Ystävät?

Muutamien viikkojen ajan olen pohtinut ystävyyttä ja ystäviä. Lähinnä olen miettinyt, olenko huono ystävä vai mistä on kyse. Tämä pohdinta iskeytyi omiin aivoihin sosiaalisen median kautta, kun havaitsin, etten ole kuullutkaan joistakin ystävistäni tai heidän kuulumisistaan vuoteen. Tarkoitan tällä sitä, että ystävillä on tapahtunut isoja asioita, joista en ollut kuullut mitään edes välillisesti.

On myönnettävä, että olen itse keskittynyt viimeiset 3 vuotta lapseeni. Oma lapsi on vienyt mehut minusta vähän kaikilta osin. Unirytmi on sekaisin ja univaje huimaa välillä päätä ihan kirjaimellisesti. Kuvioissa pyörinyt Kaima asuu nykyään meillä ja niiltäkin osin elämä on asettunut perusketutuksen tuttuihin uomiin. Nämä oman elämän muutokset ovat tuoneet takaisin yhden hyvin kaivatun ihmissuhteen melkein kymmenen vuoden takaa, mutta samalla ne näyttävät vieneen kolme.

En ole koskaan itse ollut tolkuttoman aktiivinen yhteydenpitäjä. Ystäväni ovat aina tienneet tämän. Tuntuu kuitenkin siltä, että lapsen saatuani tietyt ystäväni katosivat täysin. Totta kyllä, en ole aina ollut puhelimen tavoitettavissa tai valmis höpöttelemään yön tunteja toisen sydänsuruista. Ja totta on sekin, etten olisi mihinkään päässyt edes pyydettäessä, koska lastani en olisi saanut hoitoon. Vielä tähänkään ikään mennessä lapsi ei nimittäin ole ollut kuin pari kertaa yökylässä kummillaan, minun sisarellani. Lapsi on ollut hänellä muistaakseni viitisen kertaa, ei ainakaan enempää, ja nämä kerrat sisareni aikataulun mukaisesti. Tilanne ei ole nytkään sen parempi, sillä Kaimasta ei ole hoitamaan lasta edes yöunille.

Kaiken tämän lapsenhoidon keskellä minä kuitenkin olen kaivannut ystäviäni ja heidän seuraansa. Olen tosin huomannut, että ilmeisimmin tunne ei ole molemminpuolinen. Ne muutamat yritykseni ottaa yhteyksiä uudelleen, ovat kohdanneet jotensakin kylmän vastaanoton. Se ei ole kannustanut ainakaan pitämään enempää yhteyttä. Jossain määrin olen loukkaantunutkin siitä, etteivät nämä ystäväni ole kutsusta huolimatta kolmessa vuodessa löytäneet aikaa kyläilyyn. Väkisinkin mielessä on pyörinyt ajatus, että ystävyys kelpasi niin kauan, kun olin itse valmis matkustamaan heidän luokseen eri puolille Suomea. Nyt, kun minua sitoo paikalleen lapsi, voidaan minut jättää kelkasta. Minun luokseni on pidempi matka kuin minulta heille.

Tässä tätä pohdintaa pyöritän, enkä varmaankaan koskaan saa sen fiksummin asiaa kokoon tai päätökseen. Ystävien poisliukuminen tuntuu pahalta, mutta valinta ei ole ollut tällä kertaa pelkästään minun. Jos ollaan tarkkoja, se ei ole ollut lainkaan minun, koska minulta ei ole missään vaiheessa kysytty, olisinko halunnut osallistua.