Kotimaani ompi Suomi...

Eilinen itsenäisyyspäivä meni varsin epäjuhlallisissa merkeissä. Lasta kiukutti koko päivän, minua väsytti ja Kaima nuokkui milloin missäkin valittaen, että oli saanut nukkua vain 8,5 tuntia. Häneltä oli täysin päässyt unohtumaan, että esimerkiksi minä sain nukkua 6 tuntia, jonka aikana oli kahdesti noustava lapsen huutoon. Itsenäisyyspäiväfiilikset eivät siis olleet alkujaankaan korkealla.

Tunnelmaa ei paljoa parantanut päivän kulku muutenkaan. Tuntematon sotilas jäi katsomatta, kun ipana pyöri ympärillä. Linnan juhlista meni maku, kun Kaima aukoi päätään vieressä ja lapsi huusi omassa huoneessaan milloin mitäkin. Kaiken kaikkiaan jokainen itsenäisyyspäivän traditio jäi noudattamatta, koska Kaima ei halunnut osallistua lapsen kaitsemiseen eikä mihinkään muuhunkaan.

Ainoa sellainen traditio, jonka saattoi toteuttaa, tapahtui oman pään sisällä. Jälleen kerran mietin mielessäni niitä ihmisiä, jotka joutuivat taistelemaan vapauden puolesta. Paikallisessa sanomalehdessä oli kysytty ihmisiltä, mikä Suomessa on parasta. Vastauksista muutama järkytti ainakin minua. Järkytystä aiheuttivat vastaukset, joissa sanottiin, että täällä mikään ei ole hyvin. Minä ihmettelen, missä nämä ihmiset haluaisivat asua ja elää, jos Suomessa heidän mielestään kaikki on huonosti. Voin vain epämääräisesti kuvitella, miten pahalta nuo sanat voivat tuntua sellaisesta ihmisestä, joka on kokenut sodan.

En tiedä millaisessa todellisuudessa eri ihmiset elävät. Minun todellisuudessani Suomi on hyvä maa, puutteistaan huolimatta turvallinen. Monia asioita voisi ja pitäisi korjata, ensimmäisenä itsekunkin asenteita - myös omiani. Jostain syystä meistä monilta on unohtunut ihmisyys. Me eksymme virallisten ja hyväksyttyjen selitystemme taakse, jotta emme joutuisi hyväksymään omaa ahneuttamme ja huonoa omatuntoamme. Meillä on tarve pitää yllä kalliita julkisia rakenteita, joilla voimme vierittää vastuun muiden auttamisesta kenelle tahansa muulle.

Yhteiskunnalliset epäkohdat ovat meillä kuitenkin pieniä verrattuna niihin maihin, joissa kaikilla ei ole edes alkeellisimpia oikeuksia. Kaikki ihmiset eivät automaattisesti syntyessään tule kirjatuiksi kansalaisiksi, eivätkä mitkään lait ja oikeudet suojele heitä. Näiden suurten asioiden rinnalla meidän pienet ongelmamme ovat pieniä. Sodissa taistelleet sukupolvet ovat antaneet meille mahdollisuuden elää vapaassa maassa. Moni antaisi tänä päivänäkin elämänsä sen puolesta.

Minä voin sanoa veteraaneille vain yhden sanan; "Kiitos!"

Joulukuu tulla jollotti

Joulukuu koukkasi taas yllättäen eteen vasemmalta. Vastahan oli elokuu ja koulut alkoivat. Minne kuukaudet tästä väliltä katosivat? Ilmeisesti pikku marakatti vei ne.

Eilen illalla havahduin ajattelemaan, että ensimmäistä kertaa valmistelen joulua toisille. Aiemmin olen itse ollut aina siinä joukossa, joiden ei tarvitse kantaa huolta ruokapuolesta tai aikataulujen sovittelusta. Tänä vuonna kuvio on erilainen. Kaiman äiti, veli ja sisko ovat tulossa meille jouluaattona ainakin jouluaterialle, mahdollisesti myös joulupukkia katsomaan. Yksityiskohdat ovat vielä puhumatta, koska tilanne on kaikille uusi.

Kohta pitäisi tietysti aloittaa joululeipomiset. Pari lahjaa on sentään jo löytänyt tiensä pukinkonttiin tai oikeammin lahjasäkkiin. Vielä pitäisi kaikenlaista kuitenkin tehdä, laittaa ja hankkia. Onneksi tässä on pari viikkoa vielä aikaa valmistautua. Siivoaminen ja leivonta vievät suurimman ajan, kun ipana ei kuitenkaan halua pysyä pois tieltä - eikä Kaima tietenkään edes yritä auttaa asiassa ennenkuin häntä uhataan jollain.

Voisi kuitenkin aloittaa lahjojen laittamisesta tämän projektin. Jos vain keksisi, mitä lahjaksi laittaisi.

Voi väsytys!

Voi haukotus!

Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.

Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.

Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.

Kuka määrää?

Lapsen elämässä kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti, että aikuinen ei tahdo pysyä perässä. Siis ainakaan minä en tahdo pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, joita vajaa kolmevuotiaan ipanan elämässä tapahtuu. Totuus on kuitenkin se, että minä olen kohta ollut lain sallimat kolme vuotta kotona hoitamassa lastani ja sitten pitäisi palautua työelämään. Ajatuskin tuntuu kaukaiselta, etenkin sen jälkeen, kun sanouduin irti vakituisesta työstäni lapissa.

Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.

Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.

Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.

Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.

Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.

Auto...

Viimeisimmät päivitykset ovat olleet varsin pikaisia. Jotenkin elämä on taas alkanut kulkea keskimääräistä nopeammin, kun iltaisin on muutakin tekemistä kuin tietokoneen näytön ihmettely. Kaima on kuvioissa aina vain tiiviimmin.

Tässä reilu viikko sitten alettiin aivan toisenlaiseen projektiin kuin pitkiin aikoihin. Kaima alkoi etsiä isompaa autoa. Hänellä on tällä hetkellä pieni punainen auto, kokoluokkaa nissan micra. Sellaiseen on todella vaikea saada mahtumaan turvaistuinta saati lapsen vaunuja. Toistaiseksi toki sinne on mahdutettu kaikki, mitä on tarvittu, mutta ainahan sitä olisi paljon miellyttävämpää hieman reilummalla tilamäärällä.

Jokunen tovi on nyt kierrelty autokauppoja Kaiman ja lapsen kanssa etsiskelemässä vähän ajettua, uudehkoa farmaria. Kahta käytiin koeajamassakin. Toinen oli alle 100 000 ajettu automaattivaihteinen ja toinen pakasta vedetty manuaali. Kun oltiin koeajettu se automaattivaihteinen, tuli samana iltana Kaimalta vielä viesti perään, että olkaa huomenna valmiina lähtöön, kun hän pääsee töistä. Hän laittoi tilaukseen sen uuden farkun. Saa nähdä, josko jo perjantaina saisi istahtaa uuden auton rattiin.

Vaikka minä en siis itse autoa ole ostamassa, olen ollut mukana valitsemassa väristä lähtien tätä tulevaa farkkua. Ja sen verran fanaattisena autoilijana olen ollut vaikuttamassa, että ajoin itsekin pienen pätkän tätä tulossa olevaa versiota. Samalla ilmoitin kyllä, että minä haluan ajaa sitä vastaisuudessakin tai en suostu istumaan koko autossa..

Tästä auto-episodista voi kuitenkin mielestäni päätellä sen, että Kaima on hyvin tosissaan minun kanssani. Toki lapsen kannalta hyvin onnellista, että hän on tosissaan. En missään nimessä halua enää leikkiä mitään leikkejä ihmissuhteissa. Huomattavasti enemmän minussa herää vastakaikua sellaiselle ihmiselle, joka pelaa avoimin kortein tässä kohtaa.

No, perjantaita ja uutta autoa odotellessa..

Kesäkuu...

On aivan käsittämätöntä, miten nopeasti aika kuluu. Viime aikoina on ollut koko ajan menoa, kun sää on jossain määrin suosinut ja Kaima on roikkunut nurkissa. Jostain syystä konetta ei ole tullut hetkeen edes avattua, kun live-elämän aikana ei viitsi pitää virtuaalihäiriöitä liikaa päällä. Nyt on pieni hengähdystauko, kun Kaima on taas omassa kodissaan ja minä olen omassani.

Omia tunteita on vaikea eritellä Kaiman kohdalla. Siinä on niin paljon kaikenlaista, mikä pistää miettimään sekä hyviä että huonoja puolia. Kaikkein parhaiten tässä huomaa sen, että oman luonteen hyvät ja huonot puolet joutuvat jälleen kerran puntariin. Juuri nyt vaikuttaa siltä, että tämä tilanne etenee aika rivakalla vauhdilla. Enkä minä osaa itse sanoa, onko se hyvä vai huono asia.

Vapun jälkeen...

Kyllä aika kuluu nopeasti, kun jotain vireillä. En ole vapun jälkeen edes avannut konetta, kun olen keskittynyt elämään ihan live-maailmassa ja jättänyt virtuaalimaailman vähemmälle. Kaima on pyörinyt nurkissa miltei riesaksi asti ja osoittautunut monella tapaa erikoiseksi tyypiksi. Aina vain enemmän pistää ihmisen miettimään, miksi asiat menevät niinkuin menevät. Samalla käy mielessä, miksi itse ei voi sietää toisen ihmisen tapoja tehdä ja ilmaista asioita. Minkä ihmeen takia oma pää jatkuvasti vaatii toiselta ihmiseltä samanlaista ajatuksen juoksua kaikessa?

En tiedä, haenko jotenkin ratkaisua mahdottomaan yhtälöön.

Sen tiedän kyllä, että olen kranttu ja vaativa ja valikoiva, ja aika paljon muutakin. Hankala olen aivan varmasti ja joskus suorastaan mahdoton. Saa nähdä viikon sisään, miten mahdoton, kun hormonikierto osuu taas siihen kohtaan, jossa nollasta sataan kiihdytään nanosekunnin murto-osassa.

Vaputtaa...

Kohta on vappu. Jos perinteet pitävät paikkansa, sataa räntää taivaan täydeltä ja on niin kylmä, ettei pätkääkään kiinnosta pistää nenäänsä pihalle. Kaima on ilmoittanut halukkuutensa vappuseuraksi, joten eiköhän aika kulu kotosalla, jos ei sää suosi. Jos sää suosii, voisi ulkoiluttaa itseään ja lastenvaunuja jonkun verran. Koko viikkohan tässä on säiden suosiessa ravattukin ympäriinsä.

Kaima on ollut tämän viikon iltavuorossa, joten ei ole nähty. On jäänyt aikaa itselle miettiä ja pohtia. Samalla olen kuulostellut vähän niiden ihmisten mielipiteitä, jotka ovat asiasta kuulleet. Kaikki mielipiteet toistaiseksi ovat tukeneet sitä järjen ääntä, joka sanoo, että tätä tyyppiä kannattaisi katsella ihan vakavissaan. Ja sitten siellä päässä on se toinen pieni ääni, joka pitää huolen siitä, ettei varmasti pääse järjellä mitään päättämään. Se toinen ääni hihkuu kaiken aikaa, että jossain on vikaa. Hitto, omassa päässä se vika on.

Tulossa on pitkä vappuviikonloppu, jonka aikana luulisi ehtivän katsoa vähän enemmän ja miettiä sitten samalla sitä, miltä itsestä oikeasti tuntuu. Jotenkaan en halua johtaa Kaimaa harhaan, mutten halua tyrmätäkään ellen ole täysin varma itse. Miksei voisi mennä kuin elokuvissa, joissa on aina happy end?

Johan nyt on.. siis markkinat...

Tänään oli paikallisella torilla kevätmarkkinat. Saatiin ulkoilla ihanassa auringonpaisteessa vaunujen kanssa kylälle ja takaisin. Nähtiin siellä kylällä tuttuja ja sukulaisia ja ostettiin lapselle markkinarinkeliä maisteltavaksi. Samalla tuli nyt sitten esiteltyä tämä tutkailtavana oleva heppu omalle perheelle ja parille vastaan tulleelle sukulaiselle. Kyseinen mies sattuu olemaan Mies-merkkisen miehen kaima, joten sanotaan häntä toistaiseksi Kaimaksi täällä.

Kaima vietti siis koko päivän oikeastaan meillä. Edelleen oli hauska seurata, miten luontevasti hän ottaa osaa lapsen touhuihin. Lapsi näyttää pitävän hänestä ja leikkii mieluusti hänen kanssaan, joten niiltä osin asia tuntuu olevan ihan okei. On suorastaan harvinaista, että lapsi menee kenenkään vieraamman luokse pyrkimään syliin, mutta Kaima on nyt kelpuutettu siihenkin asiaan.

Itse olen hieman ristiriitaisissa fiiliksissä tässä vaiheessa. Olen pohtinut asiaa aika monelta kantilta jo tähän mennessä ja todennut, että Kaima on oikeasti hyvin kunnollinen mies. Hänen kanssaan tuskin tulisi koskaan vastaan hirvittäviä traagisia käänteitä, ellei itse niitä jostain keksisi. Toisaalta, en ole oikein koskaan seurustellut niin kunnollisten miesten kanssa. Olen aina ajautunut suhteeseen jotenkin viallisten miesten kanssa. Siis todellakin viallisten siinä mielessä, että mikään parisuhde ei voi toimia niin väärillä pohjilla. Liika viina, väkivaltaisuus ja mustasukkaisuus ovat suuria vikoja, kun ne kaikki osuvat samaan ihmiseen. Kaimassa ei ole ainakaan vielä näkynyt näistä vioista mitään. Toki, aika vasta näyttää niiden suhteen.

Olen pari viime päivää miettinyt aiempia pitkiä suhteitani ja sitä, mitä olen itse niissä tehnyt väärin. Ensimmäisenä tulee mieleen, etten ole kuunnellut järkeäni pätkän vertaa. Järki on lähes joka kerran kehottanut lähtemään ja päättämään suhteen jo hyvissä ajoin. Sitten on tilalle iskenyt joku täysin järjetön pelko yksin jäämisestä ja sen seurauksena on sitten tehnyt kaikkensa, jotta huonokin suhde korjaantuisi. Eihän se voi korjaantua, jos suhteen toinen osapuoli ei sitä halua. Tyhmä minä. Tällä hetkellä järki sanoo, että tästä Kaimasta kannattaisi pitää kiinni. Hän ei ehkä ole korein kuusi tässä metsässä, mutta enpä ole minäkään ja nyt alkaa tuntua siltä, että muutama muu ominaisuus ajaa sen koreuden ohi hyvin reippaalla vauhdilla.