Kuuro ja sokea...

Toisinaan olisi niin paljon helpompaa, jos ei näkisi eikä kuulisi yhtään mitään. Vielä helpompaa olisi, jos ei ollenkaan ymmärtäisi toisten puhetta. Viimeksi tänään havannoin omakohtaisesti sitä, miten helposti toinen ihminen voi parilla ajattelemattomalla sanalla saada toisen loukkaantumaan. Ja kerrankin voin sanoa, etten itse ollut se, joka sanoi jotain ajattelematonta ja loukkaavaa...

Mielensä voi pahoittaa niin monella tapaa. Itse olen moneen otteeseen ärtynyt siitä, miten monet valittavat toisen puoliskonsa tavasta hoitaa lapsia tai jättää wc-pytyn kansi ylös. Selkeästi on nyt tullut havaittua sekin, miten huonosti itse ottaa vastaan kritiikkiä omasta lapsestaan. Toki tässä kohtaa täytyy sanoa, että kritiikkiä on monenlaista ja se, mikä kohdistuu minuun kasvattajana on varmasti toisinaan aivan asiallistakin. Siihen suhtaudun vähemmän nihkeästi, koska tiedän, etten mistään päästä ole lähellekään täydellinen. Kuitenkin puolihuolimattomasti sanottu toteamus lapsesta saa minut kiristelemään hampaitani, vaikka en usko sanojan tarkoittaneen asiaa siten kuin sen tuli ilmaisseeksi. En nimittäin usko kyseisen ihmisen olevan niin töykeä.

Kalvamaan se jäi kuitenkin.

Kalvamaan jää sekin, jos yrittää jollekulle soittaa, eikä puheluun vastata millään tavalla. Toki sen ymmärtää, etteivät kaikki päivystä puhelinta 24/7. Itsekin olen alkanut luopua siitä tavasta pikkuhiljaa. Kuitenkin sitä jotenkin odottaa, että toinen jollain tavalla vastaisi siihen yhteydenottoyritykseen - ja selvennykseksi sanotaan, etten ole todellakaan yrittänyt tavoitella lapsen isää. Siihen suuntaan minä en puhelinlaskuani kasvata senttiäkään, jos ei kerran herra suvaitse hoitaa velvollisuuksiaan lastaan kohtaan.

PRKL!

Paha tuuli tuntuu olevan herkässä näinä päivinä. Kyseessä ei ole vuorovedet, kuun kierto tai edes auringon pilkut - nyt vaan ottaa päähän moni asia. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta moni asia on niin umpisolmussa, ettei niihin voi edes luulla löytävänsä itse ratkaisuja. Monet asiat eivät taas liity oikeastaan minuun kuin välillisesti ja silti ne ottavat aivoon. Välillä se on ehkä kateutta ja toisinaan silkkaa katkeruutta. Aina joskus on käynyt mielessä, miksi toiset pääsevät niin paljon helpommalla, kun itse joutuu rämpimään jossain samperin suossa niin ihmissuhteiden kuin rahatilanteensa osalta. Ja jos ei muuten olisi huolia, jotain hajoaa ja satavarmasti se on oma syy, joten kuvetta saa kaivaa siinäkin vaiheessa, vaikka siellä kupeessa ei olisi enää muuta kuin rikkinäinen tasku.

Jokunen vuosi sitten kevätaurinko tuntui niin todella miellyttävältä ja piristävältä. Nyt minua vaan väsyttää ja vituttaa. Toki niitä ihania ja hyviäkin päiviä on joukossa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että niitä on aivan liian vähän. Kulunut vuosi on vienyt aika rankalla kädellä veronsa kaikin puolin. Kohta pitäisi keksiä, mitä aion tehdä hoitovapaan loputtua, jotta ehtisin sitten tehdä tarvittavat valmistelut siihen eli joko opiskella jotain tai etsiskellä jo uutta työpaikkaa. Voi kun joskus lankeaisikin kuin Manulle illallinen joku asia kohdalleen. Yleensä lankeaa vain paskanakit.

No, kohta tulee kesä ja ehkä sen myötä elämä näyttäisi taas vähän paremmalta. Kun vaan jaksaisi jollain tavalla rämpiä eteenpäin tätä epämääräistä olemista, jossa päivät vaan tuntuvat valuvan hukkaan kaikilta osin. Mitään ei tapahdu ja toisaalta kaiken aikaa on menossa pää kolmantena jalkana, eikä silti ehdi joka paikkaan. Useimmiten pitäisi ehtiä estämään lasta vetämästä pöytäliinaa, tunkemasta sormiaan pistorasiaan, aukomasta laatikoita, kaappien ovia tai käpälöimästä tv:tä, digiboxia tai muita elektroniikkalaitteita. Aika usein joutuu vain kävelemään perässä ja sulkemaan niitä laatikoita ja ovia. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole suuria vahinkoja tullut niissäkään. Onneksi ei ole taulu-tvtä, jonka pinta ei kestä yhtään käpälöintiä.

On ihmisellä ilon aiheet...