Multihuipentuma...

Eilen oli sellainen päivä, että olisi tehnyt mieli huutaa. Taas vaihteeksi tuli sellainen tunne, että mitä tässä turhaan mitään yrittää. On niin kauhean turhauttavaa, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja ne epäonnistumisetkin joutuu jakamaan vain itsensä kanssa.

Okei, myönnän, että en itse ole kovinkaan aktiivinen ylläpitämään yhteyksiä ihmisiin. Se tuskin on kenellekään kovin uusi tieto. Lapsi ei ole suinkaan lisännyt minun aktiivisuuttani siinä asiassa, koska nyt joudun vielä tarkemmin miettimään, milloin soitan tai kutsun ihmisiä kylään. Saati sitten koska itse voin lähteä minnekään. Joskus ennen ainoa rajoittava tekijä oli työ, jonka epäsäännöllisyys aiheutti helpostikin ongelmia vapaa-ajan vietossa. Kissat eivät olleet ongelma, sillä hyvillä järjestelyillä ne pärjäsivät kyllä keskenään viikonlopun. Se tosin tarkoitti ylimääräistä hiekka-astiaa kahden tavallisen lisäksi, paria ylimääräistä vesikuppia ja ruokakuppia. Lasta ei voi kuitenkaan ihan tuollaisillakaan järjestelyillä jättää viikonlopuksi yksin.

Tässä kohtaa on jotenkin ongelmallista, kun ei voi suoraan kirjoittaa, mitä haluaisi sanoa. Joutuu miettimään, mitä sanoo ja miten, ettei vahingossakaan loukkaa ihmisiä, joita ei halua loukata. Sen puoleen olisi paljon helpompaa, jos tämän blogin olemassaolosta eivät tutut ihmiset tietäisi lainkaan. No, nykyaikana se lienee mahdotonta, kun lähes jokainen osaa etsiä tietoa netistä.

Eilen kuitenkin iski tilapäinen vitutuksen multihuipentuma. Tuli sellainen hetki, jolloin tuntui, että on oikeasti täysin yksin tässä elämässä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että olen tottunut mm. omaan autoon ja siihen, että pääsen kulkemaan silloin, kun itse haluan. Nyt minä olen ollut puolitoista vuotta jumissa yhdessä talossa ja viimeisen vuoden siitä ilman autoa. Jos joskus jonnekin haluaisin lähteäkin, en sinne pääse, koska autoa ei vaan irtoa lainaksi mistään. Ja vähitellen alkaa näyttää siltä, että ei ole enää mitään paikkaa, minne lähtisikään irtautuakseen arjesta. Hotellilomakin kuulostaisi tässä kohtaa aivan luksukselta. Tosin sielläkin olisi sitten jumissa omassa huoneessaan tai lapsen rytmissä.

Ai jumaliste, että minua voi taas ottaa päähän oma elämä ja sen kulku. Myisin tämän elämän, mutta tästä saa niin huonosti väliä, ettei sillä rahalla saisi kovin kaksista tilallekaan.

Ehkä osan tunnelmista aiheuttaa Zen Cafén kuuntelu. Laiska, tyhmä ja saamaton -levyn raidoista minuun on aina kolahtanut nimiraidan lisäksi seuraava:

Halua et
Sait niin monta kertaa pettyä
Murheen likapyykkiin vettyä
Nyt kuivahdat

Pahoittelet
Suhteen kierrettä ja kulkuja
Rakkaudessa kun ei sulkuja
Harrasteta

refrain:
Pistät avaimen lukkoon
Ja se narahtaa
Aivan kuin suruaan sois
Tunnet viileän tuulen
Kun se kasvoillesi käy
Ja varisee pois

Yritä et
Tahto riitti oman aikansa
Kesti paljon tuplas taikansa

Pahoittelet
Annat illuusion kaatua
Romanttiseen multaan maatua
Ja tallaantua

refrain

Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli kaipaus jäänyt porstuan penkille
Niinpä sinä menet
Ja sä menet, ja sä tulet
Oli haaveiden kaiku kiertynyt lenkille
Niinpä sinä menet
Niinpä sinä tulet
Rakkaus seisoo ikkunalaudalla

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

Haet pois sen
Haet pois sen
Haet pois

refrain

Pistät avaimen lukkoon
Pistät avaimen lukkoon
(Zen Café: Pistät avaimen lukkoon)

Tahdon halvan naisen...

Edelliseen postaukseen laitoin Timo Rautiaisen biisin sanat. Olen sittemmin kuunnellut varsin paljon Rautiaista. Ilmeisesti on menossa se vaihe, että tuo musiikki puree. Samalla levylautasella on pyörinyt välillä Zen Café. Jostain syystä juuri nyt vaan taas iskevät monet kappaleet niin kovasti omaan sielunmaisemaan.

Olen muutenkin huomannut, että kuuntelen musiikkia hyvin kausiluontoisesti. Joskus on niitä kausia, että on aivan sama, mitä musiikkia kuuluu. Joskus taas haluaa kuunnella yhtä tai kahta laulua uudestaan ja uudestaan. Usein tähän ns. "yhden raidan"-kauteen kuuluu sekin, että minulla soi päässä koko ajan joku biisi tai jokin tietty kohta biisistä. Yllättävää kyllä, aika usein se päässä soiva kappale on tuntunut olevan jokin täysin holtiton laulu, joka ei sovi mitenkään mihinkään elämäntilanteeseen. Viimeisin tällainen raita on ollut Zen Cafén Tahdon halvan naisen.

Minusta on ollut koomista, että kyseinen raita on ainakin ollut soittokiellossa radioasemilla. Sitä pidettiin sanoituksensa puolesta liian loukkaavana. Minua se ei ole koskaan loukannut. Jotenkin ymmärrän sen sanoituksen takana olevan ajatuksen. Siis vaikka en olekaan mies, voin jotenkin ymmärtää, että toisinaan mies voi toivoa naisensa olevan sellainen kuin joskus seurustelun alussa. Monestihan alussa on ne viimeisen päälle laitetut ja harkitut naiset ja sitten jossain kohtaa astuvat kuvaan flanellipyjamat ja ryppyvoiteet. Tuskin mies mieluummin niitä flanellipyjamia katselee.

Sinällään on hauskaa, että lähes jokaiseen kuulemaansa kappaleeseen voi jotenkin ujuttaa oman elämänsä hetkiä. Siis melkein kaikessa musiikissa on jotain sellaista, joka riipaisee omia tunteita jollain tasolla. Jotkut kappaleet sitten jäävät pidemmäksi aikaa elämään siinä rinnalla. Toisinaan on ihan hyvä kaivella omia levykokoelmiaan ja kuunnella sieltä löytyviä aarteita. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä tänään kolahtaa. Joskus vastaavasti hakee jotain tiettyä kappaletta. Musiikki on kuitenkin musiikkia ja elämä ilman sitä olisi pirun paljon tylsempää.

Haikeutta?

Lapsi pitää Timo Rautiaisen musiikista. Kuuntelin pitkästä aikaa Sarvivuori-levyä, kun löysin sen levyjä plärätessäni. Kannet ovat tietenkin jossain susihukassa, mutta onneksi on Lirama. Kävin siis etsimässä laulun sanat esille, kun ne jotenkin tuntuivat osuvan juuri siihen tilanteeseen ja mielentilaan, joka juuri nyt vallitsee. Olen monesti puhunut lapsesta, omasta turhautuneisuudesta ja olosta, kun joutuu yksikseen rämpimään eteenpäin. Nämä sanat sanovat minun mielestäni paljon oleellista. Kaivakaa kappale esille ja kuunnelkaa, niin ehkä tulee sama fiilis kuin minullekin.

On lentänyt lintu ikkunaan
On pudonnut lumi sulaan maahan
Auringonsäde tuijottaa sen katsojaa
Siihen pysähdyn yllättäen
mutta silloin tiesin jo sen
Sitä miten, sitä vieläkään tiedä en

Sinä synnyit ja kaiken sekoitit
Sinä saavuit ja laitoit seinää vasten.
En siitä sinua kuitenkaan syyttää saa
Minä syyttää tahdo en
olenhan vain onnellinen
että minulla on sinut, jota saan rakastaa.

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa...
En lähde vierestäsi pois

Näen unessa ikkunasi taa:
sieltä sininen valo ulos loistaa
Siellä ymmärrän sinun olevan ja odottavan,
että tulisin turvaamaan
vielä vierellesi valvomaan
Tästä unestani herään ja sen pelkään tapahtuvan

Jos pyydät, tulen kyllä vastaan
sinun kanssasi kulkemaan
sitä pitkää, yksinäistä matkaa
En lähde vierestäsi pois

Jos pyydän, tule minua vastaan
minun kanssani kulkemaan
tätä pitkää, yksinäistä matkaa
Et lähde vierestäni pois

(Timo Rautiainen: Meille niin rakas)

Kiirastorstaina...

Hiljainen viikko tai suuri viikko tai miksi nyt haluaakaan nimetä.. Menossa kuitenkin kohti pääsiäistä kaiken aikaa. Jostain syystä pitkäperjantai tuo minulle mieleen aina yhden laulun, joka ei oikeastaan liity pitkäperjantaihin tai pääsiäiseen mitenkään. Se vaan soi minulla kaiken aikaa päättymättömästi pään sisällä. Pakko siis laittaa se tähän, jotta se ehkä poistuu soimasta.

Selityksenä voi sanoa sen, että olen vallan tykästynyt Martikaisen lyriikoihin. Tummennettu kohta kertoo sen, miksi aina pitkäperjantai iskee tuon kappaleen soimaan päässä.

Meni turvallinen tiistaipäivä, tuiki tavallinen keskiviikko, tuttu torstaikin
Taisi mennä koko viikko sitä samaa taas: rauha maass'
Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään, kun sitten nään tän ilmestyksen:
Ensi silmäyksen myötä saakin kädet täyteen työtä tässä 'rakkaudessa', nähkääs
Meni muutamia viikkoja lisää
Hurman hetkillä hulluus marssii sisään, ja kysyy: "onkos täällä rakastavaisia?
Mä taisin tulla oikeaan paikkaan"
Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan, minä saan sinut kiehumaan
Mutta yhdessä asutamme maan, jonka nimenä rakkaus on

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Menee toraillessa tiistaipäivä, mykkäkoulussa keskiviikko, torstai on epätoivoa täynnä ja perjantaikin kovin pitkä
Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen: minne katsonkin, aina punaista nään
Mun pää paisuu
Mä hakkaan sitä seinään - näen mustaa verkalleen
Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan
Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan, minä saan sinut luopumaan, leikiten antautumaan tällä maalla, jonka nimenä rakkaus on
Eikä tässä yhtään missään ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen

Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen

Eikä tässä ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen
Hulluuteen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen (3x)

(YUP: Rakkaus on pesti hulluuteen)

Rakkaus on...

Olen aina tiennyt jollain tasolla sen, että omaa lastaan rakastaa ehdottomasti. Kuitenkin se tunteen valtavuus yllättää toisinaan. Joskus nousee pala kurkkuun, kun laittaa lasta nukkumaan tai katsoo, mitä kaikkea se pieni ihminen on vuodessa oppinut. Tänään se yllättävä tunne iski fyysisenä kipuna. Hetken aikaa tuntui siltä, että sydäntä irrotetaan rinnasta - niin voimakas se tunne oli.

En ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tunteellinen, enkä varsinkaan kertonut tunteistani ääneen toisille. Minusta on aina tuntunut siltä, että onnen hetket ovat harvinaisia ja ne täytyy pitää piilossa. Mitä enemmän elämässä asiat ovat menneet pieleen, sitä enemmän olen halunnut säilyttää ne onnellisimmat hetket ominani. Ehkä joskus olen pitänyt niitä hetkiä varastettuina tai lainattuina, ja sen vuoksi olen halunnut mustasukkaisesti kätkeä ne muiden katseilta. Lapsen kanssa se asia on kuitenkin hyvin erilainen.

Omaa lasta haluaa kohdella mahdollisimman hyvin. Lapselle kun toivoo vain hyviä asioita tässä maailmassa, vaikka samalla tietää, että se ei ole edes mahdollista. Oman lapsenkin kohdalla tietää jo näistä lähtökohdista sen, että elämä ei tule olemaan helpointa mahdollista. Kun lapsen isä huitelee ties missä, eikä edes syntymäpäiväkorttia lähetä, on varsin vaikeaa selittää, ettei syy ole lapsessa. Etenkään, jos ympärillä näkyy lähinnä ydinperheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä tai niitä perheitä, joissa sentään isä ja äiti ovat olemassa ja lapset tuntevat heidät.

Toisinaan rakastaminen koskee niin perhanasti. Toisaalta, rakastuessaan ja rakastaessaan sitä avaa itsensä toiselle ihmiselle niin täydellisesti, että antautuu siihen vaaraan tulla satutetuksi. Joskus toinen sitten kääntää sitä veistä haavassa ja satuttaa. Joskus sitten itse on se, joka kääntää veistä. Toivottavasti joskus oppisi olemaan se ihminen, joka myös täysin pyyteettömästi pystyy vain rakastamaan.

"Mitä sinä meinaat minulle tehdä,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mitä sinä meinaat minulta ottaa,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mun täytyy mennä niin kauas pois,
Että sinullakin rauha ois.
Mun täytyy olla niin kauan pois,
Että palata mun helpompi ois.

refrain: Tää rakkaus ei oo pysyvää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

Etkö sinä minusta mitään piittaa?
Miksi et voi unohtaa?
Miksi sinun täytyy mielin määrin
Koetella kituvaa?
Sun täytyy mennä niin kauas pois,
Että minullakin rauha ois.
Sun täytyy olla niin kauan pois,
Jotta palata sun helpompi ois.

refrain

Tää rakkaus ei oo pitävää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.

refrain

En oikein tiedä itsekään... "
(Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Rakkaus ei oo pysyvää)

Mitä lie...

Työt pitävät otteessaan viikonloppuisinkin. Nytkin istun työmaalla, odotan, että kellon viisarit vääntäytyvät osoittamaan klo 16. Sen jälkeen koittaa minullekin hetkeksi vapaus tästä arjesta. Tosin, arki jysähtää minua vastaan heti, kun irrottaudun työmaalta ja lähden ajamaan kotiin. Reilu tunti ja kalustamattoman asunnon tyhjyys tulee taas tutuksi. Yksi yö joustinpatjalla ei paljon lohduta, jos seuraavat 7 yötä viettää taas lattialla sentin paksuisen petarin päällä.

Eilinen puhelu laittoi jälleen kerran miettimään ja jossittelemaan. Kyllä sen huomaa, että toisesta välittää edelleen. Ei enää yhtä palavasti tai kiihkeästi, mutta ne tunteet voisi helposti lietsoa takaisin esille. Minusta se on huolestuttavaa. Jos on niin helppoa kaivaa esille vanhat tunteet toista ihmistä kohtaan, pitääkö olla varovaisempi tekemisissään, ettei vain lipeä tekemään mitään typerää. Toisaalta, puhelun aikana käytiin keskustelua typeryydestä. Ehkä toisella oli osittain samat ajatukset kuin minullakin, ehkä ei. Niistä ei puhuttu. Tällä kertaa ei käyty jälkikäteen pitkiä tekstiviestirumbia, joissa olisi pyöritelty tunteet jälleen sekaisin.

Olen monesti miettinyt, miksi olen tällä hetkellä tässä tilanteessa, jossa olen. Olen pohtinut niitä valintoja, joita olen elämäni aikana tehnyt, hyviä sekä huonoja sellaisia. Jokainen valinta on sulkenut minulta joitain ovia ja avannut toisaalle uusia. Joskus on kyllä tuntunut, että kaikki ovet on suljettu, eikä mitään aukene mihinkään. Olen joskus lainannut aiempaan postaukseen virren sanoja siitä, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän kestää. Virren sanat menevät: "..niinkuin päiväs, niin on voimas aina.." Tuo toteamus tuntuu kantaneen minutkin yli monesta tilanteesta. Etenkin niistä hetkistä, kun on tuntunut äärettömän pahalta, avioero yhtenä niistä. Mutta olenko minä oppinut noista tilanteista mitään?

Välillä tuntuu, että hakkaan päätäni seinään aina vain samojen asioiden takia. Ihmiset vaihtuvat ympärilläni, mutta samat väännöt samoista asioista säilyvät ikuisuuksiin asti.

Ehkä kevät pistää jälleen pohtimaan ja punnitsemaan asioita, mutta toisaalta, takana voi olla jotain syvempääkin kaipausta jonnekin. Ainakin veri vetäisi jo pois pohjoisesta. Minä en ole, eikä minusta tule kunnon lappilaista. Ei, vaikka voissa paistaisi.

O sole mio...

Aurinko on ihmeellinen. Mitä pidempään aurinkoa näkee sitä enemmän sitä huomaa kaivanneensa. Voisi luulla, että aurinko lataa ihmisen energialla, ottaen huomioon sen toimeliaisuuden, jota auringonpaiste ihmisissä saa aikaan. Olen itse jälleen kerran havainnut auringon vaikutuksen. Muutama aurinkoinen päivä saa aikaan aivan toisenlaista työjälkeä kuin pari viikkoa pimeää ja harmaata talvisäätä. Osuupahan taas etelä-suomen hiihtoturisteille loistavat säät suksia pitkin poikin.

Tänään tuli ensimmäistä kertaa tänä talvena sellainen tunne, että kevätkin alkaa jossain vaiheessa. Se johtui siitä ainoasta talitiaisesta, joka uskaltautui 25 asteen pakkasessa avaamaan suunsa. Yhdistettynä auringonpaisteeseen tuo linnunlaulu antoi, hieman valheellisestikin, mielikuvan keväästä tai alkavasta kesästä. Jos sillä hetkellä olisi ummistanut silmänsä, unohtanut sormia polttelevan pakkasen ja kuvitellut auringon lämmittävän, olisi voinut luulla olevansa kesässä. Voiko tästä päätellä vaikka sen, että talvi alkaa riittää? Kyllä, minulle riittäisi vähitellen tämä talvi. Voisi jo olla kevät tai kesä. Ei talvessa muuten mitään suuria ongelmia ole, mutta pikkuhiljaa alkaa ärsyttää jatkuva kaiken jäätyminen.

Auringonpaisteen vaikutuksen huomaa myös kanssaihmisissä. Vähän joka toinen esittää kummallisia temppuja heti, kun aurinko alkaa vähänkään lämmittää. Ehkä se sulattaa talviunessa olleet tunteet ja ihmiset. Totuushan on sekin, että uusia seurustelusuhteita alkaa helpoimmin keväällä. Silloin ihmiset ovat vain täynnä virtaa ja haluavat yrittää uudelleen. Sen päivän todellakin kun näkisi, että itsekin viitsisi kevään kunniaksi aloittaa jotain uutta.

Valon lisääntyminen piristää. Toisaalta, olen huomannut myös sen, että se voi aiheuttaa väsymystä. Tämä tarkoittaa puhtaasti sitä, että aurinko voi paistaa sänkyysi, jolloin nukkumisesta tulee mahdotonta. Olen tosin huomannut, että jälleen nukun huonosti muutenkin. Heräilen aamuyöllä 3 - 4 aikoihin, enkä tahdo sen jälkeen saada unta. Johtuu ehkä liiasta työnteosta. Kohta tässä on sekaisin kuin seinäkello, mutta ei se mitään. Sitten voi pohtia pidempäänkin näitä valon ja pimeän vaihteluita, kun työt lakkaavat häiritsemästä elämää noin muuten.

"Lumi sulaa, riisuu kauniin peiton rujon maan. Kevään jätteille nyt hautauomat kaivetaan. Kuumeisesti luonnon rumuus piiloon lapioi, kun et omaa luontoasi piiloon laittaa voi. Ullakolla pienen nurkkahuoneen hyllyllä asekoneen osia ja miesten lehtiä. Poika makaa laverilla, yöt on jääneet taa. Kevään virta solisee ja veri huohottaa. Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.

Isä katsoo savuavan saunan hiillosta. Koira kiertää kehää pihakaivon pohjalla. Poika kahlaa koivikossa kuolaa poskellaan. Pian saapuu miehet valkoisissa takeissaan. Kevään tullen poika kuulee niitä ääniä, joita ei voi kuulla isä eikä äitinsä. Vieraat alkavat vierastaa heidän taloaan. Juoru kulkee, mutta perheen eessä vaietaan. Talven maa mustaa mieltä rauhoittaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa.

Sille, jonka kevät vei, nyt päätä puistetaan. Kielin halkaistuin hulluksi lyötyä muistetaan. Luullen, ettei se voi koskaan heitä tavoittaa, vaan se lyö leiman kehen vain sen lyödä haluaa. Talven maa mustaa mieltä rauhoitaa, vaan juoksevan veden aikaan ei rauhaa saa." Timo Rautiainen ja trio Niskalaukaus

Tulkoon joulu...

Eilen meni illalla pitkään, kun valmistelin työkavereille niitä joululahjuksia. Suurin osa joulupussin saaneista oli kovin hämmentyneitä. Eivät varmastikaan uskoneet saavansa minulta edes joulukorttia. En viime vuonnakaan antanut kenellekään joulukorttia. Johtui suureksi osaksi siitä, etten minä miltään osin ollut vielä edes tolkuissani tämän työn suhteen silloin. Joulu tuli silloin liian nopeasti ja minä olin liian ärtynyt tehdäkseni mitään joulun eteen.

Tänään sataa lunta. On hienoa, että edes hetken maa on valkoinen. Eniten inhottaa se, että pari päivää oltiin parinkymmenen asteen pakkasissa ja nyt on taas vain pari astetta pakkasta. Millä tällaiseen lämpötilojen vaihteluun muka voisi tottua. Ei millään. Ainakaan minä en totu tähän, että viikon verran lunta saa etsimällä etsiä ja sitten tulee viikoksi hirvittävä pohjoisnapa-ilmapiiri.

Onneksi elämä ottaa osumaa otsalohkoon vain harvoissa ja valituissa tilanteissa, kuten jouluna. Juhlapyhät ovat aina yhtä tuskaa, mutta jotenkin tämä on se juhlapyhä, joka vetää pisimmän korren. Ehkä pitäisi hakeutua hoitoon tai jotain, kun ei tämä kaikkien suosikkijuhla iske muualle kuin minun lompakkooni. Pään sisällä se ei millään tavalla tunnu hyvältä, eikä odotettavalta. Enemmän minä odotan sitä, pakko tunnustaa, että näen muutaman sellaisen ihmisen, joita olen odottanut tapaavani jo muutaman kuukauden ajan. Lahjat, ruuat ja muut, viis niistä, mutta pari ihmistä on ollut listalla jo hetken.

Mikä sitten saa ihmisen ärtymään lopullisesti johonkin juhlaan? En muista koskaan nauttineeni sellaisista juhlista, joissa itse on huomion keskipisteenä, mutta jouluna kyse ei ole siitä. En ole koskaan nauttinut juhliin liittyvästä järjestelemisestä ja laittamisesta, leipomisesta ja siivoamisesta, mutta kyse ei ole siitäkään. Joulun sanomaa vastaan minulla ei ole mitään, kun sitä työksenikin toistan yhdelle jos toiselle vastaantulijalle. Mistä siis on kyse?

Ehkä, vain ja ainoastaan ehkä, kyse on siitä, että minä olen väsynyt. Ehkä jouluun minulla liittyy liikaa pettymyksen tunnetta. En sano, että olisin lapsena aina pettynyt joululahjoihin, jouluruokiin ja tunnelmaan. Lapsena kaikki oli noilta osin hyvin. Pienet pettymykset ovat hyvästä, kun kyse on siitä, saako viimeisimmän mallin Barbien vai jonkin toisen muotinuken. Ilman Barbieitakin lapsesta voi kasvaa miltei normaali, kuten havaitaan. Lapsuuden jouluja minä muistan vieläkin lämmöllä. Ongelma on aikuisiässä. Ehkä minä petyin liikaa vastauksiin ja tyhjänpuhujiin, jotka tulivat vastaan avioliiton aikana. Ne joulut, joiden olisi pitänyt olla ensimmäisiä omia jouluja, tuli lähinnä jouluhelvettejä. Riitoja siitä, kumman vanhemmilla käydään aattona syömässä ja kumman vanhemmilla joulupäivänä. Riitoja siitä, kuka on maksanut kaikille sukulaisille, tuttaville ja kummin kaimoille menevät joululahjat. Riitoja ja taas riitoja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.

Kuinka paljon sitä riitaa voisikaan kestää?

Yksi riidan pääteemoista oli se, että minusta joulun pitäisi olla perhejuhla. Joulu on vuodessa yksi tärkeimmistä perinteiden säilyttämisen ajoista. Silloin luodaan perinteitä. Jostain syystä minun aikuisen jouluni perinteeksi on tullut riita, pahaolo ja kireys. Edelleenkin minä palaan mielessäni monta kertaa niihin riitoihin, joita ex-miehen kanssa käytiin viinan käytöstä jouluna, rahan käytöstä ja siitä, mitä jouluna tehdään. Minä joustin aina, pakon edessä. Miten aikuista miestä saa joustamaan, jos hänellä ei ole kykyä tehdä kompromisseja? Ei mitenkään. Hän oli asian päättänyt, eikä osannut muuttaa päätöstään, vaikka olisi pitänyt.

"Tahtoisin päästä paimenten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu ku koitti, tiesikö kukaan, tuo ensi joulu sai muuttaa historian. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton. Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaa, silloin joulu luonamme on." (Tulkoon joulu, Pekka Simojoki)

Adventti...

"Päivät kuluu hukkaan kaikki hauska tapahtuu jossain muualla. Sielun maisemani siivottoman valo paljastaa, kuu esiin purjehti. Päivät kuluu lasken niitä ja luvuksi paljon saan. Päivät kuluu, päivämäärä ei vaihdu ollenkaan..."

Kolmas Nainen pyörii mielessä näillä erää. Joulun lähestyminen alkoi taas aivan puskasta. Kaikessa rauhassa käytin aikaani marraskuuhun ja yllättäen ollaan taas siinä tilanteessa, että veronpalautukset on käytetty, palkka on käytetty ja joululahjat pitäisi hankkia. Millä lihaksilla, kysyn vaan...

Joulun pitäisi olla sitä aikaa, jolloin ihmisen mieli lepää ja tuntee syvää rauhaa kaiken luomakunnan kanssa. Kissan kakka sille ajatukselle. Viimeksi olen tuntenut syvää rauhaa eilen herätessäni, kun tiesin, ettei tarvitse lähteä töihin edes käymään. Tosin sekin syvän rauhan tunne hävisi, kun huomasin olohuoneessa, että villalankakerä, joka oli sukkapuikoissa kiinni, oli saanut kyytiä ympäriinsä. Kivaa aloittaa aamu lankaa etsimällä. Se löytyi kyllä, kunhan ensin oli pyörittänyt muutaman kierroksen ympäri jokaista asunnossa olevaa tuolin jalkaa ja pöydän jalkaa.

No jaa, joulu tulee ja ehkä ne joululahjatkin tulee tehtyä tai hankittua. Voi tosin olla, että tänä vuonna pääasiassa päästään niihin itse tehtyihin lahjoihin, kun aikaa on, mutta valuuttaa ei. Olisi kyllä kiva joskus voida laittaa vähän paremmat lahjat, mutta talous on mikä on, se on vaan ymmärrettävä. Elämä kaikkinaisuudessaan on.

Ehkä pääasia on kuitenkin se, että muistaa ihmisiä jouluna.

Adventti ei oikein iske. Johtuu ehkä siitä, että kouluilla saa väsymiseen asti käydä läpi ensimmäisestä adventista neljänteen aihetta. Joskus tuntuu, että kyllähän nuo lapsetkin tämän tietävät, joten turhaan minä näitä toistan. Toisaalta, vastikään tuli havaittua se, etteivät välttämättä tiedä tai muista enää sitä, mitä on vuotta aiemmin puhuttu. No, adventti on joulun odotusta ja valmistelua, joten ei muuta kuin valmistelemaan.

"Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää, kadulla adventtisohjoa kyntää. Joku ihmisistä katsoo, kääntää pään, kun ihminen rypee läävässään ja lapset laulaa: "Jouluntähti on ehdoton"..."

Pitkä puhelu...

Pitkät puhelinkeskustelut voivat avata ikkunoita monenlaisiin maailmoihin. Tällä kertaa yksi puhelinkeskustelu muistutti mieleeni kaikenlaista sellaista, jonka luulin jo unohtuneeksi. Outoa huomata, että tunteet, jotka on mielestään painanut jo pinnan alle ja käsitellyt moneen kertaan, nousevat esille heti. Minun tarvitsi vain kuulla puhelimeni viestiääni ja sen jälkeen nähdä, keneltä viesti on tullut. Viesti oli lyhyt ja ytimekäs, siinä kehotettiin soittamaan, jos haluan jutella.

Jokin pään sisäinen yhdistäjä oli ilmeisesti sitä mieltä, että täytyy soittaa. Näin ollen minä soitin ihmiselle, josta en ole reiluun kuukauteen mitään kuullut. Nyt minä vihdoinkin ymmärrän sen, mitä tarkoitetaan katkeransuloisella. Juuri tuo sana kuvastaa sitä tunnetta, joka minulla oli sillä hetkellä, kun toisesta päästä vastattiin. Aivan kuin tuo reilu kuukausi olisi pyyhitty pois. Samat kipeät asiat ja samalla ilo siitä, että kuulee toisen ihmisen äänen. Ehkä kaikkea ei ole käsitelty vieläkään loppuun asti.

Puhelu kesti tunnin verran. Sen aikana puhuttiin paljon kaikkea, minä kyselin hänen vointiaan ja kerroin omista asioistani. Miten helposti siitä voisikaan palata takaisin entiseen aikaan, kun päivittäin pidettiin yhteyttä ja suunniteltiin yhteisiä asioita. Tuntui pahalta kuulla, miten kovasti sairaus verottaa toisen ihmisen elämää. Kyse ei ole pelkästään siitä, että hän kokisi fyysisesti väsymystä. Tuntui välillä, että hän on henkisestikin valmis luovuttamaan. Sanoi hän sen ääneen itsekin, että olisi jo luovuttanut, ellei lapsia olisi. Se tuntui pahalta kuulla.

Puhelun jälkeen meni vielä toinen tunti tekstiviestien lähettelyyn. Puhelun aikana ei voinut sanoa kaikkea, mitä mielessä liikkui, eikä oikeastaan pystynyt sanomaan. Jos olisi edes yrittänyt, ääni olisi sortunut ja toinen olisi huomannut, että minua itkettää. Parempi siis jättää toiselle sellainen käsitys, että minulla menee ihan hyvin ja siirryn elämässäni eteenpäin. No, tulipahan taas viesteissä todistettua, etteivät asiat mene ihan niin. Viestissä oli helppo sanoa, että haluaisi muuttaa asioita toiseen suuntaan. Helppoa sanoa, etteivät tunteet ole vielä hävinneet minnekään.

Jep, elämä ja rakkaus ovat helppoja.

"Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen, on puhdas niinkuin hanki helmikuisten aamujen. Voi kunpa joskus kauemmin sen loisto kestää vois, vaan illan tullen katoaa ja tummuu aina pois. Ei pyydä koskaan saapuessaan lupaa katkeruus ja kyyneleitä erottaa voi pieni ikuisuus... "

Hyvästi...

No niin.. Ehkä nyt on vietetty se suruaika, joka tämän suhteen päättymiseen tarvitaan. Siis tarkoitan akuuttia suruaikaa, jonka aikana ajatukset pyörivät yhtä ja samaa ympyrää edes takaisin. Nyt on aika aloittaa taas alusta, siirtyä eteenpäin, kuten mies minua kehotti tekemään. Helppoahan se ei ole, mutta ei voi tietää, jos joku veisi jossain vaiheessa taas jalat alta. Ehkäpä vie...

Pistää miettimään aika kovasti, miksi elämä menee näitä latujaan. Yksi jos toinenkin suhde menee poikki, vaikka itse kuinka kovasti haluaisi niiden pysyvän. Ehkä pitäisi oppia luopumaan asioista, toisista ihmisistä ja muustakin silloin, kun on sen aika. Ehkä, jos minä tarpeeksi pitkään pinnistelen ja ponnistelen, opin päästämään irti. Ei ikuisuuksia voi roikkua menneissä ajoissa, olivat ne hyviä tai huonoja, jossain vaiheessa on vain siirryttävä eteenpäin. Se, minne suuntaan on eteenpäin, riippuu ihmisestä itsestään.

"Sinuun tuhlaan tolkutonta ikävääni turhanpäiten, sinuun tuhlaan. Lieneekö tyhmyyttä jukuripäisen? Kenen syli enää yli kevään kestää? Tätä paloa ei järki millään voi estää. Kaikki tuntuu kulkevan ei-kenenkään-maata..."

Lisää Lauri Tähkä sitaatteja.

Ehkä tuo on nyt ollut tämän viikon teemabiisi, Lauri Tähkän Hyvästi. Siitä otsikko...

Yläkerran äijä...

Olen tosiaankin viime aikoina miettinyt, mitä yläkerran äijällä on minua vastaan. Selvennykseksi sanottakoon, että asun kerrostalon 3. kerroksessa, joka on ylin kerros. Siis minun yläpuolellani on vain katto ja sen yläpuolella taivas. Puhe on siis ukko ylijumalasta tai millä nimellä kukakin hänestä puhuu.

Aina sanotaan, että voimia on päivän kuormaa varten juuri sopivasti. Nyt vain alkaa tuntua siltä, että yläkerrassa on otettu tehtäväksi sen selvittäminen, missä minun rajani oikeasti menee. Voin sanoa, että ei enää veny kovinkaan paljoa pinna, eikä voimatkaan. Mitä enemmän kelailee oman elämänsä aikaisia asioita, sitä enemmän hämmentää, miten paljon kaikkea voi yhden ihmisen kohdalle osua. Joskus olen jopa toivonut, että välillä koettelisi sellaisiakin ihmisiä, joille on aina asiat osuneet kohdalle työtä tekemättä ja taistelematta.

Tosin tästä voi olla joku eri mieltä...

Joka tapauksessa olen pohtinut sitä, minkä takia nämä kovat opetukset osuvat juuri minulle. Onko kyse vain siitä, että minä olen niin pirun kovapäinen, ettei oppi mene muilla keinoilla perille? Vai onko kaikki pelkkää testiä? Kokeillaanko tässä sitä, missä vaiheessa minä lakkaan yrittämästä enää yhtään mitään?

En tiedä, joten siteerataan loppuun Lauri Tähkää.

"Tää rakkaus ei oo pysyvää. Tää rakkaus on ohimenevää. Tää rakkaus on, hei, mitä se on? En oikein tiedä itsekään."

Ajatuksia Zoughista...

Kuinka usein minä olenkaan miettinyt sitä, miksi aina kaikki ikävät asiat tuntuvat osuvan juuri minun kohdalleni. Syystä tai toisesta minun ihmissuhteeni näyttävät olevan tuhoon tuomittuja, vaikka en itse ehtisikään tehdä mitään sellaista, mihin voisi suhteen olettaa kaatuvan. En tiedä miksi, mutta minun elämäni näyttää olevan aina täynnä kriisejä. Jos työt jotenkin sujuvatkin ja rahat riittävät vielä seuraavan viikon hernekeittopurkkeihin, sitten tökkii rakkauselämä tai sen puuttuminen.

Minä tiedän kyllä pärjääväni varsin hyvin yksinkin. Ongelma on siinä, etten minä halua elää elämääni yksin. Minä kaipaan vierelleni sitä ihmistä, jonka kanssa asiat voi jakaa. Sellaista ihmistä, joka huonoina päivinä on valmis tukemaan minua ja jota minä voin tukea hänen huonoina päivinään. Vuorovaikutustaidot ovat kova sana suhteessa, jossa minä olen toinen osapuoli. Tuntuu vain välillä siltä, että miehet eivät voi ymmärtää saati hyväksyä sitä, että minä haluan tietää asioista, hyvistä sekä huonoista. Vielä vähemmän miehet onnistuvat saamaan tajuntaansa sitä asiaa, että minä odotan tiettyä vastavuoroisuutta. En minä välttämättä ole äärimmäisen innostunut auton sytytysjärjestelmästä, mutta ymmärrän, että se voi olla miehelle tärkeää.

Jotenkin oletan, että toiset ihmiset joiltain osin lukisivat minun ajatukseni ennenkuin puen ne sanoiksi. Sen takia aina toisinaan olen varsin hämmentynyt, kun kukaan muu ei näytä ajattelevan samalla tavalla kuin minä saati ymmärtävän niitä ajatuspolkuja, joita olen vaeltanut lopputulokseeni. Ehkä kyseessä on naisille niin tyypillinen tippaleipäaivoisuus. Harvoin ne polut, joiden kautta lopputulokseen päädyn, ovat millään tavalla järjellisiä, suoralla loogisella päättelyllä saavutettavissa.

Toisinaan minua painaa juuri se, että omat ajatukseni tuntuvat olevan jossain miljoonien kilometrien päässä kaikkien muiden ajatuksista. Minä en ole juurikaan kiinnostunut muodista, toisten lapsista tai baari-illoista. Yleensä minä pohdin kaikkea turhanpäiväistä. Pohdin sitä, kuka nimesi ilmansuunnat ja mihin hän nimeämisen perusti, sitä, miksi ihminen tarvitsee rinnalleen toisen ihmisen, jota rakastaa, sitä, miksi oma elämäni on kulkenut sitä latua, jota on. Tuskinpa kovinkaan moni miettii samoja asioita kerta toisensa jälkeen ja päätyy aina eri tulokseen. Yleensä vielä painokelvottomiin tuloksiin. (Olen henkilökohtaisen aivotyöskentelyn perusteella sitä mieltä, että ilmansuunnat nimesi kivikaudella elänyt Zough, joka ei keksinyt parempaakaan tekemistä kiviseinän tuijotukseltaan.)

Vakavasti sanoen, minä harvoin olen samalla aaltopituudella muiden ihmisten kanssa. Jotkut lentävät minun ajatuksiini nähden liian korkealla ja toiset liian lähellä maan pintaa. Jotkut seisovat niin tukevasti elämässään kiinni, etteivät edes huomaa minun ajatusteni lentoa. Kun sitten löytää ihmisen, jonka kanssa ajatukset ovat samalla korkeudella, minä en edes halua pilata asiaa virittämällä siihen mitään romanttista ulottuvuutta. Tästä on hyvänä esimerkkinä useampi ystäväni, jotka ovat omilla tahoillaan naimisissa tai muussa parisuhteessa. Minua ei kiinnosta sekoittaa heidän elämäänsä pätkän vertaa. Olen tyytyväinen siihen, että voin ajatella heidän kanssaan.

Elämä on kummallista. On ihmisiä, joille haluaisi puhua, joiden oloa haluaisi jotenkin helpottaa ja sitten on niitä, joille ei tarvitse puhua. On olemassa joukko ihmisiä, joiden kanssa voi olla hiljaa ilman, että tilanne on vaivautunut. Oli miten oli, seuraava lainaus on kokonainen laulu. Laulu, joka on tullut minulle hyvinkin tutuksi viime aikoina.

" Tämä pohjoinen kaunis maa armahduksesta nyt kuulla saa. Sillä Jumalan suuressa suunnitelmassa tämä kansa saa paikkansa. Tämä maa on niin kivinen, suota surkeaa ja korpea. Meille rukoilen viisautta välttää ansoja, toinen toisia siunatkaa. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Kivi kalliisti maksettu, sydämiimme se on suljettu. Ja sen varaan me laitamme koko elämän. Sitä murrettu koskaan ei. Tätä kansaa ei karkota hetken heikotus, sen tuuli vei. Taas on venhettä vastavirtaan tuonelan kädet rakoilla soudettu. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

Vaikka routa ja ikijää kalvaa sielua ja hirvittää, tätä kansaa ei kaamoksen valta vangitse, sillä se jaksaa uskoa. Nämä pohjolan tyttäret, pojat revontulten reunalta saivat sanoman Jumalan valtakunnasta. Laulaen Luojaa kiittäkää. Hylätty kulmakivi elämän, sen varaan rakennamme. Herramme tekee meistä kestävän, ilman Häntä me romahdamme.

säv. & san. Kari Haapala"

Sydän pysähtyy...

"Olen kotona. Menen takas aamulla. Minussa on jotain pahasti pielessä. Pyydettiin varautumaan pahimpaan. Varaudu myös sinä." 6 Loka 2006 20:57

Tyhjä olo.

"Minua pelottaa. En ole koskaan pelännyt mitään ja nyt minua pelottaa. Kaikki suunnitelmat menivät romukoppaan. Olin ajatellut, että meistä voisi tulla jotain." 6 Loka 2006 21:26

Tyhjä olo.

Päässä humisee.

Tässäkö se oli? Se hetken onnellisuus ihmisestä, jonka kanssa on hyvä olla. Aivan kuin sydän olisi pysäytetty.

Tyhjä olo.

Kun saisi nukuttua, ettei koko yötä itkisi. Aamulla on aikainen lähtö töihin. Miksi asiat menevät näin? Miksen minä saa olla onnellinen?

"Ei iloa monta ihmislapselle suotu. Yks kevään riemu,ja toinen kesän, ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu. Kyntää, kylvää, korjata kokoon, levätä vihdoin rauhassa raatamisesta.

Ei surua monta ihmislapselle suotu. Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru. Ystävä pettää, elämä jättää, taika on ainoa sankarin työ sekä voima."

Minuakin pelottaa. Pelottaa niin helvetisti, mutta olen liian ylpeä myöntääkseni sitä. Pelkään liikaa kipua, jonka sydämen särkyminen minulle aiheuttaa.

Hiuksia ja pollalogiaa...

"Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa, ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan..."

YUP iskee tänään ja voimalla. Johtunee siitä, että aamulla töihin mennessäni kuuntelin YUP:n levyä Helppoa kuunneltavaa.

Eilen oli hyvä päivä, pitkä ja raskas, mutta hyvä. Kävin lähimmässä isossa kaupungissa vaihdattamassa rakkaaseen Fordiin uuden tuulilasin, jotta sen saisi katsastuksesta läpi. Koska kyseinen toimenpide vie useampia tunteja liiman kuivumisen takia, vietin päivän työkaverini kanssa itseämme hemmotellen. Työkaverini tytär on kampaaja, joten molemmat istuimme vuorollamme jakkaralla saamassa uutta ilmettä. Samasta putiikista saa myös kosmetologin ja hierojan palveluita, joten minä nautiskelin puoli tuntia niska- ja hartiahieronnasta. Meinasin nukahtaa siihen hierontapöydälle, mutta nyt ovat hartiat kosketusarat. Taisi ottaa se hieroja aika roisilla otteella.

Meillä meni siellä kampaamossa aikaa 4 tuntia. Siinä ajassa tosiaan molemmilla laitettiin hiuksia ja jotain muutakin ekstraa. Minulle siis se hieronta. Tämän jälkeen suuntasimme paikalliseen pizzeriaan ja 5€ hintaan kumpikin otti oman jättimäisen pizzansa. Mikä nautinto syödä hyvää, rasvaista ja erittäin runsasjuustoista pizzaa. Kotona ei tule paljoa sitä ruokaa harrastettua. Syömisen jälkeen sitten lähdimme kiertelemään erästä kauppakeskusta. Pari vaateliikettä, pari kenkäkauppaa ja äkkiä olikin jo kiire hakemaan Fordia pois lasiliikkeestä.

Kallista lystiä, mutta olo oli ja on osaltaan vieläkin keskimääräistä onnellisempi. Tietysti onnellisuutta lisää sekin, että mies ilmoitti itsestään edes jotain. Hän oli tutkittavana kaksi päivää sisällä sairaalassa. Vaikkei mitään tuloksia vielä olekaan, sentään kuului, että hän on elossa ja menossa töihin.

Itsensä hemmotteluun ei tule käytettyä kuukautta kohti rahaa juuri yhtään. Tuntuu, että kaikki rahat menevät elämiseen ja perusasioihin, kuten omaan ruokaan ja kissanruokaan. Eilen kyllä pistin sitten menemään senkin edestä. Tuulilasin vaihto 230€, hiusten värjäys ja leikkaus 77€, niska- ja hartiahieronta 30 min. 18€, pizza 5€ ja täysi tankillinen menovettä Fordiin 50€. Kokonaiskustannukset hyvästä mielestä 380€ eli mummonmarkoissa noin 2270mk. Siinä meni sileäksi tili, mutta onpahan edes hieman parempi olo.

Oikeastaan hassua, miten hiusten leikkaaminen ja värjääminen voi vaikuttaa ihmisen mielialaan. Kaikkein parasta terapiaa tyylin vaihtaminen on silloin, kun parisuhde menee poikki. Mitä suuremman tyylimuutoksen silloin tekee, sen paremmalle se tuntuu. Avioeron paikkeilla minä vaihdoin pitkistä vaaleista hiuksista kertarykäisyllä lyhyisiin ja tummiin hiuksiin. Edelleen se linja pitää. Lyhyttä ja tummaa on nytkin, mutta hieman taas erilaisella leikkauksella ja aivan vaaleilla, ohuilla raidoilla. Viimeksi oli päältä kokonaan vaaleat ja alta tummat. Se on sitä samaa irroittautumista kuin monet muutkin asiat eron aikana. Siinä karisee hiusten mukana moni sellainen asia, joita on kantanut parisuhteen mennessä pieleen. Ja tietysti itsestään yleensä pitää enemmän, kun hiukset on laitettu vähän siivommin ja naama näyttää edes melkein inhimilliseltä...

Jotenkin kampaamokäynnin vapauttamana sitä aina ymmärtää hieman toisiakin ihmisiä ja heidän näkökulmiaan, se on sitä "pollalogiaa". Elämä vain muuttuu mukavammaksi ja monet meistä ovat mukavuudenhaluisia...

Piristys työpäivään...

Lämmitti mieltä tässä päivänä muutamana, kun sain sähköpostia vanhalta kuorokaverilta. Siinä ehdoteltiin vanhan nuorisokuoron kokoontumisajoa. Aikataulullisesti ehdotus ei sopinut minulle, mutta olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että minä olin yksi niistä ensimmäisistä, joiden tiedot oli löydetty. Vastasin tälle kaverilleni, että muuten hyvä ajatus, mutta siirrettäisiinkö tulevaan kesään, kun aikataulullisesti huono rako tuo helmikuun alku. Johtuen tietenkin siitä, että kyseiset viikonloput ovat kiinni leirielämässä.

Vastaus tuli seuraavana aamuna koneelle sähköpostin muodossa.

"Ei me mitään kokoontumista pidetä, jollet sinä sinne tule."

Lyhyesti ja ytimekkäästi piristetty sitä työpäivää.

Kadun vai kaipaan? En minä tiedä...

"Ei oo ihme, etten jaksa ajatella, asioita. Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa jotk' ei kuuluis sinne ollenkaan...Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan."

Kolmas nainen on joskus onnistunut vangitsemaan tuonkin tunnelman. Viime yö oli juuri tuollainen. Tieto siitä, että miehellä on tänään puolilta päivin aika jatkotutkimuksiin, joiden jälkeen minäkin tiedän ehkä jotain ja samalla kaikki se menneisyys, joka minut on tähän hetkeen tuonut. Illalla kävin tekstiviestikeskustelua erään ystäväni kanssa. Hän sanoi, että minun odotuksessani on jotain urheaa. Hän ei osannut määritellä sitä tarkemmin. Piti vain urheana sitä tapaa, jolla minä odotan vapauttavaa tai tuhovoimaista tuomiota.

"Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan? En minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen."

Menneet pyörivät taas mielessä. Syksy kaksi vuotta sitten oli niin kovin toisenlainen kuin viime syksy tai tämä syksy. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin minä olin niin rikki kuin ihminen voi olla. Minä sulkeuduin omaan suruuni ja kärsimykseeni, sulkeuduin sisälle vanhempieni kodin yläkertaan ja halusin hävitä maailmasta. En halunnut oman käteni kautta päättää päiviäni, vaan toivoin, että jokin voima vain hävittäisi minut lopullisesti.

Monet asiat kauempanakin kuin kaksi vuotta taaksepäin, ovat niitä, joista en tiedä, kadunko vai kaipaanko. Olen varmasti tehnyt itsekin niin paljon asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Historia näyttää sen, miten asiat menivät, ei sitä, mitkä motiivit minuakin joskus tekemisiini ajoivat. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, eikä tekemättä jätettyjä enää takaisin tehtäviksi.

Nyt, kun minä katson sen kaksi vuotta taaksepäin, suurimmat tunnekuohut ovat laantuneet. Minä näen selvästi ne tapahtumat, jotka hajottivat viimeisetkin avioliiton rippeet. Samalla minä näen sen, miten itse halusin kiihkeästi vihata rakasta puolisoani kaikesta siitä, millä hän minua satutti. Sillä vihalla minä elin ja pääsin eteenpäin. Ilman vihaa minä olisin todennäköisesti edelleenkin rikki. Sillä ankara viha repii meidät irti ihmisistä silloin, kun se on tarpeen. Viha kuitenkin laantuu ja tilalle astuu hiljainen hyväksyntä asioiden suhteen. En tarkoita, että vieläkään, jos koskaan, hyväksyisin ex-puolisoni tekemiä asioita, mutta minä ymmärrän, että asia vain meni niin.

"Niin sen täytyi olla, niin se oli. Niin sen täytyi mennä, niin se meni. Harmoniaa, rakkautta ei noin vain maasta polkaista. Niin sen täytyi mennä, niin se meni."

Ikävä...

"Minulla on suunnaton ikävä sinne, mistä en koskaan oo kuullutkaan. Minä olen kauan jo sinua kaivannut, sinua ei varmasti olekaan. Minulla on ikävä! Minulla on suunnaton ikävä!"

Kaukokaipuu, se iskee syksyisin. Ei niinkään kaipuu jonnekin kaukomaille tai edes uuden rakkauden käsivarsille, vaan kaipuu kuulua jonnekin. Suuri syy siihen lienee se, että minä en koe kuuluvani minnekään tälläkään hetkellä. Minä olen irrallani kaikista juuristani ja se tekee minut varovaiseksi.

Minä en kuulu Lappiin, eikä Lappi kuulu minuun. Tällä haluan sanoa, että minussa on Etelä-Suomen rytmi. Minussa on viimeinen ilmoittautumispäivä ja luukut kiinni. Lapissa on aina tilaa ja aikaa vielä yhdelle, eikä tarvitse edes käyttää rexonaa.

Tämä mihinkään kuulumattomuuden tunne on vaivannut minua kohta 6 vuotta. Muutettuani syntymäkaupungistani opiskelemaan en ole tuntenut kuuluvani minnekään. Minun kotini on siellä, missä muuttolaatikkoni, mutta kuitenkaan minä en kuulu mihinkään. Sosiaaliset verkostot totta kai rakentuvat ympärille sitä mukaa, kun asuu jossain pidemmän aikaa. Enemmän ongelma on kuitenkin se, että minun sosiaaliset verkostoni ovat löyhät ja perustuvat enemmän tilanteen sanelemaan pakkoon kuin mihinkään muuhun. Tilanteen sanelemaa pakkoa on esimerkiksi hyvät välit työkavereihin, sukulaisuussuhteet ja opiskeluaikana muodostuneet ihmissuhteet. Opiskeluaika tosin alkaa kovaa vauhtia jäädä sinne, missä aika kultaa muistot ja ihmissuhteet tuntuvat osittain jääneen sinne myös. Enää ei puhuta niin kuin ennen.

Olen miettinyt viimeiset pari päivää sitä mielessäni, että minä itse halusin muuttaa pohjoiseen. Ennen kaikkea minä muutin pakoon itseäni ja menneisyyttäni. Toissijaisesti minä muutin töihin. Sen enempää minulla ei perusteita olekaan sille, miksi minä päädyin aivan toiselle kulmalle Suomea. Nyt olen kuitenkin löytänyt osia itsestäni uudelleen. Olen huomannut, että minä tarvitsen laajemman maailman kuin oma syntymäkaupunkini. Minä tarvitsen maailman, jossa äiti ei asu naapurissa, ei välttämättä edes naapurikaupungissa. Minä tarvitsen sen kokoisen maailman, jossa minä voin tehdä oman elämäni vapaana menneisyyteni suurimmista rasitteista ja jossa voin kohdata itseni pelkäämättä.

Pari virttä

Työn puolesta ja muutenkin elämän päähän potkiessa minulle on tullut rakkaiksi muutama virsi. Niiden sanoissa on hämmentävää voimaa. Minua ei juurikaan ihmetytä, että niitä on laulettu kirkoissa kautta Suomen jo pitkään, satojakin vuosia. Virret ovat monille tuttua kristillistä perinnettä ja monet ajattelevat, että virrenveisuu on tylsää ja ahdistavaa. Monille on vaikeaa jo se, että virsissä puhutaan Jumalasta ja Jeesuksesta. Virret kuitenkin tarjoavat sellaisen näkökulman omaan historiaan, ettei paremmasta väliä.

Eräs hyvin paljon käytetty ja kerrottu tarina kertoo, kuinka pappi meni käymään vanhuksen luona sairaalassa. Pappi jutteli vanhukselle, jonka ymmärrys oli jo heikennyt ja jolta dementia, toistuvat halvaukset ja pitkäaikainen sairastelu oli vienyt puhekyvynkin. Lopuksi pappi päätti veisata suvivirren, kun kevätkin oli. Hänen suureksi yllätyksekseen ensimmäisten sanojen jälkeen toinen ääni yhtyi veisaamaan. Kyseinen vanhus lauloi myös. Vanhus muisti koko virren alusta loppuun, vaikka ei enää kyennyt muuten kommunikoimaan.

Tuota passaa miettiä. Syvään on täytynyt virsien meihin juurtua, jos viimeisillä voimillakin me voimme vielä muistaa virsien sanat.

Yksi minun suosikkivirsistäni on virsi 338, Päivä vain ja hetki kerrallansa. Etenkin tämän virren toinen ja kolmas säkeistö soivat mielessäni. Nyt ne ovat tässä luettavissa ja mietittävissä.

2. Joka hetki hän on lähelläni,
joka aamu antaa armonsa.
Herran huomaan uskon elämäni,
hän suo voimansa ja armonsa.
Surut, huolet eivät liikaa paina,
ne hän ottaa itse kantaakseen.
"Niin kuin päiväs, niin on voimas aina."
Tähän turvaan yhtä uudelleen.

3. Kiitos, Herra, lupauksestasi,
siinä annat minun levätä!
Kiitos olkoon lohdutuksestasi,
annat voimaa sanan lähteestä!
Suo mun ottaa isänkädestäsi
päivä vain ja hetki kerrallaan,
kunnes johdat minut kädelläsi
riemun maahan, päivään kirkkaimpaan.

san. Lina Sandell 1865
suom. Julius Engström 1900
uud. Niilo Rauhala virsikirjaan 1986

Toinen virsi, joka minua on viime aikoina mietityttänyt, on hyvinkin erilainen. Se on sanoitukseltaan ja ajatukseltaan uudempi. Kyseinen virsi kuuluu virsikirjassa osioon Kristuksen seurakunta. Se on virsi 178, Myös isämme uskoivat ennen. Tämän virren kielikuvat puhuttelevat minua varsin paljon. Etenkin niissä tilanteissa, joissa virttä lauletaan. Tässä on kyseisestä virrestä maistiainen.

1. Myös isämme uskoivat ennen
ja kylvivät, leikkasivat.
Me saarnaamme aikojen mennen
kuin isämme saarnasivat:
"On täyttynyt aika, sen soi Jumala,
on lähellä Kristuksen valtakunta.
Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen
ja suostukaa armahdukseen."

2. Kun Herramme tietänsä kulki,
niin tultansa tartutti hän.
Hän tuo vielä toivonsa julki:
"Sen tahtoisin taas syttyvän."
Hän Henkensä meillekin lahjoittaen
myös tehtävän antoi niin vastuullisen:
"Nyt menkää ja kaikille julistakaa
jo sanaani pelastavaa."

san. Göran Widmark 1945
suom. Niilo Rauhala 1984
virsikirjaan 1986

Nämä virsien tummennetut kohdat ovat jotenkin viime aikoina puhutelleet minua. Pitäkää hulluna, jos tahdotte, mutta joskus ne vain osuvat.

Syysahdistusta...

Nyt se syksy sitten tulee, ainakin tänne Lappiin. Puiden lehdet ovat muuttuneet pääasiassa keltaisiksi tai punertaviksi ja taivas näyttää sateiselta. Nurmikoiden vihreää väriä ei ole päästy ihailemaan sitten kesäkuun jälkeen, vaan maa on keltainen, kun ruoho on palanut ja kuollut. Pitkästä aikaa edes näyttää siltä, että voisi sataa.

Syksyn tulo on ahdistavaa. Minulle iskee tietynlaisia masennuskausia aina syksyisin. Hyvänä esimerkkinä oli viime sunnuntai. Kun on tarpeeksi väsynyt fyysisesti ja tarpeeksi hormoneiden vaikutuksen alla, alkaa väkisinkin ahdistaa. Henkinen sietokyky on venynyt välillä äärimmilleen täällä pohjoisessa asuessa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että minulla ei voi olla omaa elämää työn ulkopuolella. Juuri totesin työhuoneeni jakavalle tyypille, että täällä täytyy olla 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa oman työnsä edustaja. Siinä ei ole varaa pitää niitä päiviä, jolloin pää repeää.

Tällaisen paineen seurauksena sitten tapahtuu niitä masentumispäiviä. Silloin voi mielessään hautoa kaikkea sitä, mitä elämässä on tapahtunut ja mitä ehkä voisi joskus tapahtua. Yleensä tosin ajatus kulkee sitä rataa, että minun elämässäni ei tule enää koskaan tapahtumaan mitään positiivista, kun tähänkin asti kaikki hyvät asiat ovat kääntyneet huonoiksi.

Vaikka suku sammuu, ei sisu lopu. Aina on tehty mitä aiottu, vaikka katto on liian alhaalla ja köysi liian paksu.

Sopii - ah niin ihanasti - niihin tunnelmiin, joissa päiväni vietin sunnuntain kunniaksi. Timo Rautiainen on kova jätkä tekemään juuri oikeanlaisia sanoja noihin tilanteisiin, kun seinät kaatuvat päälle ja haluaa vain leikkiä kuollutta.

On omituista, että noina päivinä miettii menneitä. Minä näin unta siitäkin, että ex-mies yritti väkisin saada minut takaisin luokseen asumaan. En tiedä, jotenkin kaukaa haettu uni, kun minä en kuitenkaan siinä unessakaan halunnut sen miehen luo muuttaa. Ehkä se on merkki siitä, että minä haluaisin kaukosuhteeni etenevän. Ainakin minä haluaisin siltä mieheltä jonkinlaisen merkin siitä, onko suhde etenemässä vai haluaako hän sen jäävän tälle olemassa olevalle tasolle. Minä en siihen tyydy.

Eilinen puhelinkeskustelu kyseisen kaukosuhteen kanssa kesti 15 minuuttia, josta puolen aikaa molemmat olivat hiljaa. Molemmat olivat väsyneitä. Minä töissä hengaamisesta ja hän muusta. Tuntui jotenkin lohdulliselta, että toinen on edes linjalla, vaikka hiljaa olikin. Vartin päästä todettiin, että olisi syytä käydä nukkumaan, kun kummallakaan eivät ajatukset pysy kasassa keskustelua varten.

Siinä vaiheessa minä huomasin jotain outoa itsessäni. Minulle tuli tarve pyytää anteeksi sitä, että minä tarvitsen unta jaksaakseni töissä. Onko minut avioliittoni aikana survottu niin pieneen tilaan, että minä tunnen tarvetta mielistellä ja miellyttää miestä viimeiseen asti? Eihän ihmisen sitä pitäisi joutua anteeksi pyytämään, että tarvitsee unta. Kukaan tervejärkinen ei ainakaan pyydä sitä anteeksi keneltäkään...