Epävarmuus...

Elämässä mikään ei ole varmaa. Epävarmuus on monesti se ainoa varmuus, joka ihmisellä voi asioiden tilasta olla. Se pätee ihmissuhteissa, työssä ja rahoissa. Sama epävarmuus miltei jokaisella on siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Jotkut uskovat pelastukseen ja ikuiseen elämään, toiset uskovat uudelleen syntymiseen ja kolmannet sanovat ihmisen vain puskevan koiranputkea siitä eteenpäin, kun kuolo korjaa.

Epävarmuus on myös inhimillinen olotila. Ihminen on epävarma omasta persoonastaan, ulkonäöstään ja oikeista toimintatavoista. Miltei jokainen on varmasti jossain vaiheessa toivonut olevansa erinäköinen tai -kokoinen tai peräti kokonaan eri ihminen. Hyväksyntää tavoitellessaan sitä voi mennä niin helposti liiallisuuksiin toiveissaan.

Tulevaisuus on aina epävarma. Tänään ei voi tietää, mitä huomenna tapahtuu. Toki me teemme suunnitelmia, ainakin minulla on ensi vuoden kesäkin jo suunniteltu työasioiden osalta. Meidän suunnitelmamme vain eivät aina toteudu. Jos minun suunnitelmani olisivat toteutuneet, minulla olisi tässä vaiheessa pari lasta, rakastava aviomies ja oma koti. Tällä hetkellä minulla on työ, kaksi kissaa, epävarmuus ihmissuhteesta ja pitkä matka lähimpään paikkaan, jota voisin kutsua kodikseni. Tällä paikkakunnalla minun asuntoni on vain minun asuntoni. Siellä ei ole koti.

Epävarmaa on sekin, miten kaikki tehdyt suunnitelmat toteutuvat. Suunnitelmat on tehty siihen luottaen, että ihmiset toimivat niin kuin minä haluan. Ne on tehty optimismilla ja realismilla, toivoen, että paras mahdollinen tulos saadaan aikaan. Myös ihmissuhteissa minä toivon, luotan ja odotan, että ihmiset toimivat siten, että tulos tyydyttää minuakin. Silti olen epävarma siitä, mitä tapahtuu. Hyvätkin suunnitelmat voivat kaatua. Ne voivat kaatua pieniin asioihin, joita ei ole edes millään tavalla osannut ottaa mukaan suunnitelmaan.

Epävarmuus iskee useimmiten silloin, kun odottaa tietoa. Niin kuin minä tälläkin hetkellä. Kello tikittää, ulkoa kuuluu koiran haukkua ja minä odotan tietynlaista soittoääntä kertomaan, että kaipaamani tieto on saatavilla.

Piristys työpäivään...

Lämmitti mieltä tässä päivänä muutamana, kun sain sähköpostia vanhalta kuorokaverilta. Siinä ehdoteltiin vanhan nuorisokuoron kokoontumisajoa. Aikataulullisesti ehdotus ei sopinut minulle, mutta olin kuitenkin tyytyväinen siitä, että minä olin yksi niistä ensimmäisistä, joiden tiedot oli löydetty. Vastasin tälle kaverilleni, että muuten hyvä ajatus, mutta siirrettäisiinkö tulevaan kesään, kun aikataulullisesti huono rako tuo helmikuun alku. Johtuen tietenkin siitä, että kyseiset viikonloput ovat kiinni leirielämässä.

Vastaus tuli seuraavana aamuna koneelle sähköpostin muodossa.

"Ei me mitään kokoontumista pidetä, jollet sinä sinne tule."

Lyhyesti ja ytimekkäästi piristetty sitä työpäivää.

Unikanavalla...

Joku on tunkeutunut minun unikanavalleni ja sitä kautta yrittää vaikuttaa asioihini. Olen aivan varma siitä, eikä tässä ole kyseessä mikään vainoharhainen kohtaus. Tämä varmuus johtuu siitä, että viime aikoina aina vain uudestaan ja uudestaan unissani minä olen vältellyt ex-miestäni. Milloin hän väijyy minua puskissa ja milloin jonkin viraston tiloissa. Harvinaisen typerää, että jatkuvasti samat ihmiset, joita ei halua nähdä, pyörivät unissa.

Muutoinkin uneni ovat olleet jokseenkin kummallisia. Jotenkin minua hämmentää esimerkiksi sellainen uni, jossa eräs naispuolinen tuttavani alkaa lähennellä minua aivan selkeästi seksiin pyrkien. Ja kun minua eivät kiinnosta naiset siinä suhteessa... Kaiken kaikkiaan tuntuu, että unikanava käy ylikierroksilla, eikä osaa suodattaa mitään pois. Kaikki ajatukset, ovat ne omia tai muiden, aiheuttavat siellä kiehuntaa ja kuohuntaa. Sitten minä joudun katselemaan yöni niitä, noustakseni aamulla ärtyneenä ja huonosti nukkuneena.

Välillä minä toivon sellaisia unettomia öitä. En suinkaan sitä, että valvoisin yön läpi, vaan ettei minun tarvitsisi katsoa unia. Joskus olisi vain hyvä nukkua ja levätä, muistamatta aamulla vilaustakaan yhdestäkään yön unesta. Mutta ei, sitä minä en näytä saavan millään. Mitä enemmän minä toivon syväunisia ja unennäöttömiä öitä, sen varmemmin minä saan jonkin skitsahtaneen kyttäysunen. Välillä tuntuu, että järki täytyy olla höllissä kantimissa, jos tuollaisia unia näkee.

Ehkä se onkin nykyään löyhemmin omassa hallinnassa. Yhä useammin tulee omasta elämästään sellainen tunne, että kaikki on epätodellista. Ei minun elämääni voi olla arkipäivisin työskentely, joskus iltaisin ja viikonloppuisin menossa ja harvoin vapaalla. Miksei minulla ole ollenkaan sellainen olo, että näin tämän pitikin mennä?

Kadun vai kaipaan? En minä tiedä...

"Ei oo ihme, etten jaksa ajatella, asioita. Pääni täynnä kaikenlaista joutavaa jotk' ei kuuluis sinne ollenkaan...Tänä yönä tunnen heikkouteni tarkemmin kuin koskaan."

Kolmas nainen on joskus onnistunut vangitsemaan tuonkin tunnelman. Viime yö oli juuri tuollainen. Tieto siitä, että miehellä on tänään puolilta päivin aika jatkotutkimuksiin, joiden jälkeen minäkin tiedän ehkä jotain ja samalla kaikki se menneisyys, joka minut on tähän hetkeen tuonut. Illalla kävin tekstiviestikeskustelua erään ystäväni kanssa. Hän sanoi, että minun odotuksessani on jotain urheaa. Hän ei osannut määritellä sitä tarkemmin. Piti vain urheana sitä tapaa, jolla minä odotan vapauttavaa tai tuhovoimaista tuomiota.

"Outoo, että kavahdan nyt, joitain tekemiäni tekoja. Tehty mikä tehty, ne takuulla kasvaa jo sammalta. Kadun vai kaipaan? En minä tiedä. Unohtaisin mieluiten. Ei oo yö näin pimee ja hiljainen, kun vierelläsi vietän sen."

Menneet pyörivät taas mielessä. Syksy kaksi vuotta sitten oli niin kovin toisenlainen kuin viime syksy tai tämä syksy. Kaksi vuotta sitten näihin aikoihin minä olin niin rikki kuin ihminen voi olla. Minä sulkeuduin omaan suruuni ja kärsimykseeni, sulkeuduin sisälle vanhempieni kodin yläkertaan ja halusin hävitä maailmasta. En halunnut oman käteni kautta päättää päiviäni, vaan toivoin, että jokin voima vain hävittäisi minut lopullisesti.

Monet asiat kauempanakin kuin kaksi vuotta taaksepäin, ovat niitä, joista en tiedä, kadunko vai kaipaanko. Olen varmasti tehnyt itsekin niin paljon asioita, jotka olisi pitänyt tehdä toisin. Historia näyttää sen, miten asiat menivät, ei sitä, mitkä motiivit minuakin joskus tekemisiini ajoivat. Tehtyjä ei saa tekemättömiksi, eikä tekemättä jätettyjä enää takaisin tehtäviksi.

Nyt, kun minä katson sen kaksi vuotta taaksepäin, suurimmat tunnekuohut ovat laantuneet. Minä näen selvästi ne tapahtumat, jotka hajottivat viimeisetkin avioliiton rippeet. Samalla minä näen sen, miten itse halusin kiihkeästi vihata rakasta puolisoani kaikesta siitä, millä hän minua satutti. Sillä vihalla minä elin ja pääsin eteenpäin. Ilman vihaa minä olisin todennäköisesti edelleenkin rikki. Sillä ankara viha repii meidät irti ihmisistä silloin, kun se on tarpeen. Viha kuitenkin laantuu ja tilalle astuu hiljainen hyväksyntä asioiden suhteen. En tarkoita, että vieläkään, jos koskaan, hyväksyisin ex-puolisoni tekemiä asioita, mutta minä ymmärrän, että asia vain meni niin.

"Niin sen täytyi olla, niin se oli. Niin sen täytyi mennä, niin se meni. Harmoniaa, rakkautta ei noin vain maasta polkaista. Niin sen täytyi mennä, niin se meni."

Entä jos...?

"Entä jos minulla onkin syöpä tai osteoporoosi tai nivelreuma?"

Tuolla kommentilla mies sai minut sanattomaksi. Mitä siihen voi sanoa, jos toinen pelkää sairastavansa jotain pysyvää? Mitä yleensäkään voi sanoa ihmiselle, jolla saattaa mennä koko elämä täysin uusiksi, jos jotain todetaan?

Entä jos...?

Kävimme keskustelua siitä, mitä tapahtuisi, jos jokin vakava sairaus miehellä todettaisiin. Mies haluaa omistautua siitä eteenpäin lapsilleen ja lopettaa suhteen. Mies käytti sanoja:

"En minä voi sitoa itseeni nuorta ja tervettä ihmistä, jolla on vielä elämää edessä, kuten sinulla."

Entä jos...?

Eikö minulla ole tilanteessa sanavaltaa? Eikö minulle anneta mahdollisuutta päättää itse, haluanko sitoutua ihmiseen, jolla on vakavakin sairaus? Voidaanko minut vain heittää yli laidan, jos se ei sovi toisen suunnitelmiin? Tähän asti elämä on osoittanut, että minut voidaan heittää laidan yli heti, kun löytyy itseä enemmän miellyttäviä suunnitelmia. Kokemus on näyttänyt, ettei minulla ole sanavaltaa missään tilanteessa, eikä mahdollisuutta päättää itse.

Entä jos...?

Entä jos minä haluaisin kuitenkin sitoutua? Entä jos minä haluaisin päättää? Entä jos mitään ei löydetäkään? Entä jos tämä on vain turhaa jossittelua asialla, joka on pois minun ulottuviltani?