Joulun jälkeen...

Joulu otti ja humpsahti ovesta sisään tuoden tullessaan joulukuusen, hajusintit ja jouluruoan. Pari päivää tehokasta kinkun syömistä, suklaalla herkuttelua ja luvallista sohvalla löhöilyä on takana. Jouluruoka alkaa jo tässä vaiheessa tulla ulos korvista, suklaa naamasta ja sohvaan tulee kohta reikä makuupaikalle. Onneksi arki on alkanut ja voi ajatella muutakin kuin ruokien, lahjojen ja siivouksen riittävyyttä.

Meillä kävi vanha punanuttukin aattoiltana. Lapsi juoksi innoissaan ovelle, pakitti takaisin metrin pukin nähtyään ja totesi sen jälkeen, että tyyppi oli vaaraton. Tämän jälkeen lapsi esitteli kaikki muut joulupukille, kätteli ja lauloi, pelleili ja esiintyi, hyöri, pyöri ja lopulta auttoi lahjojen jaossa. Olihan sitä hauska katsoa, kun paketti toisensa jälkeen oli lapselle ja niitä todellakin oli monta. Ipanan ilme oli näkemisen arvoinen kyllä avausvaiheessakin. Kaksin käsin revittiin lahjapaperia ja etsittiin suosikkilahjaa.

Nyt lahjoilla on leikittu jo pari päivää. Jostain syystä Brion junarata on lapsen mielileluja. Muistan itse tykänneeni sellaisesta päiväkoti-ikäisenä. Ehkä siinä on se, että itse saa rakennella ihan millaisia ratoja vain ja sitten junalla voi ajella niitä pitkin vaikka minne. Toinen suosikki on nyt ollut Muumi-ensitietokone. Tämä läppäri kylläkin käy minun hermoilleni. Se on taas sellainen ärsyttävästi vinkuva muovilelu, joka voisi hyvinkin hajota pudotessaan. Pitää vaan toivoa, että se pysyy ehjänä edes hetken.

No, joululahjat on nyt avattu ja seuraavaksi pitäisi keskittyä taas arkeen. Tämän vuoksi eilen jo kävinkin vaihteeksi "työkkärissä". Piti ilmoittautua, että edelleen tässä olen töitä etsiskelemässä. Vielä en ole kauhean aktiivisesti ollut itseäni joka paikkaan tyrkyttämässä, mutta eilen laitoin - pitkästä aikaa - työhakemuksen. Kovin tahmeaa oli tehdä hakemusta ja ansioluetteloa. Lopulta päädyin hyvin riisuttuihin malleihin, joihin en laittanut ensimmäistäkään vähänkään epäilyttävää työkokemusta. En jaksanut käydä luettelemaan vanhoja kesätöitä jäätelön myynnistä asfaltin tekoon, kun ne eivät liittyneet mitenkään hakemaani paikkaan. No, paikka vaikuttaa jollekulle pedatulta, mutta pakkohan sitä oli hakea, kun erikseen lähettivät kotiin lapun aiheesta. Jäädään siis odottelemaan mahdollista vastausta.

Pakkotöitä...

Viime päivinä on tullut mietittyä sitä, että jossain kohtaa pitäisi palata takaisin työelämään tästä kotielon ihanuudesta. Jotenkin hirvittää, kun vaihtoehtona tuskin on paluu takaisin siihen työhön, johon minulla on koulutus tällä hetkellä. Pitäisi varmaan opiskella itselleen pätevyys päivätöihin, mutta toisaalta se kaikkein rakkain osa tätä tämän hetkistä ammattia ovat juuri ne illat, viikonloput ja pitkät leiriviikot. Toki, jos joku maksaisi minulle saman summan kuin ahtaajille, voisin tehdä sitä päivätyötäkin ja jättää väliin sen valittamisen edellisen työni mukavuudesta.

Tässä on tulossa vastaan isoja muutoksia ennenkuin lapsi on niin suuri, että minä taas alan työntekoon. Opiskelussa lähinnä ongelmana tahtoo olla se, ettei niin kauhean paljoa kiinnostaisi enää kirjoitella esseitä arvosteltavaksi ja jonkun pilkunviilaustekniikan mukaan sivuasetelluksi. Aivan tarpeeksi sai taistella aikanaan jo edellistä tutkintoa tehdessään sen kanssa, miten tekstit piti asetella sivuille ja millaisilla fonteilla ja riviväleillä niitä piti sitten olla. Jotenkin tuntuu, että olisi ehkä kannattanut opettajienkin vähän enemmän keskittyä siihen sisältöön ja jättää se rivivälien mittaaminen vähemmälle.

Toisaalta opiskelu voisi olla hauskaakin. Ainakin opiskeluaikaa muistelee suurella lämmöllä. Tosin en usko, että opiskelu enää olisi samanlaista ainakaan itselleni. Viimeksi olin suhteellisen vapaa menemään ja tekemään kaikenlaista ja nyt matkassa on lapsi, jonka vuoksi on tehtävä vähän sinne sun tänne myönnytyksiä. No, onneksi olen aina ollut sen verran iltaihminen, että olen kaikki parhaat kirjalliset tuotokseni väsännyt yön pimeinä tunteina.

Jokin siinä kuitenkin taas pistää miettimään, kun joutuu järjestelemään omaa elämäänsä täysin uudelleen. En toki uskonutkaan, että koskaan tekisin yhtä ja samaa työtä eläkeikään asti. Olisin silti halunnut vähän vähemmän konstikkaassa tilanteessa miettiä sitä mahdollista uutta uravalintaa. Tässä kohtaa päätökseen painostaa jo sekin, että lapsen on kuitenkin saatava ruokaa ja vaatteita, vaikka minä tekisin mitä. Jotain työtä on siis kehiteltävä siihen mennessä, kun lapsi on sen kolme vuotta ja pakkopaluu töihin on edessä.

150. bloggaus...

Tässä se nyt on - viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ja samalla 150. pätkä tekstiä tänne bittiavaruuteen. Sopii vain miettiä, kuinka paljon aikaa sitä on tullut käytettyä näidenkin tekstien kirjoitteluun välillä. Viime aikoina on ollut enemmän ajatukset oman pään sisällä kuin missään muualla. Huomisesta eteenpäin taas olen ilman internetin ihmeellistä maailmaa siihen saakka, että pääsen muuttamaan. Muuton jälkeen voin tehokkaasti sosialisoida käyttööni vanhempien yhteyttä tarpeen mukaan.

Tässä vaiheessa vielä ihmetyttää, mitä ihmettä minä oikeastaan teen seuraavat pari kuukautta ennen tuon kääpiön kuoriutumista. Epäilemättä sille ajalle alkaa löytyä käyttöä, kunhan pääsen eroon palkkatyöstä ja alan keskittyä edes jossain määrin siihen, että tuo kääpiö aivan oikeasti aikoo kuoriutuakin jossain vaiheessa. Tähän mennessä ei ole vielä ehtinyt upota täysin tajuntaan, että tämä raskausvaihe ei ole mitenkään pysyvä asiaintila. Ilmeisesti minulla on tässä hommassa normaalia pidemmät piuhat. Ihan sillä perusteella, että minulla meni kauan sen tajuamiseen, että aivan oikeasti minä olen raskaana, ettei tämä ole mikään kosmisen mittaluokan vitsi. Sen seurauksena en ole vieläkään päätynyt ymmärtämään, että tämä kääpiö aikoo tulla vielä ulos tuolta vatsasta ja siitä kasvaa (toivottavasti) aikojen saatossa aikuinen ihminen.

Jos ei edes ajattele tuonne aikuisuuteen asti, minun on hyvin vaikea ajatella, että minun sisälläni kasvaa lapsi. Siis sellainen perusajatus puuttuu, että kohta minulla on vauva. Kääpiön liikkeet ovat kyllä hyvinkin konkreettisia ja on aivan selvää, että siellä ollaan vahvasti hengissä, mutta minun aivoissani ei ole vielä naksahtanut mihinkään asentoon se kytkin, jonka pitäisi herättää niitä äidillisiä lässytys- ja tavaroiden ostelu - vaistoja. Ehkä kyse on vain siitä, että olen toistaiseksi keskittynyt vain tekemään töitä ja hoitamaan ne ensin alta pois. Ilmeisesti seuraavat kaksi kuukautta sitten menevätkin juuri siinä, että yritän tajuta, mitä tuon kääpiön kuoriutuminen tarkoittaa.

Töissä on oikeastaan enää muutamia hommia tekemättä. Työpöydän siivoamista, tavaroiden paikoilleen laittelua ja vastaavaa riittää tälle päivälle. Maanantaina käyn vielä tuomassa avaimet ja työpuhelimen pois, ettei tarvitse niitä roikuttaa maailman tappiin asti matkassa tai lähetellä postissa. Sitten ei tarvitse vuoteen katsoakaan työmaan suuntaan. Jotenkin se tuntuu ajatuksena oudolta. No, ehkä aika ratkaisee senkin outouden tunteen jollain kiinnostavalla tavalla. Tässä kohtaa kuitenkin on aika pitää taukoa siihen hetkeen, että seuraavaksi päivitys tulee Etelä-Suomesta. Nautinnollista alkavaa talvea...

Vähiin käy...

Aika menee nopeasti, varsinkin, kun datakaapelit nykäistään poikki pihalta. Työmaalla kävi pieni vahinko ja reilun viikon verran jouduttiin meidän päädyssä tulemaan toimeen ilman tietokoneita. Pihamaalle käytiin tasoittelemaan paikka roskakatokselle ja siinä samalla katkesivat datakaapelit, jotka joku valopää oli laittanut aivan nurmen alle eli noin 20cm syvyyteen. Eihän sellainen riitä.

No, muutenkin tässä on ehtinyt kaikkea taas. Sokerirasituksen tulokset sain käsiini eilen. Niissä ei ollut mitään huomauttamista, vaan olivat aivan hyvissä arvoissa. Muutenkaan ei neuvolantädillä ollut valittamista mitatuista arvoista. Ainoa, jonka kanssa jouduttiin vähän mittailemaan uudestaan, oli verenpaine. Johtui ehkä siitä, että ensimmäisenä puhutiin minun esimiehestäni viisitoista minuuttia. Tahtoo pompata paineet tappiin, kun kyseinen herra otetaan puheeksi. Neuvolakäynnin lopussa kuitenkin oli palattu ihan normaaleihin lukemiin niiden osalta.
Seuraavaksi pitäisikin sitten varata neuvola uudelta kotipaikkakunnalta tai vanhalta kotipaikkakunnalta, kuinka vaan asian haluaa katsoa. Joka tapauksessa pitäisi sinne soittaa ja yrittää päästä taas heidän kanssaan sitten jonkinlaiseen neuvolarytmiin. Voisin vähän epäillä, että sieltä ajan saaminen on vähän vaikeampaa kuin täältä. Täällä neuvolassa on saanut käydä niin usein kuin vain tuntee tarvetta ja vähän yli sen. Uskoisin, että tulevalla paikkakunnalla on neuvolantädeilläkin vähän enemmän töitä ja enemmän tulossa olevia lapsia, joiden asioita hoitaa.
Kaikkiaan töitä on jäljellä enää viikon verran. 21.11. on virallisesti se viimeinen työpäivä ennenkuin pidän pois vuosilomat ja sitten siirryn äitiyslomalle. Tässä vaiheessa alkaa jo vähän hermostuttaa. Kaikki tapahtuu kovin nopeasti kuitenkin, vaikka vielä pari kuukautta sitten ajatteli, että tässähän on vielä aikaa vaikka kuinka paljon. Ei sitä aikaa nyt enää niin kovin paljoa sitten olekaan. Kaikki asiat pitäisi saada kasaan ennenkuin täältä lähtee ja sitten saa rauhoittua miettimään, mitä elämällään tekee kääpiön kuoriutumisen jälkeen.

Ensi viikonloppu menee kuitenkin Suomen Turussa. Sinne taas kerran lähdetään teinien kanssa tutustumaan muun valtakunnan elämään. Hauskahan sitä on nähdä opiskelukavereita ja suuremman maailman toimintaa. Saa nähdä, jääkö kaikkiaan viimeiseksi käynniksi noissa kökkäjäisissä.

Potkuja...

Viikonloppu meni vilkkaasti töiden merkeissä nuorten kanssa riehuen ja sunnuntai-iltana vihdoin ehdin sitten rauhoittua kotisohvalle istumaan. Aivan kuin JormaTuulikki olisi odottanut sitä hetkeä, että istun ja olen paikallani. Tästä nimittäin alkoi parin tunnin mittainen pyörintä vatsassa niin, ettei varmastikaan jäänyt epäselväksi hänen läsnäolonsa. Huvikseni nykäisin yöpaidan tiukemmalle ihoa vasten ja huomasin, että koko vatsa aina toisinaan pompahteli, kun vatsa-asukki pisti parastaan.

Nyt kun nuo liikkeet ovat selkeitä ja tunnistettavia, on alkanut miettiä sitä, koska ne ensimmäiset oikein tuntuivat. Siitä on oikeasti jo aikaa, mutta niitä ei millään tavalla osannut vielä yhdistää lapsen liikkeiksi. Ajatteli vain, että joku oman elimistön omituinen lihassupistus siellä nykii. Tällä hetkellä ei voi olettaakaan, että kyse olisi oman elimistön nykimisistä. Tänäänkin hammaslääkärin jakkaralla istuessa tuli aivan selväksi, miten tylsää jollain meistä siellä oli. Monoa tuli kerran jos toisenkin ja ilmeisesti lopuksi vielä tehtiin vähän kuperkeikkaakin, kun toivottua tulosta ei monotuksenkaan jälkeen tullut. Voi johtua siitä, että minulla oli kädet tiukasti puristamassa tuolin käsinojia ja suu täynnä hammaslääkärin instrumentteja. Ei oikein joutanut sillä hetkellä keskustella vatsa-asukin kanssa.

Vähitellen hiipii päälle sekin tosiasia, että töitä on jäljellä enää puolisentoista kuukautta. Sitten edessä on pitkästi lomaa. Jotenkin sitä lomaa kohti vaan raahautuu kaiken aikaa väsyneempänä, vaikka välissä on vapaapäiviäkin, joiden aikana on kyllä saanut levättyä. Ehkä sitä vaan on työhönsä tietyllä tavalla nyt turtunut ja kaipaa siihenkin sitä vaihtelua. JormaTuulikki tuo varmasti vaihtelua, kunhan tulee ulos...

Oravien salaliitto...

Minä olen varma, että oravilla on salaliitto maailman valtaamiseksi. Tämä perustuu empiiriseen tutkimukseen siitä, että oravat heittelevät minua kävyillä, yrittävät murtautua asuntooni parvekkeen kautta ja purevat varpaasta, jos pääsevät tarpeeksi lähelle. Nämä tutkimukset olen suorittanut viime kesän aikana. Oravat tuskin siis ovat niin suloisia ja viattomia kuin miltä näyttävät.

Tämä oli vain johdatus tällä kertaa siihen, missä ajatukset menevät. Ne eivät tälläkään kertaa ole yhtään sen positiivisempia kuin viimeksi. Minua vituttaa edelleen. Eilen otti aivoon niin rankasti, että mukavan raivarin ja sitä seuranneen itkukohtauksen jälkeen piti mennä oksentamaan. Se vaan ei auta. Kun oikein hermostuu, sen jälkeen lentää laatta ja nopeasti. Ihan turha siis väittää, että tässä olisi kyse mistään syömisongelmasta. Ei ole ongelmaa, kun ei voi paljoa kerralla syödä. Nyt on jo sentään sen oppinut.

Varasin neuvola-ajankin sille paikkakunnalle, johon aiotaan muuttaa ensi kuun alusta. Muuttaa - taas...

Poiketen edellisen, vähän isomman mittaluokan paikkakunnan neuvolatoiminnasta, tänne soittaessa heti sai ihmisen puhelimeen. Kun esitin asiani, kysymys kuului; koska minä haluaisin sen neuvola-ajan saada? Edellisessä paikassa annettiin niitä aikoja, joita sattui olemaan. Siellä oli vähän enemmän näitä kävijöitä kuin täällä uudessa. Toisaalta, jos toisella paikkakunnalla syntyy vuodessa noin 10 lasta ja toisella paikkakunnalla voi yhdelle neuvola-alueelle syntyä päivää kohti 4. Siinä on pikkuinen ero.

Tästä inspiraation saaneena yritin viritellä paperille tämän syksyn työaikatauluja. Näyttää kovin vahvasti siltä, että minä lähden aika hyvissä ajoin lomalle ja olen lomalla pitkään. Jos hyvin menee saan lomankin pitää silloin, kun olen kalenteriini merkinnyt. Ajattelin ihan koko viikon pitää syyslomaa, kun lomapäiviä on kuitenkin 11 tälle syksylle sijoitettavaksi. Jos vaikka se loma saisi mielialan nousemaan tai sitten ei..

Haikara ja muut vaakut...

Lomalta on vihdoin palattu työn pariin. Arki ei ihan vielä ole iskenyt täysillä päälle, koska on vasta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Jälleen yrittää totuttautua siihen, että työmaalla näyttää tältä, haisee tältä ja täällä pyörii tämän näköistä porukkaa. Samalla kuitenkin täytyy yrittää totuttautua varsin erilaisiin asioihin, sellaisiin, joista viimeksi kirjoittaessa ei ollut vielä hajuakaan.

Viimeksi, kun kirjoitin, oli toukokuun loppu ja olin tarmoa puhkuen hakenut töitä. Pääsin haastatteluunkin ja kävin turisemassa omituisuuksia työn tekemiseen liittyen. Tosin, silloin minun päässäni ei ollut päällimmäisenä suinkaan työn saaminen kyseisestä paikasta. Olin aivan vastikään saanut muuta ajateltavaa. Kaksi punaista viivaa tikussa.

Niinpä niin. Valistuneimmat tietävät heti, mistä on kysymys ja vähemmän tietoisille kerrottakoon, että kyse on raskaustestin tuloksesta. Yksi viiva merkitsee, ettei ole raskaana ja kaksi viivaa kertoo, että haikaraa voi alkaa odotella. Kolme erillistä testiä ja kaikissa sama tulos. Siis varmastikin raskaana. Se vei hieman minun ajatuksiani kaikkiin muihin suuntiin kuin työn saamiseen.

Nyt on ollut aikaa sulatella hieman tätä tietoa. On käyty ensimmäinen neuvolakäynti ja seulontaultra, nähty, että siellä todellakin on joku, joka liikkuu ja on elossa. Kaikkiaan olo on silti hieman irrallinen vieläkin. Ehkä olo muuttuu todellisemmaksi sitten, kun vatsa alkaa kasvaa tai kääpiön liikkeet tuntua. Kääpiöllä on työnimi; JormaTuulikki. Yleisimmin tosin tulee puhuttua vain Jormasta. Ultran mukaan mittaa kaverilla on tällä hetkellä noin 5cm ja kovin eläväiseltä vaikutti kuvassa. Jotenkin aivoissa kaikki ajatukset ovat vielä aivan sekaisin. Osa sukulaisista on saanut tiedon pikkulinnuilta, osa suoraan päävaakulta ja osa tuskin tietää vieläkään. No, tieto on julkinen ja siitä saa puhua, jos haluaa. Minä kun tunnetusti niin kovin aktiivisesti aina omia asioitani kerron kaikille ja soittelen suorastaan, jotta kaikki saisivat tiedon varmasti. Tämäkin on yksi tapa kertoa asiasta joillekin.

Niin monta erilaista asiaa pyörii koko ajan mielessä, joista voisi kertoa tai puhua, mutta puoliakaan ei halua lopulta kirjoittaa. Jollain tavalla tuntuu, että olen kääntynyt enemmän sisäänpäin ja pohdin mieluummin omassa päässäni kuin kirjoitan ulos toisten nähtäväksi. Ehkä se on jotenkin luonnollinen tilanne ja varmasti sekin hetki tulee jossain vaiheessa, kun haluaa kertoa enemmän omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Se hetki vaan ei ole vielä.

No, näillä lepakoilla heitellään tällä kertaa.

Etelä...

Jos pikkulinnut eivät vielä kaikille ole visertäneet, nyt vaakkuu sitten isompi raakku itse tietoa ilmoille kaikkien luettavaksi. Olen hakenut töitä Etelä-Suomesta. Vihdoin ja viimein siis ensimmäinen työhakemus jonnekin pois napapiirin pohjoiselta puolelta on lähtenyt. Hyvin lähelle kotiseutuja tämä hakemus nyt yllättävää kyllä lähti. Ehkä tässä on osasyynä ajatus siitä, että asunnon löytäminen siellä on vain puhelinsoiton päässä ja kulkeminen paljon nopeampaa pisteiden a ja b välillä, kun pisteet a ja b sijaitsevat paljon lähempänä toisiaan kuin täällä.

Tälle työhakemukselle on oikeastaan monta toisistaan irrallista syytä. Osittain tämän hetkinen työtilanne, osittain oma henkilökohtainen päänupin tilanne, parisuhteen tila, elämä kaikkiaan ja jokin sisäinen tunne jostain. Tässä on vähän sitä samaa fiilistä, josta puhuin siinä yhteydessä, kun mietin hakevani tänne pohjoiseen. Ehkä tämä nyt tarkoittaa sitä, että minun on aika muuttaa takaisin etelää kohti. Ääripäästä toiseenhan minä nähtävästi aina muutan kun muutan. En osaa muuttaa hillitysti muutamaa sataa kilometriä, vaan kerralla koko valtakunnan toisesta reunasta toiseen. Jos tämä olisi nyt vähän toisenlainen tilanne muuttaa kuitenkin...

Helppoahan sitä on jo tässä vaiheessa puhua muutosta, kun työpaikan hakuaikakin on vielä auki. Eihän sitä tiedä, pääseekö edes haastatteluun saati sitten saisi paikkaa. Sinne epäilemättä on muitakin hakijoita muutama kappale. Jos ne vielä osan saattaa paperilla piestäkin, tulee vastaan se hetki, että haastattelussakin pitäisi vakuuttaa työnantajan edustaja ja se ei enää olekaan ihan niin helppoa. Siinä sitä mokaa itsensä varmasti ja jos vielä sen jälkeen töihin haluaisivat, voisi sanoa, että siinä on maailman kymmenes ihme tapahtunut.

Pääpointti tässä on kuitenkin se, että nyt vihdoin ja viimein olen ensimmäisen hakemuksen pois täältä laittanut. Esimies tietää, että haen töitä muualta. Hän antoi luvan käyttää itseään suosittelijana ja lupasi jopa kirjoittaa työtodistuksen, jotta voin sen esittää mahdollisessa haastattelutilaisuudessa. Sopii toivoa, että vielä kehuisi mahdottomasti siinä kohtaa, jos suosituksia käydään kyselemään. No, kunhan edes sanoisi siinä kohtaa jotain positiivista.

Hajatelmia...

Blogin kirjoittaminen tuntuu kovasti kausiluonteiselta. Ehkä nyt on vain ollut niin paljon mietittävää ja tehtävää, ettei muka ehdi kirjoittaa mitään työpäivienkään aikana. Voi olla niinkin, että on vain olleet aivot niin pahasti jumissa mietittävien juttujen kanssa, ettei ole edes harkinnut kirjoittavansa mihinkään yhtään mitään, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina kun on joutunut kirjoittamaan niin paljon sähköposteja ympäri Suomea, ettei tunnu valtion rajatkaan kohta riittävän. Joskus sitä vaan haluaisi lopettaa sähköposteihin vastaamisen kokonaan. Jättäisi vain kaikki postit kansioon, ei lukisi niitä, eikä vastaisi. Sitten ihmettelisi kaikille, etteivät ole tulleetkaan koskaan perille asti.

Toisaalta, sähköpostit ovat osoitus siitä, että edes spammaajat tiedostavat olemassaoloni. Joskus on epätietoisuutta siitäkin, olenko olemassa vai en. Itseasiassa jokunen viikko sitten minulle tuli yöllä kotiin ajaessa kovin epätodellinen olo. Siis jostain syystä vain pyörähti mielessä ajatus, että entä jos minä vain kuvittelen olevani elossa. Tämä ajatus juonsi juurensa siihen viime talven porokolariin, jota mietiskelin. Jäin vain pohtimaan sitä, voisiko sitä olla kuollut ja itse luulla olevansa elossa. Outo ajatus, mutta pisti miettimään. Varmaankin tullut katsottua liikaa elokuvia, joissa on juuri tuon suuntaisia, omituisia juonen käänteitä. Päädyin kuitenkin siihen, että olen elossa. Ainakin polttoaineen hinnoista päätellen olen hyvinkin vahvasti elossa..

Parin viime kuukauden aikana olen ehtinyt paljonkin miettiä asioita itsekseni. Tämä johtuu siitä, että työmatkaa tulee noin 1,5 tuntia mennessä ja tullessa. 3 tuntia autossa jättää aivoille paljon vapaa-aikaa asioiden pyörittelemiseen ja harkitsemiseen kaikilta eri kanteilta. Ehkä sekin selittää, miksei ole pahemmin tullut mieleen kirjoittaa. On liikaa tekemistä, liian pitkiä työpäiviä ja liian vähän aikaa keskittyä muotoilemaan sanoiksi kaikki päässä pyörivät ajatukset, varsinkin, kun jossain vaiheessa iltaa haluaisi olla jo kotonakin.

Nytkin kutsuu työ, naputtaa tuossa nurkalla ja vaatii huomiota. Kohta siihen on taas pakko reagoida. On tehtävä jotain sille, että teinit vaativat osansa minun ajastani. Ehkä se kuitenkin palkitseekin samalla. Täytyyhän tästä jotenkin nauttia tai sitten pitäisi vaihtaa alaa totaalisesti. Ehkä enemmänkin minä kaipaisin vain työnkuvan pientä säätämistä siihen suuntaan, että saisin enemmän keskittyä siihen ikäryhmään, jonka kanssa olisi kiinnostavaa tehdä töitä. Jos voisi vain valita, mitä osaa työstä tekee ja heittäisi muut osat yli laidan suvereenisti. Se olisi hienoa. Ehkä se onnistuisi, jos vaihtaisi työpaikkaa, menisi siis kokonaan toisenlaiseen työyhteisöön ja sen sisällä toisenlaiseen työnjakoon. Silloin voisi saada tehdä juuri sitä työtä, jota haluaa tehdä. Se kuitenkin vaatisi työn hakemista ja haastatteluissa käymistä jne. Jotenkin tuntuu, ettei sellaiseen jaksaisi alkaa juuri nyt. No, jää nähtäväksi.

Mitä lie...

Työt pitävät otteessaan viikonloppuisinkin. Nytkin istun työmaalla, odotan, että kellon viisarit vääntäytyvät osoittamaan klo 16. Sen jälkeen koittaa minullekin hetkeksi vapaus tästä arjesta. Tosin, arki jysähtää minua vastaan heti, kun irrottaudun työmaalta ja lähden ajamaan kotiin. Reilu tunti ja kalustamattoman asunnon tyhjyys tulee taas tutuksi. Yksi yö joustinpatjalla ei paljon lohduta, jos seuraavat 7 yötä viettää taas lattialla sentin paksuisen petarin päällä.

Eilinen puhelu laittoi jälleen kerran miettimään ja jossittelemaan. Kyllä sen huomaa, että toisesta välittää edelleen. Ei enää yhtä palavasti tai kiihkeästi, mutta ne tunteet voisi helposti lietsoa takaisin esille. Minusta se on huolestuttavaa. Jos on niin helppoa kaivaa esille vanhat tunteet toista ihmistä kohtaan, pitääkö olla varovaisempi tekemisissään, ettei vain lipeä tekemään mitään typerää. Toisaalta, puhelun aikana käytiin keskustelua typeryydestä. Ehkä toisella oli osittain samat ajatukset kuin minullakin, ehkä ei. Niistä ei puhuttu. Tällä kertaa ei käyty jälkikäteen pitkiä tekstiviestirumbia, joissa olisi pyöritelty tunteet jälleen sekaisin.

Olen monesti miettinyt, miksi olen tällä hetkellä tässä tilanteessa, jossa olen. Olen pohtinut niitä valintoja, joita olen elämäni aikana tehnyt, hyviä sekä huonoja sellaisia. Jokainen valinta on sulkenut minulta joitain ovia ja avannut toisaalle uusia. Joskus on kyllä tuntunut, että kaikki ovet on suljettu, eikä mitään aukene mihinkään. Olen joskus lainannut aiempaan postaukseen virren sanoja siitä, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän kestää. Virren sanat menevät: "..niinkuin päiväs, niin on voimas aina.." Tuo toteamus tuntuu kantaneen minutkin yli monesta tilanteesta. Etenkin niistä hetkistä, kun on tuntunut äärettömän pahalta, avioero yhtenä niistä. Mutta olenko minä oppinut noista tilanteista mitään?

Välillä tuntuu, että hakkaan päätäni seinään aina vain samojen asioiden takia. Ihmiset vaihtuvat ympärilläni, mutta samat väännöt samoista asioista säilyvät ikuisuuksiin asti.

Ehkä kevät pistää jälleen pohtimaan ja punnitsemaan asioita, mutta toisaalta, takana voi olla jotain syvempääkin kaipausta jonnekin. Ainakin veri vetäisi jo pois pohjoisesta. Minä en ole, eikä minusta tule kunnon lappilaista. Ei, vaikka voissa paistaisi.

Maailma muttuu, Eskoseni...

Niin siinä on käynyt, että olen muuttanut Rovaniemelle asumaan. Enkä suinkaan asu siellä yksin, vaan mies-merkkisen miehen kanssa. Hän sai minut puhuttua siihen, että kyseisessä kaupungissa olisi parempi asua ja asumisen, ostosten tekemisen ja viihtymisen kannalta se onkin lähempänä sitä, mitä minä haluan. On huomattavasti miellyttävämpää asua sellaisessa kaupungissa, jossa kaikki eivät leimaa minua suoraan työni takia, eivätkä ylipäätään tunne minua. Nyt minä käyn toisella paikkakunnalla vain töissä.

Työmatka tosin on pidentynyt moninkertaiseksi, mutta se ei ihmistä haittaa. Olen sanonut useammalle kysyjälle, että pääni on paljon paremmassa mielentilassa istuttuani päälle tunnin auton ratissa ja pohdittuani itsekseni asioita. Se on omaa laatuaikaa minulle itselleni. Sitä aikaa kukaan muu ei voi viedä minulta.

Kuulin pitkästä aikaa myös eräästä hyvin rakkaasta ihmisestä. Hänen kamppailunsa terveyden kanssa tuntuu kääntyvän parempaan suuntaan. Parhaassa tapauksessa tauti ei enää leviä lisää, vaan pysyy siinä, missä on nyt. Vähän huonommassa tapauksessa tauti on vain hidastunut reippaasti, mutta jatkaa yhä leviämistään. Itse hän vaikutti paljon positiivisemmalta kuin viimeksi kuullessamme. Tosin, jälleen tultiin siihen, miten epäreilusti meidän välillämme aikanaan kävi. Tällä hetkellä tosin meistä kumpikin pystyi jo puhumaan sellaiseen sävyyn kuin ystävät toisilleen puhuvat. Hänen äänensä kuuleminen ei ollut minulle tuskallista, vaan raikas henkäys jostain kaivatusta.

Olen toisinaan miettinyt, miten eri tavalla asiat voisivat nyt olla, jos väliimme ei olisi tullut toisen vakava sairastuminen. Tuosta ihmisestä on jäänyt minulle kaunis muisto, jossa ei ole sellaisia negatiivisia sävyjä, joita monissa ihmissuhteissani on ollut. Hänen kohdallaan minun ei ole tarvinnut tehdä yhtään enempää kuin mihin olen kyennyt. Toisaalta, hän edelleen ymmärtää minun ajatukseni ja toimintatapani.

Aika on kuitenkin tällä hetkellä ajanut ohi tuosta ihmissuhteesta. Toivottavasti tosin hän pysyy minun ystävänäni vielä pitkään. Hänen toivettaan kunnioittaen olen antanut hänelle tilaa olla ja elää, olen vain toisinaan laittanut yksittäisiä viestejä ja kysellyt niillä kuulumisia. Nyt ehkä voi taas pitää yhteyttä vähän enemmän ja puhua samalla tavalla luottamuksella ja rajoittamatta kuin joskus aiemmin. Jos on hän muuttunut, niin olen minäkin. Maailma muuttaa meitä jokaisella pyörähdyksellä.

Hiipivä joulu...

Joulu on taas iskemässä takaraivoon käsittämättömällä nopeudella. Jostain syystä en ole ehtinyt tänä vuonna edes saada stressiä joulusta. Tuntuu, että joulu menee jossakin horroksessa kokonaan ohi. Poikkeavaa on ainakin se, etten ole joululomalla suuntaamassa Etelä-Suomeen. Saa sitten nähdä, mitä tähän lomaan oikeasti saa sisällytettyä.

Tänä vuonna edes joululaulut eivät ole osuneet minun korviini marraskuun puolesta välistä asti. Jotenkin koko joulu tuntuu hiipineen kimppuun aivan yllättäen. Toki osittain kyse on varmasti siitä, että joulunalusviikko menee kokonaan uuden auton huumassa ja sen hakua järjestellen. Normaalina jouluna olisin puuhannut joulukorttien postittamista monta viikkoa, tänä vuonna ne vaan tuli tehtyä yhtenä päivänä ja lähetettyä menemään. Kaikki ilman korttia jääneet voivat sitten todeta, että en jälleen muistanut osoitteita tai muita oleellisuuksia lähetyksen hetkellä.

Olen miettinyt viime aikoina paljon sitä, pitäisikö aivan oikeasti lähteä vaihtamaan työpaikkaa. Tämä on useampien sattumien summa ja muutamaa työpaikkaa juuri nyt pukkaisi täältä pohjoiselta ulottuvuudelta. Sellaisia töitä olisivat, joita voisi hyvinkin tykätä tehdä. No, jää nähtäväksi. Ainakaan täällä eivät teinit ottaneet asiaa kovin positiivisena, kun juttelin, että voisi joskus työmaatakin vaihtaa.

Onneksi kuitenkin joulun väli on kokonaan lomaa. Saan aivan rauhassa olla ja nauttia vapaista, rapsutella kissoja ja omia varpaan välejä. Jotenkin sitä vaan odottaa jotain koko ajan. Aina tuntuu siltä, että sitä mielessään kasailee tulevaisuudelle paineita. Jos lomalta palaisi töihin virkeämpänä kuin lähti, olisi loma tehtävänsä tehnyt. Joulusiivot on kuitenkin vielä tekemättä, siis imuroimatta ja lattiat pesemättä, mitä muuta sitä muka pitäisi tehdä? Foortikin pitäisi tyhjentää omista tavaroista ja latoa kesäkumit konttiin, radio irrottaa ja myydä tarvitsevalle. Tai ehkä annan tarvitsevan itse hoitaa irrottamisen, saapahan suurin piirtein ehjänä soittimen irti, toisin kuin minä.

Joulumieli oli hukassa vuosi sitten ja tänä vuonna ei edes tunnu joululta. Ei vaan tule edes vastaan ajatus joulusta. Ehkä se hiipii niskaan jouluaattona.

Ulkopuolista...

Muutaman viime päivän olen miettinyt, miksei ihminen voi elää julkisesti elämäänsä kuten haluaa. Tämä pohdiskelu on pitkälti tietysti kiinni työstä, jonka vuoksi ei voi tehdä asioita, kuten haluaisi. Toisaalta olen miettinyt paljon siltäkin kannalta, miksei asioista saa puhua. Miksi aina pitää pitää naamansa kiinni siinä pelossa, että loukkaa jotakuta toista? Miksi ylipäätään pitäisi loukkaantua siitä, mitä toiset ajattelevat minusta tai mielipiteistäni?

On kovin vaikeaa ajatella elämää, jossa voisi tehdä asioita, kuten haluaa. Jos ympäristö ei painostaisi minua pysymään tietyssä käyttäytymiskuviossa, poikkeaisiko elämäni paljonkin tämän hetkisestä? Vastaus on, etten tiedä itsekään, muuttuisiko mikään lopultakaan, jos minulla olisi vapaus. Saattaisin ehkä olla jossain määrin vapautuneempi ja helpottuneempi, kun ei olisi pakko jokaisessa välissä pohtia, miten tekemiseni vaikuttavat työhön tai siihen julkiseen kuvaan, jonka olen itsestäni luonut. Toisaalta, jos ulkopuolelta ei tulisi minkäänlaista painetta minnekään suuntaan, olisiko minulla enää käsitystä siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Vaikea sanoa siihenkään mitään.

No, eniten olen miettinyt kuitenkin sitä, miksei asioista saa puhua ääneen.

On olemassa pitkä lista asioista, joista ei puhuta tiettyjen ihmisten kanssa. On olemassa vähintäänkin yhtä pitkä lista asioista, joista ei ylipäätään saa puhua kenellekään ja vielä pidempi lista asioista, joista kukaan ei uskalla puhua mitään, vaikka jokainen tietää asian olevan olemassa. Juuri näin. Pitää puhua yleisesti, ettei vain loukkaa ketään tai osoittele sormella kenenkään suuntaan.

Joskus risoo työ, joskus vapaa-aika, joskus mies-merkkinen mies ja joskus vaan koko elämä, joka ei tunnu etenevän mihinkään, vaikka kuinka toivoisi. Aina joskus sitä vaan on turhautunut elämäänsä ja siihen hiljaisuuteen, jossa ei saa sanoa, mitä tahtoo. Toisaalta, pinnat mies-merkkiselle miehelle siitä, että hän on toistaiseksi sietänyt niitä konahduksia, joita minulle on tullut hänen kohdallaan. Niitähän tulee.

Miksei?

Aika kuluu kuin siivillä, kun on töitä. Viimeiset viikot ovat menneet vähän kuin sumussa. Viimeisimmän postauksen jälkeen on töissä ollut paljon suuria asioita. Näinkin kauas pohjoiseen löivät aallot Jokelan kouluampumisista. Siitä jouduttiin puhumaan paljon nuorten kanssa. Meillä se osui vielä keskimääräistä vaikeampaan kohtaan, kun jouduimme samalla puhumaan yhden omaan toimintaan kuuluneen nuoren itsemurhasta. Vaikeaa se on, mutta jonkun niistäkin asioista on puhuttava. Omalla tavallaan se avaa ihmisissä sellaisia lukkoja, joita ei muuten saisi auki.

On tähän väliin toki mahtunut iloisempiakin asioita. Ollaan käyty heittämässä perinteinen retki Etelä-Suomeen ja selvitty siitä ilman suurempia vaurioita. Henkisiä vaurioitahan ei koskaan lasketa näissä asioissa. Retken takia olen itse saanut tehdä taas muutamia ylimääräisiä puhelinsoittoja ja kirjoitella sähköposteja sinne sun tänne saadakseni kaikki järjestelyt sujumaan. Retki itsessään meni lopulta hyvin, kaikista vastuksista huolimatta.

Henkilökohtainen elämä jotenkin on vain. Puhelimen päässä on usein mies-merkkinen mies ja aina vain useammin hän on töissään kiinni. Jollain tavalla se tuntuu raskaalta, kun ei saa puhua toisen kanssa juuri silloin, kun itsellä olisi siihen aikaa ja halua. Täytyy ajatella siltäkin kannalta, että toisella on töitä ja hänen täytyy niitä tehdä. Jossain määrin sitä vaan tuntee itsensä niin kärsimättömäksi, ettei millään voisi odottaa. Välillä se sitten purkautuu turhautuneisuuteen ja siitä johtuviin tiuskaisuihin. Olisi varmasti helpompaa asua lähempänä toista ja nähdä useammin, mutta minkäs teet. En aio tehdä samaa virhettä kuin aikanaan erään nimeltä mainitsemattoman ex-aivokääpiön kohdalla. Ehkä tässä pitäisi kehittää itsessään kärsivällisyyttä jälleen kerran.

Tilannetta ei helpota yhtään se, että joulu tulla jollottaa taas jo nurkan takana. Jokainen mainos on jo alkanut muistuttaa, että kohta on joulu. Se on ahdistavaa. Ei tosin ihan yhtä ahdistavaa kuin viime vuonna, mutta ei se paljoa siitä ole parantunut. Joulun aikana minulla on viikon verran lomaa, mutta en tiedä, mitä sillä teen. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä Etelä-Suomessa, mutta se suunnitelma muuttui, kun mies-merkkinen mies sai töitä ja todennäköisesti jouluna on heillä suurin sesonki menossa. En tiedä. Ottaa päähän. Miksei maailma voisi pyöriä vain minun napani ympärillä?

Töitä...

Töissä on menossa keskimääräistä rankempi hetki. Tällä kertaa sitä ei ole aiheuttanut esimies, vaan eräs toinen ihminen. Kyseinen ihminen meni ja päätti päivänsä oman käden kautta. Ei kovinkaan herkullinen tilanne nuorten kanssa töitä tehtäessä.

Tässä on ehtinyt tuon tapahtuman jälkeen käydä läpi jos jonkinlaisen ryhmän kanssa tapahtunutta. Huomaa joutuneensa vetämään kriisiryhmää toisensa jälkeen, kun jokainen haluaa puhua ystävästään tai tutustaan, joka on kuollut. Tietysti oman sävynsä näihin keskusteluihin antaa se, että kyseessä on itsemurha. Sitä on niin turhauttavan vaikea käsittää, miten alle 18-vuotias on ajettu niin nurkkaan, että hänelle edes tulee mieleen päättää päivänsä. Samalla miettii, mitä olisi ehkä itse voinut tehdä toisin vai olisiko mitään. Ammattilainen minussa kysyy: "Olisiko minun pitänyt nähdä merkkejä, jotka ennakoivat tätä?"

Aina tuntuu, että vastaus on myönteinen. Enemmän ja paremmin olisi pitänyt tehdä ja nähdä.

Tämä on pysäyttänyt miettimään asioita, omaa työtä ja suhdetta työhön. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kohdalle osui sellainen nuori ihminen, joka on kulkenut minun työni kautta. Tähän asti nuoret, jotka ovat tehneet itsemurhan, ovat jääneet kaukaisiksi. Tällä kertaa tuli lähelle ja se herättää paljon kysymyksiä sekä ajatuksia.

Hajanaista...

Aika kuluu nopeasti, kun asioita tapahtuu. Työt pitävät kiireisinä päivät ja iltaisin on ollut mahdollisuus viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Nyt on hiljaista. Mies aloitti työt eräässä rinteessä ja saattaa mennä jopa kuukausi ennenkuin seuraavan kerran nähdään.

Niin outoa kuin se onkin, tavallaan on helpotus olla hetki yksikseen. Toki mielessä kaihertaa koko ajan kaipaus, mutta on ihanaa saada viettää aikaa täysin oman mielensä mukaan. Tämän voi siis tulkita niinkin, ettei kukaan toinen valtaa keittiötä tai suihkua silloin, kun minä haluan sinne. Eikä kukaan töni yöllä sängyn laidalle tai huomauttele siitä, että minä kuorsaan. Toisaalta, kukaan ei ole paikalla kuuntelemassa, millainen päivä minulla on ollut ja mitä siitä ajattelen. Eikä kukaan ole toteamassa johonkin typerään kysymykseen: rakastan rakastan...

Viime viikot ovat siis menneet tämän kuvion pyörittämisessä ja sen ihmettelemisessä, vieläkö sitä oppisi elämään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Näyttää hyvinkin siltä, että oppisi kyllä. Enemmän ongelma tahtoo olla siinä, ettei se toinen ihminen töidensä takia voi asua samalla paikkakunnalla. Ehkä aika kuitenkin ratkaisee tämän asian taas jollain tavalla. Töitähän saa, jos niitä aktiivisesti haluaa hakea. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos on kovin vaatelias siinä, millaisia töitä pitää saada ja mistä.

No, ehkä tämä tilanne taas ratkeaa. Jotenkin hajanaisia ajatuksia tälle päivälle...

Hajanaista...

Elämä näyttää olevan hektistä, kun yrittää tutustua ihmiseen. Olen edellisestä postauksesta eteenpäin jatkuvasti ollut liikkeellä tuon herra-henkilön suhteen. Minua ei oikeastaan tässä kohtaa edes mietitytä, onko kyseinen mies tosissaan vai ei. Ehkä nyt on menossa se hetki, kun ensimmäistä kertaa olen suhteellisen varma siitä, mitä toinen ihminen ajattelee ja mihin hän pyrkii.

Foortin mittariin paukkuu kilometrejä aika tasaiseen tahtiin. Lähes jokaisesta viikonlopusta on tullut vähintään 500km lisää. Tosin, viime viikonloppuna mies oli minun luonani. Ne, jotka tuntevat minun siisteyteni tason osaavat sanoa, ettei aina ole viimeisen päälle luututtu kämppä. Järkytys olikin suuri, kun kävin lauantaina hoitamassa muutamaa työasiaa ja takaisin tullessani ovella vastaan tuli mies mopin kanssa. Hän oli ilman eri kehoitusta vaan päättänyt vähän siivota. Oli tiskattu ja matot oli pihalla tuulettumassa. Voitte vain kuvitella, miten pöllämystynyt minä siinä kohtaa olin. Ei ole ennen tapahtunut sellaista ihmettä minulle, että mies ottaa ja siivoaa omatoimisesti, varsinkaan kukaan ei koskaan ole ottanut minun asunnossani sellaista otetta.

Jossain määrin sisäinen hyvä olotila näyttää heijastuvan töihinkin. Niin paljon kuin esimieskin toisinaan käy hermoille, tällä hetkellä jaksaa taas päästää asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Känätköön hän, jos jaksaa, mutta minua ei nappaa alkaa mukaan riitaan. Onneksi välillä näinkin.

Tällä hetkellä kyllä pistää miettimään, mitä on edessä, kun tietää, että työt vähenevät täällä koko ajan. Toisaalta, tällä kohtaa mies pitää ajatukset vahvasti pohjoisessa. On siis eturistiriita siinä, mitä elämällään tekee. Millään ei innostaisi hukata tilaisuutta toisen kanssa ja vastaavasti töitäkin pitäisi tehdä. Etelä-Suomessa töitä olisi enemmän ja pääsisi jopa valitsemaan sitäkin, millaista työtä tarkemmin haluaa tehdä. No, on vain mietittävä ja annettava ajan näyttää.

Tarttuu?

Hmm.. Mitähän sitä sanoisi? Edellisen kerran puhuin siitä, että voisi tarttua mies matkaan. Kovasti tuntuu, että asia kehittyy siihen suuntaan. Toki, pidetään jalat maassa ja ihmetellään, mitä elämä eteen heittää.

Mutta silti...

Uusiin ihmisiin tutustuminen on jotenkin hankalaa toisinaan. Tässä tapauksessa ei ollenkaan hankalaa. Suurin hankaluus tuli siinä, että minut ehdittiin esitellä jo miehen äidillekin. En ollut ajatellut ihan sellaista tilannetta äkkipäätään. No, onpahan ainakin esitelty sinnekin suuntaan, ettei tarvitse myöhemmin kärvistellä epätietoisuudessa siitäkään. Tosin, harvoin olen kuullut, että ensimmäisiä kertoja nähdessä esitellään jo äidille. Se on pelottavaa, mutta tarkoittaisiko se ehkä sitä, että mies on tosissaan kiinnostunut? En tiedä.

Kaikin puolin muutenkin elämä tuntuu oudolta. Töissä elämä ärsyttää viimeisen päälle raskaasti. Esimies kiukuttelee kuin pienet lapset ja ensimmäistä ja viimeistä kertaa kohdisti oman kiukuttelunsa suoraan minulle. En jää katsomaan enää yhtään pidemmästi sitä pelleilyä. Nyt pitäisi vain löytää sellainen virka, jota haluaa tehdä. Siis lähinnä se, että saisi tehdä ihan tarkalleen sitä, mistä pitää. Saa nytkin osittain tehdä, mutta sitten on niitäkin osia, joita ei niin kiinnostaisi. Pitänee kyllä katsoa vähän sitäkin, ettei heti ensimmäisenä itse nykäise välimatkaksi jotain 500km luokkaa. Jos yrittää jotain viritellä, ei pidä selvästikään itse tehdä asioista liian vaikeita....

Nuoriso...

Kevät se on täällä pohjoisessakin. Olen hämmentyneenä seurannut, miten vedet nousevat ja taivaalta tulee lisää kaiken aikaa. Puiden oksissa on havaittavissa pientä viherrystä, kun lämpötila käy hetkellisesti yli kymmenen plus-asteen. Auringon paistaessa olisi hinku päästä ulos, mutta vartissa voi kaunis auringonpaiste kääntyä hirvittäväksi vesisateeksi.

Jälleen olen joutunut ihmettelemään, millaisia työpäiviä täällä tehdäänkään. Eilen tulin töihin 7.30 ja pääsin lähtemään kotiin 21.15. Mielen reunalla kävi sellaisia ajatuksia, että onkohan tämä nyt kuitenkaan ihan kohtuullinen työpäivä kuitenkaan.. En kuitenkaan voinut jättää vierasta lukitun oven ulkopuolelle, enkä voinut vastaavasti olettaa, että hän tietää, missä meiltä löytyy kaikenlaiset suihkut, ruuanlaittovälineet jne. Oli pakko odottaa, että hän ehtii takaisin majapaikkaansa ennen kuin poistuin itse paikalta.

Tänään kello oli 7.45, kun kurvasin työmaan pihaan hakemaan tätä vierasta mukaani. Käytiin hänen kanssaan parilla koululla esittelemässä Thaimaata. Varsin mielenkiintoisia asioita hän osasi 17 vuoden kokemuksella tuosta maasta ja sen kulttuurista kertoa. Jälleen kerran saattoi myös todeta, että meillä on äärettömän hyväkäytöksistä nuorisoa täällä. Jos jossain muussa paikassa vierailija joutuu vain sietämään nuorison metelin ja huonon käytöksen, täällä nuoret olivat hiljaa ja kuuntelivat, kun kerran käskettiin. Harvinaisen hienoa oli todeta, että tällaisia nämä meidän nuoret ovat.

Joskus sitä itse jotenkin tottuu vallitsevaan olotilaan niin tyystin, ettei ollenkaan huomaakaan, miten asiat ovat. Meillä toki on yksi tekijä tämä sijainti. Ollaan niin eristyksissä kaikesta, ettei voi olettaakaan muuta kuin kilttejä ja hyvinkäyttäytyviä teinejä, jotka eivät saa kaikkia vaikutteita maailmalta. Toisaalta, täällä on niin vähän mitään harrastettavaa, että teinit notkuvat niissä hyvissä jutuissa, joita järjestetään. Nuoriso on kasvatettu samalla tavalla kuin joskus 60 - 70-luvulla. Vapaasta kasvatuksesta ei täällä tosin ole tietoakaan, vaan lapset oppivat jo sen, että aikuinen on aikuinen ja häntä on sen vuoksi toteltava. Tahtoo aina välillä täällä unohtua, miten paljon sellainen tekijä minun työtäni helpottaakaan.

Onneksi muutaman viikon päästä iskeytyy päälle jo kesäloma. Sitten minä siirryn ainakin joksikin aikaa eteläisempään Suomeen ja tapaan ystäviä ja sukulaisia. Jos vaikka nauttisi siitä, että elämä on..

Töitä ja töitä...

Kyllä on sitten hauskaa istua esimiehen kanssa kolme varttia jauhamassa siitä, mikä on minun todellinen työnkuvani. Onneksi meillä on sen verran eriävät mielipiteet joiltain osin, että saatiin aikaan kunnon keskustelu. Ei siellä olisi muuten jaksanut istua näin pitkästi kuuntelemassa hermostuneen miehen selitystä. On toisinaan suorastaan hauskaa seurata, miten se mies kiemurtelee jakkarallaan, kun jotain asiaa istutaan käsittelemään. Hermostuneesti naputtava jalka ja punaisen värin kohoaminen kasvoille, voi että sitä on hauskaa lisätä sitä höyryä.

No, pääasia on, ettei kumpikaan tälläkään kertaa hermostunut. Pieni tinkaaminen pilkun paikasta on joskus piristävää. Vielä toistaiseksi kun esimies ei ole kehdannut minulle suoraan huutaa. Sitäkin on joidenkin kohdalla tapahtunut. Toisaalta, taidan olla paksunahkaisempi siinä, miten otan esimieheltä tulevat kommentit. En jaksa hautoa niitä pitkään ja puran ne yleensä tänne, hylättyjen ajatusten kaatopaikalle.

On turhaa hautoa näitä esimiehen temppuja kovinkaan pitkästi, koska lopultakaan ne eivät minun elämääni vaikuta pitkässä juoksussa. Toki, esimies voi tehdä elämästä helvettiä, mutta siinä vaiheessa hän voi myös olettaa kuulevansa sen suoraan. Siinä voi sitten äkkiä kääntyäkin koko homma niin päin, että minä teen hänen työstään ja elämästään helvettiä vastavuoroisesti.

Ehkä en kuitenkaan pyri tekemään kenenkään elämästä helvettiä. Töitä olisi kiva tehdä, jos edes välillä saisi oikeasti tehdä sitä sen mukaan, mitä suunnittelee itse. On kauheaa, kun jatkuvasti joka suunnasta tulee uusia työtehtäviä, joilla ei ole mitään tekemistä oikeasti oman työalan kanssa. Saati omien työtehtävien. Puolet ajasta saa laukata jonkun toisen asioita järjestelemässä tai vähintäänkin toisen keksimiä toimintoja tekemässä. Ketä kiinnostaa eläköitynyt nimikkolähetti, joka on palannut jostain saksan savanneilta.

Hieman kärjistettyä, mutta kuitenkin. Joskus sitä vaan toivoo, että olisi jossain muualla töissä. Ehkä kesän jälkeen voisi hakea muualta niitä töitä. Ensi keväänä sitten viimeistään. Pitäisi vain löytää juuri sellainen työ, jota haluaa hakea ja tehdä. Opiskelukin olisi yksi vaihtoehto, mutta se vaatisi ensin rikkaan miehen löytämistä ja kaikkihan sen tietävät, ettei siinä vaiheessa mikään opiskelu kiinnosta...