Syysahdistusta...

Nyt se syksy sitten tulee, ainakin tänne Lappiin. Puiden lehdet ovat muuttuneet pääasiassa keltaisiksi tai punertaviksi ja taivas näyttää sateiselta. Nurmikoiden vihreää väriä ei ole päästy ihailemaan sitten kesäkuun jälkeen, vaan maa on keltainen, kun ruoho on palanut ja kuollut. Pitkästä aikaa edes näyttää siltä, että voisi sataa.

Syksyn tulo on ahdistavaa. Minulle iskee tietynlaisia masennuskausia aina syksyisin. Hyvänä esimerkkinä oli viime sunnuntai. Kun on tarpeeksi väsynyt fyysisesti ja tarpeeksi hormoneiden vaikutuksen alla, alkaa väkisinkin ahdistaa. Henkinen sietokyky on venynyt välillä äärimmilleen täällä pohjoisessa asuessa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että minulla ei voi olla omaa elämää työn ulkopuolella. Juuri totesin työhuoneeni jakavalle tyypille, että täällä täytyy olla 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa oman työnsä edustaja. Siinä ei ole varaa pitää niitä päiviä, jolloin pää repeää.

Tällaisen paineen seurauksena sitten tapahtuu niitä masentumispäiviä. Silloin voi mielessään hautoa kaikkea sitä, mitä elämässä on tapahtunut ja mitä ehkä voisi joskus tapahtua. Yleensä tosin ajatus kulkee sitä rataa, että minun elämässäni ei tule enää koskaan tapahtumaan mitään positiivista, kun tähänkin asti kaikki hyvät asiat ovat kääntyneet huonoiksi.

Vaikka suku sammuu, ei sisu lopu. Aina on tehty mitä aiottu, vaikka katto on liian alhaalla ja köysi liian paksu.

Sopii - ah niin ihanasti - niihin tunnelmiin, joissa päiväni vietin sunnuntain kunniaksi. Timo Rautiainen on kova jätkä tekemään juuri oikeanlaisia sanoja noihin tilanteisiin, kun seinät kaatuvat päälle ja haluaa vain leikkiä kuollutta.

On omituista, että noina päivinä miettii menneitä. Minä näin unta siitäkin, että ex-mies yritti väkisin saada minut takaisin luokseen asumaan. En tiedä, jotenkin kaukaa haettu uni, kun minä en kuitenkaan siinä unessakaan halunnut sen miehen luo muuttaa. Ehkä se on merkki siitä, että minä haluaisin kaukosuhteeni etenevän. Ainakin minä haluaisin siltä mieheltä jonkinlaisen merkin siitä, onko suhde etenemässä vai haluaako hän sen jäävän tälle olemassa olevalle tasolle. Minä en siihen tyydy.

Eilinen puhelinkeskustelu kyseisen kaukosuhteen kanssa kesti 15 minuuttia, josta puolen aikaa molemmat olivat hiljaa. Molemmat olivat väsyneitä. Minä töissä hengaamisesta ja hän muusta. Tuntui jotenkin lohdulliselta, että toinen on edes linjalla, vaikka hiljaa olikin. Vartin päästä todettiin, että olisi syytä käydä nukkumaan, kun kummallakaan eivät ajatukset pysy kasassa keskustelua varten.

Siinä vaiheessa minä huomasin jotain outoa itsessäni. Minulle tuli tarve pyytää anteeksi sitä, että minä tarvitsen unta jaksaakseni töissä. Onko minut avioliittoni aikana survottu niin pieneen tilaan, että minä tunnen tarvetta mielistellä ja miellyttää miestä viimeiseen asti? Eihän ihmisen sitä pitäisi joutua anteeksi pyytämään, että tarvitsee unta. Kukaan tervejärkinen ei ainakaan pyydä sitä anteeksi keneltäkään...