Kuka määrää?

Lapsen elämässä kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti, että aikuinen ei tahdo pysyä perässä. Siis ainakaan minä en tahdo pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, joita vajaa kolmevuotiaan ipanan elämässä tapahtuu. Totuus on kuitenkin se, että minä olen kohta ollut lain sallimat kolme vuotta kotona hoitamassa lastani ja sitten pitäisi palautua työelämään. Ajatuskin tuntuu kaukaiselta, etenkin sen jälkeen, kun sanouduin irti vakituisesta työstäni lapissa.

Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.

Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.

Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.

Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.

Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.