Joulun jälkeen...

Joulu otti ja humpsahti ovesta sisään tuoden tullessaan joulukuusen, hajusintit ja jouluruoan. Pari päivää tehokasta kinkun syömistä, suklaalla herkuttelua ja luvallista sohvalla löhöilyä on takana. Jouluruoka alkaa jo tässä vaiheessa tulla ulos korvista, suklaa naamasta ja sohvaan tulee kohta reikä makuupaikalle. Onneksi arki on alkanut ja voi ajatella muutakin kuin ruokien, lahjojen ja siivouksen riittävyyttä.

Meillä kävi vanha punanuttukin aattoiltana. Lapsi juoksi innoissaan ovelle, pakitti takaisin metrin pukin nähtyään ja totesi sen jälkeen, että tyyppi oli vaaraton. Tämän jälkeen lapsi esitteli kaikki muut joulupukille, kätteli ja lauloi, pelleili ja esiintyi, hyöri, pyöri ja lopulta auttoi lahjojen jaossa. Olihan sitä hauska katsoa, kun paketti toisensa jälkeen oli lapselle ja niitä todellakin oli monta. Ipanan ilme oli näkemisen arvoinen kyllä avausvaiheessakin. Kaksin käsin revittiin lahjapaperia ja etsittiin suosikkilahjaa.

Nyt lahjoilla on leikittu jo pari päivää. Jostain syystä Brion junarata on lapsen mielileluja. Muistan itse tykänneeni sellaisesta päiväkoti-ikäisenä. Ehkä siinä on se, että itse saa rakennella ihan millaisia ratoja vain ja sitten junalla voi ajella niitä pitkin vaikka minne. Toinen suosikki on nyt ollut Muumi-ensitietokone. Tämä läppäri kylläkin käy minun hermoilleni. Se on taas sellainen ärsyttävästi vinkuva muovilelu, joka voisi hyvinkin hajota pudotessaan. Pitää vaan toivoa, että se pysyy ehjänä edes hetken.

No, joululahjat on nyt avattu ja seuraavaksi pitäisi keskittyä taas arkeen. Tämän vuoksi eilen jo kävinkin vaihteeksi "työkkärissä". Piti ilmoittautua, että edelleen tässä olen töitä etsiskelemässä. Vielä en ole kauhean aktiivisesti ollut itseäni joka paikkaan tyrkyttämässä, mutta eilen laitoin - pitkästä aikaa - työhakemuksen. Kovin tahmeaa oli tehdä hakemusta ja ansioluetteloa. Lopulta päädyin hyvin riisuttuihin malleihin, joihin en laittanut ensimmäistäkään vähänkään epäilyttävää työkokemusta. En jaksanut käydä luettelemaan vanhoja kesätöitä jäätelön myynnistä asfaltin tekoon, kun ne eivät liittyneet mitenkään hakemaani paikkaan. No, paikka vaikuttaa jollekulle pedatulta, mutta pakkohan sitä oli hakea, kun erikseen lähettivät kotiin lapun aiheesta. Jäädään siis odottelemaan mahdollista vastausta.

4. adventin jälkimainingeissa...

Nyt alkaa näyttää ja tuoksua joululta. Suurin siivous on tehty, verhot, pöytäliinat ja matot vaihdettu. Jouluruuat on valmistettu, niiltä osin kuin itse teen ja muuten hankittu. Piparit on tehty odottamaan glögiä ja kynttilöitä. Outoa kyllä, jouluvalmistelut ovat niin hyvässä kuosissa, että ihan odotan jo itse aattoa.

Ahdistus varmaan iskee vielä muutamaan otteeseen aattona, kun takaraivoon kaivautuu joitain sellaisia asioita, jotka olisi pitänyt tehdä. Vähän hermostuttaa aaton jouluateria jo nyt. Ensimmäistä kertaa olen tehnyt itse laatikot ja samalla on ensimmäinen kerta, kun minä istun omaan pöytään jouluaterialle. Tähän asti olen aterioinut aina jonkun toisen pöydässä, yleensä vanhempieni.

Jätin suosiolla joulukorttien lähettämisen väliin tänä vuonna. Aiempina vuosina olen hiki otsalla kaivanut osoitteita ja arponut, kenelle niitä kortteja lähetetään. Tänä vuonna aion kollektiivisesti joulutervehtiä kaikkia sukulaisia, tuttavia ja ystäviä sosiaalisessa mediassa. Ne, jotka eivät sieltä löydy, saavat joulutervehdyksensä tekstiviestinä. Joidenkin mielestä tämä on varmasti ärsyttävää ja persoonatonta, mutta en nyt sanoisi sarjatyönä kirjoitettua korttia sen persoonallisemmaksi ratkaisuksi. Eikö kuitenkin tässä tapauksessa ratkaise itse ajatus, eikä niinkään sen toteuttamistapa. Ainakin minä toivon niin.

Vielä pitäisi hieman viitsiä viimeistellä siivoja. Siis pyyhkiä pinnoilta pölyä ja ennen aattoa ottaa imurilla isoimmat pölypallot pois. Toisaalta, kun joulukuusi tulee, on niitä neulasia kuitenkin lattialla, joten imuroitava se on viimeistään siinä vaiheessa. Lisäksi vielä voisi leipoa pari kuivaakakkua. Sitten olisi kahvipöydässäkin valinnanvaraa. En vaan tiedä, monestiko sitä ehtii oman pöydän kulmalle kahville joulun aikana. Kunhan ehtisi edes yhden kupillisen juoda rauhassa, olisi aika lailla koko joulu hyvissä kantimissa.

Varmaan eniten odotan joululta rauhoittumista. Haluaisin ajatella, että edes päiväksi elämä rauhoittuu ja kiire poistuu. En aio ottaa stressiä jouluateriasta, lahjoista tai muustakaan. Kun aattoaamu koittaa, olen tehnyt kaiken mitä olen ja sillä hyvä. Jos joku haluaa valittaa, hän saa sitten itse pistää paremmaksi. Tärkeintä lienee se, että on jotain syötävää ja yhteistä aikaa perheen kanssa.

Auts!

Voi ahdistus, ärsytys ja ketutus! Huonot yöunet, liian aikainen herätys ja tehotonta särkylääkettä. No joo, oikeastaan lääkkeessä on tehoa, mutta perusburanat vaan eivät auta hammassärkyyn. Siihen ei auta kuin hammaslääkäri ja sen ihanat instrumentit, kuten katupora, lurpsisletku, poskitampoonit ja vesiruisku. Onneksi sieltä löytyy myös puudutuspiikki, jonka jälkeen voidaan arpoa, mikä osa puutuu. Yleensä puutuu suurin piirtein siitä hampaan seutuvilta sekä nenästä. Kerran puutui korva ja takaraivo.

Viimeksi hammastohtorilla käydessä oli niin rentouttavaa, että meinasi uni tulla kesken poraamisen. Saavutus sekin. Normaalistihan sitä tuolia puristetaan rystyset valkoisina. Toivottavasti tänään on tarjolla yhtä rentouttava käynti kuin viimeksi, olisin sen tarpeessa.

Big Brother 2011

Vihdoinkin rutistus on ohi ja Isoveljen kisaan löytyi voittaja. Ohjelma sinällään on niin koukuttava, että minun on ollut pakko liimautua tv-vastaanottimen ääreen joka ilta. Varsinaiset päälähetykset olen tallentanut digiboksille ja katsonut seuraavana päivänä. Finaalilähetyksenkin katsoin tänään päivällä, kun lapsi nukkui päiväuniaan. Meillä on päiväunipakko voimassa.

Seurasin koko kauden varsin tiiviisti, millaisia juttuja eri kilpailijoista kerrottiin ja sitä, millä tavalla he toimivat talossa. Jokaisessa kilpailijassa oli piirteitä, jotka ärsyttivät ja jokaisessa oli myös piirteitä, joilla olisi ansainnut voiton. Mitä kauden voittajaan tulee, minun mielestäni palkinto meni oikealle ihmiselle. Viimeistä kilahdusta lukuunottamatta Janica käyttäytyi talon asukkaista miellyttävimmin. Pääsääntöisesti hän oli hiljaa, jos jonkun toisen naama ärsytti. Enkä muista sitäkään tapahtuneen, että hän olisi jatkuvasti raivostunut mupitättömistä asioista. Toki hän puhui toisten selän takana yhtä paljon kuin muutkin ja muistan "taivas ja helvetti"-viikkotehtävän lopulla tilanteen, jossa Janican käytöstä ruodittiin oikein isolla porukalla. Kuulostaa ehkä omituiselta, mutta minä pidin Janican tietynlaisesta korrektiudesta ja suoraselkäisyydestä. Hänelle ei ollut ongelma, että hän toisena työnään strippaa ja sen tiedon perusteella hänet leimataan heti tietynlaiseksi ihmiseksi. Hän kuitenkin seisoi sanojensa ja tekojensa takana. Se on paljon enemmän kuin esimerkiksi Benin touhut ja selitykset haaremiviikon päätteeksi.

Tämän vuoden kilpailijoissa oli kaikenlaisia tyyppejä. Ehkä pahiten minua vastakarvaan hankasi alusta asti Annika. Hänen jatkuva kaakatuksensa, huomion hakeminen ja "hi-hi-hi, en mä tiedä" -vastauksensa kävivät hermoon. Hänen kohdallaan kovin aikaisessa vaiheessa aloin ihmetellä, kun nimeämisperusteissa aina toistuivat sanat: "meillä ei ole mitään yhteistä..." Sama kun jatkui viikosta ja ihmisestä toiseen, alkoi tuntua, että sen vian täytyy nyt olla jossain muualla kuin niissä nimetyissä.

Kausi kuitenkin päättyi ja jopa oikean kilpailijan voittoon. Mitähän telkkarista nyt katselisi?

Kotimaani ompi Suomi...

Eilinen itsenäisyyspäivä meni varsin epäjuhlallisissa merkeissä. Lasta kiukutti koko päivän, minua väsytti ja Kaima nuokkui milloin missäkin valittaen, että oli saanut nukkua vain 8,5 tuntia. Häneltä oli täysin päässyt unohtumaan, että esimerkiksi minä sain nukkua 6 tuntia, jonka aikana oli kahdesti noustava lapsen huutoon. Itsenäisyyspäiväfiilikset eivät siis olleet alkujaankaan korkealla.

Tunnelmaa ei paljoa parantanut päivän kulku muutenkaan. Tuntematon sotilas jäi katsomatta, kun ipana pyöri ympärillä. Linnan juhlista meni maku, kun Kaima aukoi päätään vieressä ja lapsi huusi omassa huoneessaan milloin mitäkin. Kaiken kaikkiaan jokainen itsenäisyyspäivän traditio jäi noudattamatta, koska Kaima ei halunnut osallistua lapsen kaitsemiseen eikä mihinkään muuhunkaan.

Ainoa sellainen traditio, jonka saattoi toteuttaa, tapahtui oman pään sisällä. Jälleen kerran mietin mielessäni niitä ihmisiä, jotka joutuivat taistelemaan vapauden puolesta. Paikallisessa sanomalehdessä oli kysytty ihmisiltä, mikä Suomessa on parasta. Vastauksista muutama järkytti ainakin minua. Järkytystä aiheuttivat vastaukset, joissa sanottiin, että täällä mikään ei ole hyvin. Minä ihmettelen, missä nämä ihmiset haluaisivat asua ja elää, jos Suomessa heidän mielestään kaikki on huonosti. Voin vain epämääräisesti kuvitella, miten pahalta nuo sanat voivat tuntua sellaisesta ihmisestä, joka on kokenut sodan.

En tiedä millaisessa todellisuudessa eri ihmiset elävät. Minun todellisuudessani Suomi on hyvä maa, puutteistaan huolimatta turvallinen. Monia asioita voisi ja pitäisi korjata, ensimmäisenä itsekunkin asenteita - myös omiani. Jostain syystä meistä monilta on unohtunut ihmisyys. Me eksymme virallisten ja hyväksyttyjen selitystemme taakse, jotta emme joutuisi hyväksymään omaa ahneuttamme ja huonoa omatuntoamme. Meillä on tarve pitää yllä kalliita julkisia rakenteita, joilla voimme vierittää vastuun muiden auttamisesta kenelle tahansa muulle.

Yhteiskunnalliset epäkohdat ovat meillä kuitenkin pieniä verrattuna niihin maihin, joissa kaikilla ei ole edes alkeellisimpia oikeuksia. Kaikki ihmiset eivät automaattisesti syntyessään tule kirjatuiksi kansalaisiksi, eivätkä mitkään lait ja oikeudet suojele heitä. Näiden suurten asioiden rinnalla meidän pienet ongelmamme ovat pieniä. Sodissa taistelleet sukupolvet ovat antaneet meille mahdollisuuden elää vapaassa maassa. Moni antaisi tänä päivänäkin elämänsä sen puolesta.

Minä voin sanoa veteraaneille vain yhden sanan; "Kiitos!"