100. postaus...

On se sitten hienoa huomata, että on todellinen no-lifer. Siis ei millään pahalla ketään aktiivi-blogin kirjoittajaa kohtaan, mutta jotenkin tuli vaan sellainen fiilis, kun tajusin, että tämä on jo sadas kerta, kun minä tänne ängen julki omia ajatuksiani.

Kun noita postauksia katselee itse, sinne mahtuu paljon kaikenlaista. Pääasiassa ne ovat hyvin päiväkirjamaisia pohdintoja asioista, jotka kulloinkin kaivavat minun mieltäni. Tällä hetkellä huolettaa jälleen se oma foorti. Ei siinä muuten mitään, mutta se pitää outoa ääntä. Ensi perjantaina selviää, mikä siinä ehkä mättää. Voisin itse arvioida, että kuulostaa rikkinäiseltä laakerilta. Tosin, minun autovian määrittelykykynihän on äärimmäisen rajallinen. Sentään sen tiedän, ettei vika johdu siitä, ettei autossa olisi bensaa. Jotain edistystä on sentään elämässä tapahtunut..

Toisaalta mielen päällä on hyvin usein se, että tahtoisi vain pois täältä pohjoisesta vähitellen. Viimeisin niitti tähän poistumisarkkuun oli se, kun minut keskiviikkoisessa työntekijäkokouksessa nuhdeltiin siitä, että olin ollut vapaan viikonloppuni poissa paikkakunnalta ilmoittamatta esimiehelle. Mieli teki sanoa harvinaisen rumasti, mutta nielin sen ja ajattelin mielessäni, että aivan kohta on paperit vetämässä jonnekin. Jos vaikka tuossa syksyllä, kun koulut alkavat, olisi minunkin aikani täällä päässä vähitellen täynnä. Ainakin silloin se on jo huomattavan paljon lähempänä se täältä lähteminen. En ole nimittäin ennen kuullut, että omasta vapaa-ajastakin pitäisi ilmoittaa esimiehelle. Perhana tätä menoa ilmoitan sille vastaisuudessa joka ilta, mihin aikaan käyn nukkumaan. Luulisi olevan jotain rajaa senkin ihmisen toiminnalla, mutta ei kun ei.

Tyttöjen kanssa jutellessa tuli aika selväksi se, että heidän mielestään on suuri ihme, että minä edes täällä enää keikun. No, ehkä onkin kyse siitä, etten ole vielä löytänyt itselleni mieleistä seutua, jonne sitten asettua lopullisesti. Täällähän sentään saa työkokemusta. Jossain vaiheessa tällekin hommalle varmasti vielä nauraa. Juuri nyt tuntuu siltä, että ennemmin tulee itku, jollei esimiehen toimintatapa muutu. Niin, pitäisi ehkä itsekin välillä ärähtää takaisin. En vain viitsi. Tapella saa maailman tappiin, jos siihen tuntee tarvetta.