Vaeltelua...

Viikonloppuna iski taas kerran tylsyys. Se näköjään iskee minuun välittömästi, kun on vapaata, eikä ole mitään miehen näköistäkään nurkissa pyörimässä. Se saa minut kävelemään täysin päämäärättömästi ympäri asuntoa ja availemaan kaapinovia. Ihan kuin keittiönkaapeista löytäisi jotain järkevää tekemistä...

Loppupeleissä tuo tylsyys ja siihen liittyvä toimettomuus menivät niin pitkälle, että ajoivat minut kämpästä pihalle ja työmaan tietokoneen ääreen pariksi tunniksi chattailemaan ja pelaamaan nettipelejä. Olisi varmaan voinut mennä käymään jonkun luona kylässäkin, mutta se ei oikein napannut. Piti vaan päästä ulos siitä asunnosta ja saada aivoille jotain muuta ajateltavaa kuin se, että yksinasuminen on perseestä.

Kissat eivät paljon noista vaelluskohtauksista välitä. Ne vetävät raatona sikeitä milloin sohvalla, nojatuolissa, ikkunalaudalla, tv-tasolla tai saunan lauteilla. Vähän saattaa pää nousta, jos ohi kävelee tai laittaa saunaan valot päälle, mutta ei elettäkään, että olisivat minnekään lähdössä. Ne eivät ole päiväsaikaan kovinkaan seurallisia, mutta öisin kyllä kuulee niiden juoksevan keskenään ympäri kämppää ja aukovan kaapin ovia enemmän vähemmän huonolla menestyksellä.

En jaksa uskoa, että minulla olisi läheisriippuvaisuutta, että sen vuoksi kaipaisin seuraa. Enemmän kyse on siitä, että joku hormonitaso vaan vaatii sitä toista ihmistä. Tai sitten olen vain niin tottunut olemaan jossain suhteessa, hyvässä tai huonossa. Osittain tätä tuskastumista aiheuttaa sekin, etten ole aikonutkaan purkaa puoliakaan tavaroistani tähän asuntoon ja sen seurauksena minulla on kaikki käsityöt yms. ajanvietteet tehokkaasti jossain laatikossa, jota en edes viitsi etsiä. Pitää kaiketi ostaa joku stressilelu.

Ja taas muutto...

Jälleen yksi muutto takana. Tavarat ovat vielä iloisesti ympäri asuntoa. Pahvilaatikkokasoja on silmän kantamattomiin ja mustia jätesäkkejä vuoreksi asti. Kissat ovat onnellisia. Pääsivät vaihteeksi taas valtaamaan koko asunnon makuuhuonetta lukuunottamatta. Näyttävät vallanneen saunankin. Kun laitoin saunaa lämpenemään illalla, mutiainen ei eväänsä heilauttanut ylälauteella ja varttia myöhemmin oli siirtynyt lattianrajaan, kun ilmeisesti tuli kuuma. Vastaavasti Rontti päätti tunkea väkisin saunaan ja lauteille kesken saunomisen rapsutettavaksi, mutta löylyn heitto ja kiukaan sihaus olivat liikaa.

Viikonloppuna tuli raadettua kuin elukka ja tällä hetkellä on mielessä vain se, että pitäisi saada kaikki vielä näkösällä olevat pahvilaatikot ja muut pois näkösältä. Ne pitäisi saada siirtää jonnekin, missä ne eivät näy ollenkaan. Suuri osa on toki jo siirtynyt siitä olohuoneen nurkasta, johon ne oli alunperin kannettu. Vaatehuone alkaa olla täynnä laatikoita.

Mies-merkkinen siirtyi ulkoruokintaan minun osaltani. Hän haki omat vaatteensa sunnuntaina edelliseltä asunnolta ja jätti minut siivoamaan jälkensä. No, tämä on varmastikin JormaTuulikin kannalta parempi ratkaisu, koska ainakin minun mielenterveyteni kannalta näin on huomattavasti helpompi olla.

Ukkosta?

Sataa ja on harmaata. Oikein tyypillinen perjantaipäivä. Viikonlopuksikin on luvattu sadetta. Fordin bensatankki näyttää jälleen miltei tyhjältä ja vielä on selviydyttävä loppukuu noilla höyryillä. Onneksi ei tarvitse enää lähteä merta edemmäs kalaan tässä kuussa.

Muistan, kuinka viime kesänä toivoin ukkosta. Sama odotus on alkanut minulla jälleen. Minä haluaisin sellaisen kunnollisen ukkosen, jonka aikana voisi katsella salaman välähdyksiä ja laskea jyrinästä ukkosen etäisyyttä. Minä haluaisin kokea sen tunteen, haistaa jälleen sen ukkossateen jälkeisen tuoksun ulkona. Pelkkä vesisade ei ollenkaan tee tästä elämästä vielä mukavaa, eikä tuoksusta oikeaa. Toki sateenkin jälkeen tuoksuu raikkaalta, mutta kunnon ukkosen jälkeen se on jotain vielä parempaa.

Kaiken kaikkiaan minä odotan kesää. Ehkä eniten minä odotan sitä, että tänä kesänä, ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on neljän viikon palkallinen kesäloma. Palkka juoksee, vaikka minä nostan jalat ylös ja katselen maisemia. Kesäloma sinällään pelastaa jo paljon tämän työn suhteen. Tarkoitan lähinnä sitä, että minä jaksan olla töissä paremmin, kun välissä on lomaa. Lomalla ei tarvitse katsella esimiestä, eikä vastata hänen soittoihinsa. Jos olen oikein julma, jätän työpuhelimen virastolle silloin, kun lähden lomaa pitämään. Todennäköisesti kuitenkin raahaan tuota palikkaa matkassa koko lomankin, mutta äänettömällä. Esimies kun tunnetusti soittaa omaan puhelimeen sitten, jos ei työnumeroon vastaa.


No, jos vaikka ottaisi kuitenkin rennosti kesän, nauttisi elämästään ja olisi utelias. Kissoilla on onneksi tuo luontainen uteliaisuus hanskassa, kuten kuvasta näkyy...

Katin kontit...

Pääsinpä ajattelemasta ja kehumasta, että Rontilla sentään on asiat suhteellisen hyvin. Sunnuntai-iltana tulin aika myöhään töistä kotiin. Kello oli varmaankin siinä yhdeksän tienoilla. Ihmettelin, kun ei kissaa näkynyt missään. Rontti on ottanut nimittäin tavaksi odotella aina ulko-ovella, kun tulen kotiin. No, nyt ei siis kissaa näkynyt, eikä lyhyt tarkastuskierroskaan tuonut kattia näkösälle. Kun sitten kutsuin erikseen, Rontti tuli aika rauhallisesti olohuoneeseen. Kävi istumaan ja nousi saman tien ylös, lattialle jäi tippa. Tämä ei tietenkään minusta vaikuttanut ollenkaan hyvältä, joten katti selälleen lattialle ja tutkiskelu käyntiin.

Lyhyt tutkiskelu vakuutti minut siitä, että pitää soittaa eläinlääkärille. Samalla kun hain eläinlääkärin numeroa luettelosta, kävin tarkastamassa aamulla tyhjätyt kissanhiekka-astiat ja kuten olin olettanutkin, ei niihin ollut ilmestynyt mitään. Eläinlääkärin sain kiinni naapurikunnasta, jossa oli viikonloppupäivystys. Puhelinkeskustelun aikana minulle tuli sellainen tunne, että on ehkä syytä viedä katti heti eläinlääkäriin, vaikka varmasti tämän tilanteen olisi voinut hoitaa maanantaiaamunakin.

Ajelin sitten vajaan tunnin päästäkseni eläinlääkärin vastaanotolle. Nuorehko naiseläinlääkäri sai sitten ensin tuikata pari piikkiä harvinaisen rauhalliseen kissaan. Rontti ei kuljetuskopassa edes yrittänyt nousta istumaan tai katselemaan. Makasi vain harvinaisen rauhallisesti. Eläinlääkärin vastaanotolla taas löytyi virtaa enemmänkin. Sitten olisi kiinnostanut kaikki muu kuin tutkimuspöydällä odottelu. Rauhoitus kuitenkin tehosi, kun sitä hetken aikaa odoteltiin. Itse asiassa odoteltiin aika kauankin...

Lopulta sitten kissa makasi ketarat oikosenaan tutkimuspöydällä ja eläinlääkäri pääsi tarkastamaan, mikä kissaa vaivaa. Ei mennyt siinä diagnoosissa kauaa. Kissalla oli virtsatie tukossa, tulehdus virtsaputkessa ja rakko täynnä. Käsipelillä lääkäri sitten alkoi sitä rakkoa tyhjentää. Joutui tosin ensin puhdistamaan sitä virtsaputkea hieman, että sai yhtään auki sitä virtsatietä. Tämän seurauksena Rontti kohteliaasti laski kovimmat paineet rakostaan eläinlääkärin päälle. Julmaa ja erittäin pahanhajuista.

Kissan rakko sitten puristettiin mahdollisimman tyhjäksi. Lyötiin kissalle kipulääkettä ja antibiootteja ja tarkasteltiin, mitä virtsassa oli. Kuulemma on rajatapaus siinä, pitäisikö syöttää erikoisruokaa. Täytyy siis mennä ostamaan sellaista ruokaa, joka ehkäisee vastaavanlaiset tapaukset tulevaisuudessa. Oli niin surkean ja kipeän oloinen kissa siinä vaiheessa, kun eläinlääkäriin lähdettiin.

Sain mukaani 10 päivän antibioottikuurin Rontille. Onneksi se syö ihan mieluusti ne napit ilman mitään väkisin syöttämistä. Maistuvat ilmeisesti hänen mielestään hyvälle. Nukutuksen jäljiltä kissa oli koko maanantaipäivän aika tokkurassa. Reppana meni ruokakupin luokse ja nuokkui siinä varmaan puolituntia, otti muutaman raksun ja nuokkui taas puolituntia. Onneksi eilen oli jo takaisin normaali Rontti kaikkine ärsyttävine tapoineen. Enää ei vaikuta vaisulta, eikä kipeältä. Pelästytti kuitenkin, kun äkkiä terve kissa onkin aivan apaattinen. Nyt on vain tarkkailtava vähän tarkemmin, ettei tule uudestaan samaa vaivaa. Kuulemma tämä vaiva on yleisempi leikatuilla poikakissoilla. Pitää siis harkita toisenkin kerran, leikkautanko Ronttia ollenkaan vai en. Voi olla, että katti saa pitää konttinsa...

Pölykoira...

Työ pitää taas otteessaan aika sataprosenttisesti. Aina kun ehtii hetkeksi istua koneen ääreen, tulee viereen joku toinen kertomaan jotain työasiaa. Välillä sitä tulee vain sellainen tunne, ettei ehdi tehdä mitään. Sen puoleen on saanut jäädä blogin kirjoittaminenkin hetkeksi vähemmälle huomiolle.

Eilen olin tarmokas ja siivosin. Ne, jotka tuntevat minun tapani olla ja elää, eivät varmasti hämmenny, kun sanon, että keskellä olohuoneen lattiaa oli sunnuntai-iltana niin suuri pölykoira, että siihen olisi voinut kaatua ja murtaa lonkkansa. Oli siis pakko siivota. Niinpä minä maanantaiaamuna heti sängystä noustuani kaivoin esille imurin, mopin ja moppisangon ja tein historiaa. En sentään tehnyt suursiivousta, mutta kuitenkin. Imuroin, pesin lattiat ja pesin puolet vaatekaappini sisällöstä. Leirin jälkeen on aina pakko pestä kaikki vaatteensa, kun ne haisevat pahalle kuitenkin, oli niitä käyttänyt tai ei. Samaan konkurssiin pesin parit lakanatkin ja vaihdoin kuivausrummusta tulleet puhtaat lakanat tilalle. On se onni, että taloyhtiöllä on kuivausrumpu, kun lakanoita on tylyä yrittää kuivattaa omassa asunnossa.

Tänään sitten jatkuvassa tarmonpuuskassa heitin pihalle yhden ruukkukasvin, joka oli heittänyt henkensä ja toisen kasvin vanhat mullat. Ensimmäinen kasveista kitui koko talven ajan ja kuoli, ilmeisesti vähäiseen valoon. Jälkimmäinen rehu sai kokea kissojen tuhovoiman. Itse kasvista, siis rahapuusta, onnistuin säilyttämään hengissä yhden oksan. Nyt se oksa on vesilasissa ikkunallani. Tavoitteena on jossain vaiheessa saada se uudelleen juurrutettua multaan. Ainakin se kasvattaa pieniä juuria sinne veteen.

Ilmeisesti tekee kevättä päässäkin, kun on tullut tarve siivota nurkkia ja tehdä kotitöitä. Talvella ei kyllä pätkääkään haitannut jättimäinen pölykoira lattialla. Nyt se ahdisti katseellaan. Ehkä se oli tekemässä hampaita jo tai jotain. Alkoi suorastaan pelottaa pimeässä...

Rontti...

On outoa opetella elämään vain yhden kissan taloudessa. Todellakin, voidaan puhua yhden kissan taloudesta, sillä kuten kaikki kissan omistajat tietävät, kissojen määrästä riippuu, millainen talous ei ole. Yksi kissa tietää paljon rapsutushetkiä sohvalla, sängyssä ja vessassa. Minnekään ei pääse ilman kynsien rapinaa, jolla kissa ilmoittaa tulevansa myös paikalle. Eikä edes lattian kuivauslastasta ole häätövälineeksi, kun kissa on päättänyt tulla vessaan rapsutettavaksi. Tosin vessan vetämisen ääni on aivan liikaa.

Kahdessa kissassa on toki paljon enemmän huolehtimista. Enemmän ruuan ostamista, enemmän kissanhiekan raahaamista sisään ja ulos ja enemmän rapsutettavia kohteita. Mutta kuitenkin.. Kaksi kissaa osaa leikkiä keskenään, eivätkä ne molemmat samaan aikaan saa hellyydenkipeys kohtauksia, jotka kestävät tunnin. Kaksi kissaa autossa maukumassa on myös sellainen efekti, jota suosittelen kokeilemaan, jos hermot ovat kunnossa. Mikään ihme, ettei porokolarikaan aiheuttanut kuin pari ylimääräistä sydämen lyöntiä ja ajatuksen siitä, että siinä pääsi paisti karkuun...



Erilaista on istua kotona nyt, kun vain yksi oranssi viiru satunnaisesti tunkee itseään kainaloon. Rontti on minun käsitykseni mukaan hyvinkin punainen väritykseltään, mutta syystä tai toisesta aina kun vien sen vanhemmilleni, sen väritys tuntuu muuttuvan toffeemaisemmaksi, siis vaalean ruskeaksi. Omituista, mutta totta. Laitetaan tähän kuva, jotta voitte itse miettiä. Rontti tykkää makailla pää alaspäin ja yllättävää kyllä kyseistä nojatuolia ei ole imuroitu ihan minuuttia aiemmin. Kyseessä siis tilannekuva, ei mikään siisteyskuva.

Loppiainen...

Olen jossain aiemmin kertonut siitä, että minulla on kaksi kissaa. Tästä eteenpäin voin sanoa, että minulla on vain yksi kissa. Sintti muutti autuaammille hiirestysmaille loppiaisena. Omituista, kuinka lemmikkiin kiintyy. Muutamassa vuodessa tuostakin pienestä kissasta oli tullut minulle tärkeä osa elämääni.

Sintti oli hieman vajaa 5-vuotias. Muistan hyvinkin sen päivän, kun kävimme kissan hakemassa kummityttöni kotoa. Pieni, harmaa kissan rääpäle, jolla oli tapana protestoida jättämällä sohvalle kosteita läikkiä. Nopeasti aika kului siihen, ettei kissa enää ollutkaan niin pieni, tapa protestoida oli olemassa loppuun asti.

Sintillä oli omat tapansa ja aikataulunsa. Aamulla, kaksi minuuttia ennen herätyskellon soittoa Sintti hyppäsi sänkyyn ja alkoi tuijottaa. Jos tuijotus yksistään ei herättänyt, Sintti alkoi haistella silmiä tai nenää. Kissan viiksiin herää varmasti, jos ne osuvat kasvoihin. Kun tavoite oli saavutettu ja ihminen siitä heräsi, Sintti alkoi puskea ja purra. Erityinen tykkää-pureminen oli Sintin oma spesialiteetti. Käytännössä ensin kissa puski, kun päästiin jonnekin poskihampaiden tienoille asti, kissalla oli suu hieman auki ja mikä tahansa osa kelpasi purtavaksi. Pariin kertaan jäi oikein mukavia jälkiäkin muistoksi tykkäämisestä.






Nykyään on harvinaisen hiljaista, kun herää. Rontti tietää olevansa yksin, eikä pidä meteliä. Toisinaan Rontti juoksentelee ympäriinsä ja naukuu. Luulee varmaankin, että Sintti tulee lopulta pois piilostaan. Sinttiä ei kuitenkaan enää kuulu. Kuva on viime kesältä. Siinä Sintti nukkuu tyytyväisenä sohvan selkänojalla. Toivottavasti nyt nukkuu yhtä tyytyväisesti omaa lopullista untaan...

Kollit...

Minulla on kaksi kollipoikaa kotosalla. Kerran jos toisenkin olen miettinyt sitä, että toiset ihmiset sanovat lemmikeistä olevan riesaa ja toiset riemua. On vaikea sanoa, olenko oikeastaan kumpienkaan kanssa samaa mieltä.

Sintti on kolleista vanhempi, täyttää ensi maaliskuussa viisi vuotta. Nimensä tämä kissa sai siitä, että se oli vanhaa Los Osmondosia eli Ozzya huomattavasti pienempi. Los Osmondosin tilasta minulla ei ole nykyään mitään tietoa, se jäi erossa miehelle. Sintti on aina ollut "mamman pikku kisumisukka", nimitys, jonka voi nähdä ällöttävän kyseistä kissaa. Ällöttymisen näkee siitä, että kissan korvat menevät pään myötäisiksi ja katse on paljon puhuva. Sen vain tietää, mitä Sintti sanoisi, jos voisi sen sanoa. Kyseinen katti on ovela. Se menee pyykkitelineen päälle nukkumaan silloin, kun tietää, etten ole ajamassa sitä pois karvaamasta puhtaita, kuivumassa olevia pyykkejä. Samainen Sinttus cattus harrastaa nk. tykkää-puremista. Siis ensin kissa puskee esim. jalkaa ja tarraa yllättäen hampaillaan varpaaseen. Takuuvarma herätyskonsti meidän talossa.

Nuorempi kolli on Rontti. Nimensä veroinen kauhu-katti, kuten Sinttikin. Rontti on tosin saanut nimensä alunperin siitä, että nimen piti rimmata Sintin kanssa. No, käytännössä on tullut todistettua sekin, että Ronttikin on nimensä veroinen. Jos Ronttia komentaa, tulee vastaukseksi äänimerkki, pieni naukaisu. Se on jonkinlainen kuitti tai vastalause, mutta minä en ota kissojen vastalauseita huomioon silloin, kun komennan niitä. Minun tuuletusikkuinoitteni hyttysverkoissa ei kiipeillä. Rontti on selvästi näistä kahdesta lapsellisempi. Onhan toki niinkin, että Rontti täyttää huhtikuun alussa vasta kaksi vuotta, mutta muutenkin. Rontti ei ole vielä päässyt irti ihmisistä ollenkaan ja pelkää miltei kaikkia miehiä. Tässä kohtaa on vain yksi poikkeus, seurustelukumppanistani Rontti pitää. Täytyy todeta, että kollilla on hyvä miesmaku..

Näillä kahdella kauhu-katilla on tapana pitää huolta siitä, että minun muutoin täydellisen puhdas ja siisti kotini haisee aina pahalta ja on kaoottisessa tilassa. Niinpä niin, uskoo ken tahtoo. Siis minun muutenkin herkkä siisteystasapainoni ei pysty pysymään kasassa, kun kaksi karvapalloa tai sinkosnuukkeria, kuten minä heitä kutsun, sinkoilee pitkin asunnon seiniä. Onneksi en ole koskaan ollut niin innokas siivoaja, että heittäisin henkeni parin pölypalleron takia.

Rontti on aivan viime aikoina keksinyt mielestään kivan leikin. Kukka-amppelini roikkuu makuuhuoneessa lampunkoukussa, älkää kysykö miksi. Sängyn reuna on miltei amppelin kohdalla, joten pienen kissan aivoissa on virinnyt ajatus siitä, että sängyn reunalta on hyvä hyppiä amppelin tupsuun ja roikkuvaan kukkaan kiinni. Tämän loistoidean jälkien siivoamiseen meni viime viikolla monta tuntia, kun kukkasesta oli riivitty useita oksia irti ja sen jälkeen levitelty pitkin asuntoa. Sintin suosikkituhoamista on muovi, etenkin sellofaani. Tämä järjen jättiläinen alkaa keskellä yötä narskutella sellofaania siellä, mistä sitä löytää. Esimerkiksi lahjaksi saadut lasikulhot, joiden ympärillä oli sellofaania, kokivat juuri sen kohtalon. Nyt on vain lasikulhot pöydällä ja osittain syöty muovi päätyi roskikseen, pois kissojen ulottuvilta.

Mitä hyötyä tai iloa näistä kahdesta sitten on? No... öö... hmm...

Totuushan on se, että kissa pitää ihmistä palvelijanaan. Nämäkin kaksi pitävät itseään vallan erinomaisina yksilöinä ja ihmettelevät eniten sitä, jos ruoka ei ole jo ehtinyt tarjolle siinä vaiheessa, kun on käyty kertaalleen puskemassa. Kissat kuitenkin tulevat toisinaan myös vallan vain rapsutettaviksi syliin. Harvoin vieraiden ihmisten syliin, mutta kuitenkin. Onpa niistä siis seuraa silloin, kun he haluavat itse sitä seuraa tarjota.