Mitä lie...

Työt pitävät otteessaan viikonloppuisinkin. Nytkin istun työmaalla, odotan, että kellon viisarit vääntäytyvät osoittamaan klo 16. Sen jälkeen koittaa minullekin hetkeksi vapaus tästä arjesta. Tosin, arki jysähtää minua vastaan heti, kun irrottaudun työmaalta ja lähden ajamaan kotiin. Reilu tunti ja kalustamattoman asunnon tyhjyys tulee taas tutuksi. Yksi yö joustinpatjalla ei paljon lohduta, jos seuraavat 7 yötä viettää taas lattialla sentin paksuisen petarin päällä.

Eilinen puhelu laittoi jälleen kerran miettimään ja jossittelemaan. Kyllä sen huomaa, että toisesta välittää edelleen. Ei enää yhtä palavasti tai kiihkeästi, mutta ne tunteet voisi helposti lietsoa takaisin esille. Minusta se on huolestuttavaa. Jos on niin helppoa kaivaa esille vanhat tunteet toista ihmistä kohtaan, pitääkö olla varovaisempi tekemisissään, ettei vain lipeä tekemään mitään typerää. Toisaalta, puhelun aikana käytiin keskustelua typeryydestä. Ehkä toisella oli osittain samat ajatukset kuin minullakin, ehkä ei. Niistä ei puhuttu. Tällä kertaa ei käyty jälkikäteen pitkiä tekstiviestirumbia, joissa olisi pyöritelty tunteet jälleen sekaisin.

Olen monesti miettinyt, miksi olen tällä hetkellä tässä tilanteessa, jossa olen. Olen pohtinut niitä valintoja, joita olen elämäni aikana tehnyt, hyviä sekä huonoja sellaisia. Jokainen valinta on sulkenut minulta joitain ovia ja avannut toisaalle uusia. Joskus on kyllä tuntunut, että kaikki ovet on suljettu, eikä mitään aukene mihinkään. Olen joskus lainannut aiempaan postaukseen virren sanoja siitä, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän kestää. Virren sanat menevät: "..niinkuin päiväs, niin on voimas aina.." Tuo toteamus tuntuu kantaneen minutkin yli monesta tilanteesta. Etenkin niistä hetkistä, kun on tuntunut äärettömän pahalta, avioero yhtenä niistä. Mutta olenko minä oppinut noista tilanteista mitään?

Välillä tuntuu, että hakkaan päätäni seinään aina vain samojen asioiden takia. Ihmiset vaihtuvat ympärilläni, mutta samat väännöt samoista asioista säilyvät ikuisuuksiin asti.

Ehkä kevät pistää jälleen pohtimaan ja punnitsemaan asioita, mutta toisaalta, takana voi olla jotain syvempääkin kaipausta jonnekin. Ainakin veri vetäisi jo pois pohjoisesta. Minä en ole, eikä minusta tule kunnon lappilaista. Ei, vaikka voissa paistaisi.