Tunnetasolla olen jossain käsittämättömässä vaiheessa, jossa liikuttava mainos saa minut edelleen kyynelehtimään - näiden mielialaheilahdusten käsittääkseni piti häipyä lapsen synnyttyä. Vastaavasti toinen ääripää tässä tunneskaalassa on edelleen hillittömän nopea suuttuminen. Olen aina ollut kyllä äkkipikainen, mutta raskauden alusta lähtien äkkipikaisuus on vain korostunut korostumistaan. Pistää suorastaan miettimään, olisiko tästä syytä mennä puhumaan kallonkutistajalle, ettei vaan mene itsellä liiallisuuksiin. Joskus sitä nimittäin pelästyy itsekin, miten helpolla voi tunteet kiehahtaa, kun asiat menevät pieleen. Kuinka sellaista sietäisi kukaan täysipäinen ihminen?

Mielen päällä on toistuvasti ollut sekin, miten paljon itse haluaisi jakaa asioita toisen ihmisen kanssa. Toki jaan paljon omien vanhempieni kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin jakaa parisuhteessa arjen asioita. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Napanuorani on katkaistu aikaa sitten myös henkisellä tasolla. Vanhemmat ovat minulle korvaamaton apu tälläkin hetkellä, mutta he ovat minun lapseni isovanhemmat - eivät enää pelkästään minun vanhempani. Roolit ovat muuttuneet monella tavalla ja uuteen osaan kasvaessa kaipaa toista tasavertaiseksi viereensä.

Olisi kuitenkin paljon helpompaa lähteä suhteisiin aina puhtaalta pöydältä - ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. Valitettavasti vanhat suhteet ja ex-kumppanit kuitenkin ovat jättäneet jälkensä jokaiseen meistä. Jokainen kantaa sisällään niitä arpia, joita on edellisistä suhteistaan saanut.