Väsyttää...

Laskiaistiistai, töissä päälle 10 tuntia. Jotenkin tuntuu, että työelämä imee kaikki mehut minusta. Töiden ulkopuolelle ei jää aikaa elää. Vielä useammin tulee tunne, ettei minun perheettömänä työntekijänä tarvitsekaan saada vapaa-aikaa, mitäs minä sillä tekisinkään. Harvinaisen usein perheelliset vetoavat lapsiinsa, perheensä tarpeisiin siinä, kun haluavat pitää illat vapaina tai jättää kokonaan perjantait tekemättä. Perheettömänähän minä en tarvitse niitä pitkiä viikonloppuja, saati viikonloppuvapaita ylipäänsä. Kyllähän sitä yksinäinen ihminen joutaa pitää vapaansa vaikka maanantaipäivinä.

Uskallapa sanoa tämä ääneen tässäkin firmassa. Tuon lausunnon jälkeen niskassa olisi paitsi esimies myös muutama muu työkaveri. Helppoa se on paperilla katsoa, että viikkovapaat ovat lauantai ja sunnuntai, mutta miten siinä vaiheessa, kun perjantai-illan työt loppuvat lauantaina aamuyöllä kello 02 ja maanantaiaamuna kello 9 pitää olla jollakin koululla pitämässä aamunavausta, kun kukaan toinen ei voi tinkiä vapaistaan. Siinä ei ole kahdesta vapaapäivästä tietoakaan. Pistää välillä katkeraksi, kun toisilla työt loppuvat perjantaisin viimeistään kello 14.30 ja töihin tullaan maanantaina kymmenen tienoilla. Onhan siinä kyseessä huomattavan monta tuntia enemmän viikkolepoa. Vielä enemmän pistää katkeraksi silloin, kun on viikonloppuja pari kappaletta ollut leirillä ja väliin jäävät päivätkin töissä. Siis pahimmillaan kaksikymmentä päivää putkeen töissä. Siinä vaiheessa kun joku kehtaa sanoa leirityön olevan helppoa ja nuorisotyön mukavaa oleilua, tekee mieli virittää lausunnon antaja koristeeksi kattoon.

Särkymävaraa meillä ei ole. Sairastaminen pitää tehdä nopeasti ja tehokkaasti. Esimies soittelee sairaslomalla ja kyselee, milloin olet taas työkuntoinen. Uskallapa sanoa, ettet ajatellut tulla perjantaina pitämään nuorten iltaa, kun esimies on perjantaille laittanut itselleen vuosilomapäivän. Uskallapa tosiaan sairastaa niin, että se sotkee jonkun toisen viikonlopunviettoa.

Välillä leipäännyttää täysillä. Asiat mutkistuvat pitkin matkaa, kun yhteistyötahot muuttuvat ja niissä toimivat ihmiset vaihtuvat. Mikään aiemmin sovittu ei enää välttämättä pädekään ja äkkiä kaikki kaatuukin sinun niskaasi, vaikka alunperin nimenomaan sovittiin toisin. Välillä tekisi mieli nostaa kädet ylös ja juosta kirkuen ulos. Huomaan itsekin olevani välillä niin väsynyt tähän, että haluaisin lopettaa töihin tulemisen. Onko tässä sitten järkeä? Raahautua töihin väsyneenä ja toivoa, ettei tarvitsisi tulla lähellekään toimistoa, puhelimen soidessa pelätä, onko kyseessä esimies, jolla on taas jotain epätoivoista tehtävää.

Minä tarvitsisin lomaa... ja kipeästi...

Minä olen viimeksi ollut pidemmällä vapaalla joulun välillä. Silloin ehdin pitää reilun viikon vapaita, pitämättömiä viikkovapaita pois. Se ei kuitenkaan auttanut siihen väsymykseen, joka on ehtinyt kehittyä. Minä tarvitsisin aivan selkeästi vähitellen sitä nollausta, jota ystävien kanssa saa omalle aivotoiminnalleen. Pitäisi siis selkeästi kehittää retki Pohjanmaan suuntaan. Omien ympyröiden jättäminen tekisi hyvää päänupille ja ehkä taas jaksaisi hetken, kun saisi lievää debriefingiä oikeanlaisessa ryhmässä. Käytännössä pitäisi siis päästä vaihtamaan edes hetkeksi vapaalle. Minua ei ole tehty olemaan töissä 24/7.