Loppiainen...

Olen jossain aiemmin kertonut siitä, että minulla on kaksi kissaa. Tästä eteenpäin voin sanoa, että minulla on vain yksi kissa. Sintti muutti autuaammille hiirestysmaille loppiaisena. Omituista, kuinka lemmikkiin kiintyy. Muutamassa vuodessa tuostakin pienestä kissasta oli tullut minulle tärkeä osa elämääni.

Sintti oli hieman vajaa 5-vuotias. Muistan hyvinkin sen päivän, kun kävimme kissan hakemassa kummityttöni kotoa. Pieni, harmaa kissan rääpäle, jolla oli tapana protestoida jättämällä sohvalle kosteita läikkiä. Nopeasti aika kului siihen, ettei kissa enää ollutkaan niin pieni, tapa protestoida oli olemassa loppuun asti.

Sintillä oli omat tapansa ja aikataulunsa. Aamulla, kaksi minuuttia ennen herätyskellon soittoa Sintti hyppäsi sänkyyn ja alkoi tuijottaa. Jos tuijotus yksistään ei herättänyt, Sintti alkoi haistella silmiä tai nenää. Kissan viiksiin herää varmasti, jos ne osuvat kasvoihin. Kun tavoite oli saavutettu ja ihminen siitä heräsi, Sintti alkoi puskea ja purra. Erityinen tykkää-pureminen oli Sintin oma spesialiteetti. Käytännössä ensin kissa puski, kun päästiin jonnekin poskihampaiden tienoille asti, kissalla oli suu hieman auki ja mikä tahansa osa kelpasi purtavaksi. Pariin kertaan jäi oikein mukavia jälkiäkin muistoksi tykkäämisestä.






Nykyään on harvinaisen hiljaista, kun herää. Rontti tietää olevansa yksin, eikä pidä meteliä. Toisinaan Rontti juoksentelee ympäriinsä ja naukuu. Luulee varmaankin, että Sintti tulee lopulta pois piilostaan. Sinttiä ei kuitenkaan enää kuulu. Kuva on viime kesältä. Siinä Sintti nukkuu tyytyväisenä sohvan selkänojalla. Toivottavasti nyt nukkuu yhtä tyytyväisesti omaa lopullista untaan...