Lapsi... ja sen isä...

Huomasin noita viimeisimpiä postauksia lukiessani, että olen puhunut vain lapsesta enkä ole muistanut mainita sukupuolta. No, lapsi ei ollut Jorma vaan Tuulikki. Tyttö onkin varsin kiitettävästi opetellut asioita tässä vuoden aikana. Paljon varmasti on vielä oppimattakin ja osa aivan varmasti sen takia, että äidin hermo ei kestä aivan kaikkea. Olen havainnut, että sen verran kireälle välillä vetää hermon, ettei ole miellyttävää kenenkään kannalta. Toisinaan on olo kuin sillä oravalla, jonka käpy on kuusen latvassa ja runko jäässä.

Niin paljon kuin lapsesta iloa onkin, siitä on myös huolta ja jatkuvaa tekemistä. Itse ei pääse edes toiseen huoneeseen, etteikö jotain tapahtuisi sillä välillä. Puhumattakaan siitä, että pääsisi yksin vessaan tai saisi keskeytymättä tehdä ruoan tai katsoa jonkin ohjelman. Joskus sitä vaan kaipaa niitä hetkiä, kun sai katsoa elokuvan aivan rauhassa ja äänet täysillä. Nyt saa katsoa ehkä puoli elokuvaa ja sitten lapsi herää vinkumaan maitoa tai haluaa nousta jatkamaan touhuamistaan.

Kun oma aika on täysin nollassa, on huumorintajukin tiukoilla. Sen huomaa noista postauksista. Koko ajan löytyy jotain valitettavaa, kun omat ilonaiheet on niin pienissä ja arkipäiväisissä asioissa. Vastaavasti aika usein löytyy niitä asioita, jotka vastustavat ja menevät niin paljon pieleen, että ärsyttää.

Yksi suurimmista ärsytyksen syistä on lapsen isä. Mies-merkkinen mies on kaikin tavoin osoittanut, että olisi ollut parasta kaikille, jos hän ei olisi edes nimenä paperilla. Jos isä ei pidä lapseensa minkäänlaista yhteyttä, ei hoida elatusmaksuja, eikä ole nähnyt lastaan kuin kerran, ei mene kovinkaan hyvin. Toisaalta, en itse antaisi lasta isänsä käsiin, jos hän on jotain juonut ja sehän kattaa melkein jokaisen päivän. Soisin silti, että hän edes syntymäpäiväkortin lapselleen lähettäisi, jotta lapsi tietäisi isän edes ajattelevan häntä silloin tällöin. Keskiyöllä humalassa soitetut puhelut eivät herätä minussa mitään sellaista tunnetta, että Mies-merkkistä miestä oikeasti kiinnostaisi mikään muu kuin omista ongelmistaan valittaminen. Hän ilmeisesti edelleen elää jossain sellaisessa luulossa, että minua kiinnostaisi. Minun osaltani kiinnostus loppui jo aika kauan sitten.

Lapsen puolesta tuntuu kuitenkin pahalta. Miten sille joskus sitten selittää sen, ettei isä pidä mitään yhteyttä häneen? Tai oikeastaan, miten selittää sen, ettei se ole lapsen syytä millään tavalla...

Toisinaan vaan haluaisi jollain tavalla ravistella sitä ihmistä, että tajuaisi, mitä lapselleen aiheuttaa..