Yläkerran äijä...

Olen tosiaankin viime aikoina miettinyt, mitä yläkerran äijällä on minua vastaan. Selvennykseksi sanottakoon, että asun kerrostalon 3. kerroksessa, joka on ylin kerros. Siis minun yläpuolellani on vain katto ja sen yläpuolella taivas. Puhe on siis ukko ylijumalasta tai millä nimellä kukakin hänestä puhuu.

Aina sanotaan, että voimia on päivän kuormaa varten juuri sopivasti. Nyt vain alkaa tuntua siltä, että yläkerrassa on otettu tehtäväksi sen selvittäminen, missä minun rajani oikeasti menee. Voin sanoa, että ei enää veny kovinkaan paljoa pinna, eikä voimatkaan. Mitä enemmän kelailee oman elämänsä aikaisia asioita, sitä enemmän hämmentää, miten paljon kaikkea voi yhden ihmisen kohdalle osua. Joskus olen jopa toivonut, että välillä koettelisi sellaisiakin ihmisiä, joille on aina asiat osuneet kohdalle työtä tekemättä ja taistelematta.

Tosin tästä voi olla joku eri mieltä...

Joka tapauksessa olen pohtinut sitä, minkä takia nämä kovat opetukset osuvat juuri minulle. Onko kyse vain siitä, että minä olen niin pirun kovapäinen, ettei oppi mene muilla keinoilla perille? Vai onko kaikki pelkkää testiä? Kokeillaanko tässä sitä, missä vaiheessa minä lakkaan yrittämästä enää yhtään mitään?

En tiedä, joten siteerataan loppuun Lauri Tähkää.

"Tää rakkaus ei oo pysyvää. Tää rakkaus on ohimenevää. Tää rakkaus on, hei, mitä se on? En oikein tiedä itsekään."

Pari virttä

Työn puolesta ja muutenkin elämän päähän potkiessa minulle on tullut rakkaiksi muutama virsi. Niiden sanoissa on hämmentävää voimaa. Minua ei juurikaan ihmetytä, että niitä on laulettu kirkoissa kautta Suomen jo pitkään, satojakin vuosia. Virret ovat monille tuttua kristillistä perinnettä ja monet ajattelevat, että virrenveisuu on tylsää ja ahdistavaa. Monille on vaikeaa jo se, että virsissä puhutaan Jumalasta ja Jeesuksesta. Virret kuitenkin tarjoavat sellaisen näkökulman omaan historiaan, ettei paremmasta väliä.

Eräs hyvin paljon käytetty ja kerrottu tarina kertoo, kuinka pappi meni käymään vanhuksen luona sairaalassa. Pappi jutteli vanhukselle, jonka ymmärrys oli jo heikennyt ja jolta dementia, toistuvat halvaukset ja pitkäaikainen sairastelu oli vienyt puhekyvynkin. Lopuksi pappi päätti veisata suvivirren, kun kevätkin oli. Hänen suureksi yllätyksekseen ensimmäisten sanojen jälkeen toinen ääni yhtyi veisaamaan. Kyseinen vanhus lauloi myös. Vanhus muisti koko virren alusta loppuun, vaikka ei enää kyennyt muuten kommunikoimaan.

Tuota passaa miettiä. Syvään on täytynyt virsien meihin juurtua, jos viimeisillä voimillakin me voimme vielä muistaa virsien sanat.

Yksi minun suosikkivirsistäni on virsi 338, Päivä vain ja hetki kerrallansa. Etenkin tämän virren toinen ja kolmas säkeistö soivat mielessäni. Nyt ne ovat tässä luettavissa ja mietittävissä.

2. Joka hetki hän on lähelläni,
joka aamu antaa armonsa.
Herran huomaan uskon elämäni,
hän suo voimansa ja armonsa.
Surut, huolet eivät liikaa paina,
ne hän ottaa itse kantaakseen.
"Niin kuin päiväs, niin on voimas aina."
Tähän turvaan yhtä uudelleen.

3. Kiitos, Herra, lupauksestasi,
siinä annat minun levätä!
Kiitos olkoon lohdutuksestasi,
annat voimaa sanan lähteestä!
Suo mun ottaa isänkädestäsi
päivä vain ja hetki kerrallaan,
kunnes johdat minut kädelläsi
riemun maahan, päivään kirkkaimpaan.

san. Lina Sandell 1865
suom. Julius Engström 1900
uud. Niilo Rauhala virsikirjaan 1986

Toinen virsi, joka minua on viime aikoina mietityttänyt, on hyvinkin erilainen. Se on sanoitukseltaan ja ajatukseltaan uudempi. Kyseinen virsi kuuluu virsikirjassa osioon Kristuksen seurakunta. Se on virsi 178, Myös isämme uskoivat ennen. Tämän virren kielikuvat puhuttelevat minua varsin paljon. Etenkin niissä tilanteissa, joissa virttä lauletaan. Tässä on kyseisestä virrestä maistiainen.

1. Myös isämme uskoivat ennen
ja kylvivät, leikkasivat.
Me saarnaamme aikojen mennen
kuin isämme saarnasivat:
"On täyttynyt aika, sen soi Jumala,
on lähellä Kristuksen valtakunta.
Siis kääntykää, nöyrtykää parannukseen
ja suostukaa armahdukseen."

2. Kun Herramme tietänsä kulki,
niin tultansa tartutti hän.
Hän tuo vielä toivonsa julki:
"Sen tahtoisin taas syttyvän."
Hän Henkensä meillekin lahjoittaen
myös tehtävän antoi niin vastuullisen:
"Nyt menkää ja kaikille julistakaa
jo sanaani pelastavaa."

san. Göran Widmark 1945
suom. Niilo Rauhala 1984
virsikirjaan 1986

Nämä virsien tummennetut kohdat ovat jotenkin viime aikoina puhutelleet minua. Pitäkää hulluna, jos tahdotte, mutta joskus ne vain osuvat.

Miten lie?

En tiedä, onko älykästä jakaa ajatuksiaan täysin avoimella forumilla vai pitäisikö sulkea itsensä johonkin hoitolaitokseen mielenterveysongelmien vuoksi. No, ainakaan vielä eivät ole raahanneet hoitoon väkisin. Kai se kuuluu ihmisen elämään epäillä kaikkia ja kaikkea, kunnes toisin todistetaan. Minä en nimittäin usko, että ensimmäinenkään ihminen voi pitää ketään syyttömänä, kunnes toisin todistetaan. Ihmisen luonteeseen kuuluu se ikuinen epäilys siitä, että toinen huijaa kuitenkin. Johan se tuli todistettua Raamatun syntiinlankeemuksen kohdalla, että ihminen on herkkäuskoinen ja taipuvainen epäilemään. Eihän käärme sitä omenaa ihmiselle väkisin turpaan tunkenut. Käärme vain kysyi; "Sanoiko Jumala todella niin?"

Vähän saman tyyppiseen ajattelutapaan törmää joka päivä oman päänsä sisällä. Aina hakee merkitystä puheen takaa, vaikka sitä siellä ei olisikaan. Tietysti kun näitä asioita töissä ehtii pohtia päivästä toiseen, ei ole ihme, jos alkaa päässä vipata suuri ratas. Toisaalta olisi virkistävää joskus pohtia asioita ilman sitä tuomitsevaa asennetta, joka tuntuu tuuppaavaan toisesta laidasta aina sisälle ja sotkemaan hyvän pohdinnan. Järki aina väittää, että asioiden pohtiminen jälkikäteen on turhaa, koska kaatunutta maitoa ei enää saa takaisin astiaan.

Mitenköhän sitä saisi itsensä kehittymään siihen suuntaan, mihin haluaa? Tuntuu, että kehitys menee aina minne sattuu. Toisaalta siitä ei ole kauaa, kun havainnoin itsessäni kummallisia asenteita ja yllättävää kulmien hioutumista. Muistelen joskus nuorempana olleeni jyrkkä ja ehdoton asenteissani. Tietyt asenteet eivät ole muuttuneet minnekään, kuten asenteet perheeseen ja ystäviin, mutta enää toisten tekemiset eivät välttämättä aiheuta niin suuria tunnekuohuja. Riippuu tietenkin täysin siitä, kuka tekee ja mitä tekee.

Onkohan se kehitystä vai taantumista?

Ehkä minä vain palaan kohti sitä kehitysvaihetta, jossa ihminen päätti tulla alas puusta. Varmaan puussa olisikin helpompi elää. Ei tulisi mietiskeltyä sitä, mikä on ihmisen olemassaolon oikeutus.