Tänään sataa lunta. On hienoa, että edes hetken maa on valkoinen. Eniten inhottaa se, että pari päivää oltiin parinkymmenen asteen pakkasissa ja nyt on taas vain pari astetta pakkasta. Millä tällaiseen lämpötilojen vaihteluun muka voisi tottua. Ei millään. Ainakaan minä en totu tähän, että viikon verran lunta saa etsimällä etsiä ja sitten tulee viikoksi hirvittävä pohjoisnapa-ilmapiiri.
Onneksi elämä ottaa osumaa otsalohkoon vain harvoissa ja valituissa tilanteissa, kuten jouluna. Juhlapyhät ovat aina yhtä tuskaa, mutta jotenkin tämä on se juhlapyhä, joka vetää pisimmän korren. Ehkä pitäisi hakeutua hoitoon tai jotain, kun ei tämä kaikkien suosikkijuhla iske muualle kuin minun lompakkooni. Pään sisällä se ei millään tavalla tunnu hyvältä, eikä odotettavalta. Enemmän minä odotan sitä, pakko tunnustaa, että näen muutaman sellaisen ihmisen, joita olen odottanut tapaavani jo muutaman kuukauden ajan. Lahjat, ruuat ja muut, viis niistä, mutta pari ihmistä on ollut listalla jo hetken.
Mikä sitten saa ihmisen ärtymään lopullisesti johonkin juhlaan? En muista koskaan nauttineeni sellaisista juhlista, joissa itse on huomion keskipisteenä, mutta jouluna kyse ei ole siitä. En ole koskaan nauttinut juhliin liittyvästä järjestelemisestä ja laittamisesta, leipomisesta ja siivoamisesta, mutta kyse ei ole siitäkään. Joulun sanomaa vastaan minulla ei ole mitään, kun sitä työksenikin toistan yhdelle jos toiselle vastaantulijalle. Mistä siis on kyse?
Ehkä, vain ja ainoastaan ehkä, kyse on siitä, että minä olen väsynyt. Ehkä jouluun minulla liittyy liikaa pettymyksen tunnetta. En sano, että olisin lapsena aina pettynyt joululahjoihin, jouluruokiin ja tunnelmaan. Lapsena kaikki oli noilta osin hyvin. Pienet pettymykset ovat hyvästä, kun kyse on siitä, saako viimeisimmän mallin Barbien vai jonkin toisen muotinuken. Ilman Barbieitakin lapsesta voi kasvaa miltei normaali, kuten havaitaan. Lapsuuden jouluja minä muistan vieläkin lämmöllä. Ongelma on aikuisiässä. Ehkä minä petyin liikaa vastauksiin ja tyhjänpuhujiin, jotka tulivat vastaan avioliiton aikana. Ne joulut, joiden olisi pitänyt olla ensimmäisiä omia jouluja, tuli lähinnä jouluhelvettejä. Riitoja siitä, kumman vanhemmilla käydään aattona syömässä ja kumman vanhemmilla joulupäivänä. Riitoja siitä, kuka on maksanut kaikille sukulaisille, tuttaville ja kummin kaimoille menevät joululahjat. Riitoja ja taas riitoja kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta.
Kuinka paljon sitä riitaa voisikaan kestää?
Yksi riidan pääteemoista oli se, että minusta joulun pitäisi olla perhejuhla. Joulu on vuodessa yksi tärkeimmistä perinteiden säilyttämisen ajoista. Silloin luodaan perinteitä. Jostain syystä minun aikuisen jouluni perinteeksi on tullut riita, pahaolo ja kireys. Edelleenkin minä palaan mielessäni monta kertaa niihin riitoihin, joita ex-miehen kanssa käytiin viinan käytöstä jouluna, rahan käytöstä ja siitä, mitä jouluna tehdään. Minä joustin aina, pakon edessä. Miten aikuista miestä saa joustamaan, jos hänellä ei ole kykyä tehdä kompromisseja? Ei mitenkään. Hän oli asian päättänyt, eikä osannut muuttaa päätöstään, vaikka olisi pitänyt.
"Tahtoisin päästä paimenten mukaan, unohtaa kiireen ja melun rasittavan. Aamu ku koitti, tiesikö kukaan, tuo ensi joulu sai muuttaa historian. Joulu on taas, riemuitkaa nyt. Lapsi on meille tänä yönä syntynyt. Tulkoon toivo kansoille maan, pääsköön vangit vankiloistaan. Uskon siemen nouskoon pintaan, olkoon rauha loppumaton. Joulu on taas, kulkuset soi. Jossakin äiti lasta seimeen kapaloi. Tulkoon juhla todellinen, tulkoon Jeesus Herraksi sen. Tulkoon rakkaus ihmisrintaa, silloin joulu luonamme on." (Tulkoon joulu, Pekka Simojoki)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti