Exät - ja muut...

Lueskeltuani serkun blogia, jäin miettimään, miten paljon helpompaa elämä voisi olla ilman exiä. Monesti kun ei edes riitä se, että omat exät pysyvät poissa nurkista, vaan uusien suhteiden kohdalla toinen ihminen tuo repullisen niitä omia exiään siihen suhteeseen kummittelemaan. Sen puoleen olisikin kovin ihanaa, jos osaisi aina vain elää hetkessä ja edelliset suhteet vain katoaisivat - samoin kuin ne exät.

Omien exien kanssa niitä välejä ei juuri ole. Eräälle ihmiselle pohdin viimeksi tänään puhelimessa sitä, etten ole osannut erota ystävinä kenenkään kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että voimakkaat tunteet eivät minulla palaudu koskaan niin lievälle tasolle, että ystävyys olisi mahdollista. Ehkä osuvampi syy on se, että suhteissa on mennyt jotain niin perustavalla tasolla pieleen, ettei siitä yli pääseminen ole antanut enää aihetta ystävyyteen. On ilmeisesti olemassa aika lailla tarkka raja, jonka ylittäminen vie minulta sen vähänkin joustavuuden.

Toisaalta, joustavuus ei ole koskaan ollut niitä minun vahvimpia puoliani. Tietyt perusasiat pitää olla kohdallaan tai minä en pysty joustamaan milliäkään mihinkään suuntaan. Joskus niistä perusasioista kiinni pitäminen on saanut minut miettimään elämän mielekkyyttä, mutta varmasti jokaisella on ne omat rajansa. Kaikkea ei pysty hyväksymään, eikä kaikkeen voi taipua toisen tahdon mukaan.

Exät ovat yleensä mestareita tönimään sitä rajaa, joka ihmisellä jossain asiassa on. He tietävät, mistä varmimmin saa toisen hermostumaan ja osaavat taitavasti manipuloida sillä keinolla. Jokaisella meistä on ne omat heikotkin kohdat, joilla on hyvä painostaa. Yksi haluaa tulla hyväksytyksi, toinen haluaa rakastaa, kolmas haluaa mukavuutta ja neljäs tahtoo lapsilleen hyvän elämän. Noilla kaikilla voi ihmistä painostaa; Jos et tee niinkuin minä haluan, sinä olet huono ihminen tai otan eron tai ei hankita sitä uutta autoa tai en pidä yhteyttä lapsiin. Nämä olivat vain kärjistettyjä esimerkkejä joihin törmää tässä hedonistisessa maailmassa turhankin usein ja ilmeisesti tämä suunta on vain yleistymässä kaiken aikaa.

Olen ennenkin täällä miettinyt ja pohtinut sitä, miksi niin useat luovuttavat helpolla suhteissaan. Olen miettinyt, onko toinen ihminen vain hyödyke, josta otetaan irti se, mitä halutaan ennenkuin vaihdetaan seuraavaan. Jotenkin se on minusta masentava ajatussuunta. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja jossain on odottamassa aikaansa se ihminen, jonka kanssa elämän voi jakaa. Silti tuntuu siltä, että omalta kohdalta se aika on mennyt jo ohi. Toki tiedän, että vieläkin on mahdollista - ainakin teoriassa - tavata se toinen, joka osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Olen vaan ajatellut sitä, mitä minulla enää on annettavaa toiselle ihmiselle.

En ole missään epätoivon alhossa ja masennuksen kurimuksessa, mutta olen vakavasti harkinnut elämääni viime aikoina. Syvä itsepohdiskelu on mainio tapa saada selville asioita oman päänsä sisältä. Siellä pään sisäisesti olen yrittänyt tehdä selkoa itsestäni ja laittaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Ihmissuhdetta ajatellen ehkä suurin kynnys on se, miten kiinni tämän hetkisessä elämässäni olen - siis lapsessani toisin sanoen. On varsin vaikeaa ajatella kenekään haluavan tällaiseen tilanteeseen, jossa toisella on pieni lapsi. Toisaalta, ketään ei oikeastaan voi osua kohdallekaan, kun on jumissa neljän seinän sisällä sen lapsensa kanssa.

Toinen aikuinen ihminen tässä tilanteessa voisi kyllä antaa paljonkin minulle, mutta en osaa sanoa, mitä minusta irtoaa toiselle ihmiselle. Tunnetasolla olen jossain käsittämättömässä vaiheessa, jossa liikuttava mainos saa minut edelleen kyynelehtimään - näiden mielialaheilahdusten käsittääkseni piti häipyä lapsen synnyttyä. Vastaavasti toinen ääripää tässä tunneskaalassa on edelleen hillittömän nopea suuttuminen. Olen aina ollut kyllä äkkipikainen, mutta raskauden alusta lähtien äkkipikaisuus on vain korostunut korostumistaan. Pistää suorastaan miettimään, olisiko tästä syytä mennä puhumaan kallonkutistajalle, ettei vaan mene itsellä liiallisuuksiin. Joskus sitä nimittäin pelästyy itsekin, miten helpolla voi tunteet kiehahtaa, kun asiat menevät pieleen. Kuinka sellaista sietäisi kukaan täysipäinen ihminen?

Mielen päällä on toistuvasti ollut sekin, miten paljon itse haluaisi jakaa asioita toisen ihmisen kanssa. Toki jaan paljon omien vanhempieni kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin jakaa parisuhteessa arjen asioita. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Napanuorani on katkaistu aikaa sitten myös henkisellä tasolla. Vanhemmat ovat minulle korvaamaton apu tälläkin hetkellä, mutta he ovat minun lapseni isovanhemmat - eivät enää pelkästään minun vanhempani. Roolit ovat muuttuneet monella tavalla ja uuteen osaan kasvaessa kaipaa toista tasavertaiseksi viereensä.

Olisi kuitenkin paljon helpompaa lähteä suhteisiin aina puhtaalta pöydältä - ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. Valitettavasti vanhat suhteet ja ex-kumppanit kuitenkin ovat jättäneet jälkensä jokaiseen meistä. Jokainen kantaa sisällään niitä arpia, joita on edellisistä suhteistaan saanut.