On se kiinnostavaa, miten paljon erilaisia ajatuksia lähestyvä joulu herättää ihmisissä. Monet ovat laittaneet kaikki joululahjat jo, ostaneet, paketoineet ja niin pois päin. Minä en ole vielä hankkinut sitä ensimmäistäkään. Siinähän ihmettelette. Olen suunnitellut jouluostokseni siten, että yhdestä kohteesta saa mahdollisimman monelle lahjat. Saa sitten nähdä, kuinka moni pitää saamistaan lahjoista. Veikkaan, että tulos on lähinnä tyrmistyttävä ja tyrmistyneitä ilmeitä saa nauraa vielä monta kertaa jälkikäteen.
Joulukorttien lähettäminen on jokseenkin komediaa. Hukkasin osoitevihkoni jo joskus aiemmin syksyllä ja eilen vietinkin sitten rattoisan tunnin puhelimessa soitellen sukulaisten ja ystävien osoitteita. Työpuhelimesta kun soittaa, ei tarvitse olla niin huolissaan niistä kustannuksista. Ainakaan toistaiseksi minulle ei ole valitettu siitä, että puhuisin omia puheluitani työpuhelimesta liiaksi. Toisaalta, enhän minä juurikaan niitä ole viime aikoina soitellutkaan.
Olen tosiaan leikannut aivan minimiin lähtevien joulukorttien määrän. Tasan 20 kpl kortteja lähtee postin mukana. Jos joku kokee vääryyttä jäädessään ilman joulukorttia, se on oma ongelmansa. Minun joulumieleni on tunnetusti jossain vasemman jalan varpaiden tuntumassa. Sopii sitten miettiä ihan itse, miksen innokkaasti kortteja laittele.
Tämä postailu näyttää olevan lähinnä sen kertomista, miksen minä joulua juhli ja miksi yksi sun toinen saa aiheesta kärsiä. Niin se vaan minun osallani on. Kyse on jouluinhosta. Eteenpäin on mentävä, mutta kadotettuja asioita ei aina saa takaisin. Toivon vain, että joskus edessä siintäisi sellainen joulu, jota valmistelee innolla ja viettää ilolla.
torstaina, joulukuuta 14, 2006
keskiviikkona, joulukuuta 13, 2006
As if...
Edellisessä postauksessa pohdin omia jouluperinteitäni. Harvapa niistä enää nykyään toimii noin moitteettomasti ajallaan ja iloisesti. Ehkä asiaan vaikuttaa se, ettei enää voi yrittääkään mennä lapsesta. Lapsena ollessa ei annettu suuriakaan vastuita minkään asiakokonaisuuden toteuttamisesta. Nyt oletetaan, että minä haluan osallistua järjestelyihin ja muuhun. As if...
Olen päättänyt, että omaan asuntooni ei tule joulua. Seinälle en laita ensimmäistäkään joulukorttia, yhtään jouluvaloa ei tule ikkunaan enkä tasan varmasti tee yhtään enempää joulusiivousta kuin normaalistikaan. Siis normaali imurointi, lattian pesu ja pölyjen poisto saa luvan riittää. Jos jollain on aiheesta valittamista, tervetuloa vaan ihan omin pikku kätösin jynssäämään. Missään ei sanota, että ihmisen pitää tappaman itsensä joulusiivoukseen.
Huono päivä tänään. Ärsyttää yli kaiken koko joulu. Johtuu ehkä siitä, että töissä on istuttu pari pitkää kokousta, joissa on suunniteltu joulunaikaa sekä tulevaa kesää. Väkisinkin tulee itselle mieleen, mahtaako ensi kesänä enää täällä olla. Kuka tietää? En minä ainakaan. Veri vetäisi jonnekin muualle jo, mutta veri ei voi olla ainoa vetävä tekijä. Pitäisi löytää jokin järjellinen syy paikan vaihtoon. Järjelliset syyt vaan ovat vähissä nyt.
En tiedä, olenko muuttunut levottomammaksi viime aikoina. Joskus nuorempana olen todennut, etten koskaan muuta kotoa mihinkään, vaan jään sinne asumaan isäni ja äitini iloksi. Nyt tuntuu, että kaksi päivää sitä menoa riittää repimään minun pelihousuni täydellisesti. Pinna kiristyy, verenpaine villiintyy ja siitä sitten saadaan aikaan ympärivuotinen sota. En siis enää voisi asua vanhempieni kanssa, koska en yksinkertaisesti kestä heidän tapaansa tehdä asioita ja toimia. Olen muuttunut liikaa niistä ajoista, jolloin heidän tapansa tuntuivat ainoilta oikeilta tavoilta toimia. Toisaalta olen huomannut, etten tahdo kotiutua juuri mihinkään. Täällä pohjoisessa on kyllä sinällään hyvä olla ja elää. Minä vain en ole kotonani.
Levottomuus tahtoo iskeä aina näiden erilaisten juhlapyhien ja vapaiden yhteydessä. Olen luvannut jouluksi laskeutua Etelä-Suomeen, mutta en ole ajatellut koko jouluvapaatani sijoittautua vain vanhempieni kartanoon. Olen luvannut käydä tapaamassa myös muutamaa ystävääni, jotka asuvat samoilla suunnilla (noin 100km säteellä). Siinä on yksi huippuesimerkki siitä levottomuudestani. Minä vaan en voi pysähtyä paria päivää pidemmäksi aikaa jonnekin olemaan. Minä juoksen päättömästi ympäri Suomea, enkä löydä omaa paikkaani. Vanha kotikaupunki ahdistaa, tämän hetkinen kotikunta ei vain tunnu omalta, ahdistaa omalla tavallaan tämäkin, ettei ole missään anonyymi. Ruokakaupassakaan ei voi käydä ajattelematta sitä, että joku toinen kyttää kassalla, mitä minä kotiini ruuaksi ostan.
Pitäisi varmaan löytää itselleen elämäntarkoitus. As if...
Olen päättänyt, että omaan asuntooni ei tule joulua. Seinälle en laita ensimmäistäkään joulukorttia, yhtään jouluvaloa ei tule ikkunaan enkä tasan varmasti tee yhtään enempää joulusiivousta kuin normaalistikaan. Siis normaali imurointi, lattian pesu ja pölyjen poisto saa luvan riittää. Jos jollain on aiheesta valittamista, tervetuloa vaan ihan omin pikku kätösin jynssäämään. Missään ei sanota, että ihmisen pitää tappaman itsensä joulusiivoukseen.
Huono päivä tänään. Ärsyttää yli kaiken koko joulu. Johtuu ehkä siitä, että töissä on istuttu pari pitkää kokousta, joissa on suunniteltu joulunaikaa sekä tulevaa kesää. Väkisinkin tulee itselle mieleen, mahtaako ensi kesänä enää täällä olla. Kuka tietää? En minä ainakaan. Veri vetäisi jonnekin muualle jo, mutta veri ei voi olla ainoa vetävä tekijä. Pitäisi löytää jokin järjellinen syy paikan vaihtoon. Järjelliset syyt vaan ovat vähissä nyt.
En tiedä, olenko muuttunut levottomammaksi viime aikoina. Joskus nuorempana olen todennut, etten koskaan muuta kotoa mihinkään, vaan jään sinne asumaan isäni ja äitini iloksi. Nyt tuntuu, että kaksi päivää sitä menoa riittää repimään minun pelihousuni täydellisesti. Pinna kiristyy, verenpaine villiintyy ja siitä sitten saadaan aikaan ympärivuotinen sota. En siis enää voisi asua vanhempieni kanssa, koska en yksinkertaisesti kestä heidän tapaansa tehdä asioita ja toimia. Olen muuttunut liikaa niistä ajoista, jolloin heidän tapansa tuntuivat ainoilta oikeilta tavoilta toimia. Toisaalta olen huomannut, etten tahdo kotiutua juuri mihinkään. Täällä pohjoisessa on kyllä sinällään hyvä olla ja elää. Minä vain en ole kotonani.
Levottomuus tahtoo iskeä aina näiden erilaisten juhlapyhien ja vapaiden yhteydessä. Olen luvannut jouluksi laskeutua Etelä-Suomeen, mutta en ole ajatellut koko jouluvapaatani sijoittautua vain vanhempieni kartanoon. Olen luvannut käydä tapaamassa myös muutamaa ystävääni, jotka asuvat samoilla suunnilla (noin 100km säteellä). Siinä on yksi huippuesimerkki siitä levottomuudestani. Minä vaan en voi pysähtyä paria päivää pidemmäksi aikaa jonnekin olemaan. Minä juoksen päättömästi ympäri Suomea, enkä löydä omaa paikkaani. Vanha kotikaupunki ahdistaa, tämän hetkinen kotikunta ei vain tunnu omalta, ahdistaa omalla tavallaan tämäkin, ettei ole missään anonyymi. Ruokakaupassakaan ei voi käydä ajattelematta sitä, että joku toinen kyttää kassalla, mitä minä kotiini ruuaksi ostan.
Pitäisi varmaan löytää itselleen elämäntarkoitus. As if...
maanantaina, joulukuuta 11, 2006
Joulumieli?
Joulu lähestyy ja perinteinen jouluahdistus lähestyy myös. Syystä tai toisesta, erosta alkaen minua on joulun tienoilla ahdistanut aina oikein urakalla. Ensimmäisen joulun eron aikoihin minä vietin sataprosenttisesti sisätiloissa. En suostunut lähtemään hautausmaakierrokselle, en jouluaterialle muiden kanssa, enkä muistaakseni käynyt joulukirkossakaan. Muistaakseni, koska en todellakaan muista, kävinkö kirkossa vai en. Yleensä joulukirkot jäävät mieleen tavalla tai toisella.
Joulun pitäisi olla iloinen ja onnellinen perhejuhla, josta kaikki nauttivat. Viime aikoina siitä on tuntunut itselle tulevan lähinnä vaikea ja masentava juhla, josta nauttivat kaikki muut paitsi minä. Joulusta on tullut vaikea.
Jos muistelen lapsuutta, jouluun kuuluivat tietyt perinteet. Joulusiivous tehtiin aatonaattona ja silloin haettiin grilliruokaa kaikille, koskapa kukaan ei ehtinyt tai jaksanut laittaa enää ruokaa itse. Toki kaikki odottivat muutenkin jo jouluruokia, kinkkua, laatikoita ja herneitä. Ketäpä tuossa vaiheessa olisi innostanut käydä tekemään kastiketta ja makaroonia. Jouluaattona heräsi aina aikaisin kinkun tuoksuun, joulukinkku kun paistetaan aina aattoaamuksi. Kun on saanut silmät jotenkin auki, voi hiippailla alakertaan katsomaan tv:stä jouluaaton piirrettyjä.
Puolen päivän aikaan Turusta julistetaan joulurauha. Se julistus meillä on aina katsottu. Samoihin aikoihin valmistuu riisipuuro, jonka jokainen maustaa oman makunsa mukaan sokerilla, kanelilla ja maidolla. Puurossa on yksi kokonainen, kuorittu manteli, jonka saajalle meillä lankeaa joululahjojen jako. Perinteistä on sekin, että minä en ole kertaakaan saanut rehellisellä pelillä mantelia. Jos minun puurokupistani löytyy manteli, se on tarkoituksella sinne sijoitettu. Niin, puuro syödään savikupeista puisilla lusikoilla. Siinä on perinnettä kerrassaan.
Joskus iltapäivällä aletaan sitten valmistella niitä kunnon mässäyksiä. Siis aletaan lämmittää laatikkoruokia, asetella juustoja tarjottimelle ja keitellä perunoita yms. Jouluateria on perinteisesti meillä kestänyt pitkään. Siihen menee vähintäänkin puolitoista tuntia, että jokainen on saanut pari kierrosta lempijouluruokiaan ja kaikki ovat päässet jälkiruuan loppuun. En jaksa muistaa, että siitä pöydästä olisi koskaan kovin nopeasti noustu. Siinä on aikaa jutella asioista, maistella ja muistella. Se on yksi parhaita joulumuistoja, jonka jälkeen ei koskaan mene housujen ylin nappi enää kiinni.
Ruuan jälkeen käydään hautausmailla. Tuolloin on jo pimeää ja kynttilöiden loiste hautausmailla luo oudon, juhlavan tunnelman. Olen joskus miettinyt, miksi jouluna ylipäänsä käydään hautausmailla. Tuolloin hautausmaat ja kuolema tuntuivat minusta ahdistavilta ja pahoilta asioilta. Sittemmin olen huomannut, että on olemassa kuolemaakin pahempia asioita.
Kun kylmissään palaa kotiin, on jostain kuusen alle ilmestynyt läjäpäin lahjoja. Osa suuria ja osa pieniä, mutta kasoittain lahjoja kuitenkin. Lapsena piti aina yrittää kurkkia, kenelle menee suurin paketti. Viis siitä, oliko paketin sisältö mitenkään itseä kiinnostava, mutta huutava vääryys se oli, jos joku toinen sen suurimman paketin sai. Lahjojen jakamista ei yleensä ole tuossa vaiheessa pitkitetty yhtään. Lahjat jaetaan vauhdilla ja avataan vuorotellen. Tässäkin perinteessä on tehty muutoksia viime vuosina. Kun olin lapsi, nuorin sai avata lahjansa ensin, koska oli kaikkein kärsimättömin. Nykyään vanhin saa avata lahjansa ensin, koska on kaikein kärsimättömin. Hyvä tapa sinällään, että kaikki avaavat lahjansa vuorotellen. Siinä sitten jokainen näkee, mitä toiset saavat lahjaksi. Ei tarvitse myöhemmin ihmetellä ja kysellä.
Lahjojen avaamisen jälkeen on kahvipöytä valmis. Juodaan joulukahvit, syödään joulutorttuja ja joulupipareita. Oikeat joulupiparit ovat muuten possun muotoisia, sanokaa mitä sanotte.
Perinteet ovat aina tehneet minulle joulun. Muutama viime joulu ei kuitenkaan ole enää tuntunut samalta. Epäilemättä paljon tekee se, että oma avioero osui joulun paikkeille. Sen ensimmäisen joulun minä vietin täydellisessä sumussa. En muista siitä juuri mitään muuta kuin sen, etten suostunut syömään toisten kanssa, enkä halunnut tehdä mitään muutakaan. Suurilla myönnytyksillä minä osallistuin lahjojen jakoon ja kahveihin. Siitä joulusta lähtien kaikki on muuttunut. Minusta on tullut väsyneempi, vanhempi ja jollain tavalla olen menettänyt sen uskon joulun ihmeeseen. Joulumieli on hävinnyt.
Ehkä se tulee takaisin tänä vuonna...
Joulun pitäisi olla iloinen ja onnellinen perhejuhla, josta kaikki nauttivat. Viime aikoina siitä on tuntunut itselle tulevan lähinnä vaikea ja masentava juhla, josta nauttivat kaikki muut paitsi minä. Joulusta on tullut vaikea.
Jos muistelen lapsuutta, jouluun kuuluivat tietyt perinteet. Joulusiivous tehtiin aatonaattona ja silloin haettiin grilliruokaa kaikille, koskapa kukaan ei ehtinyt tai jaksanut laittaa enää ruokaa itse. Toki kaikki odottivat muutenkin jo jouluruokia, kinkkua, laatikoita ja herneitä. Ketäpä tuossa vaiheessa olisi innostanut käydä tekemään kastiketta ja makaroonia. Jouluaattona heräsi aina aikaisin kinkun tuoksuun, joulukinkku kun paistetaan aina aattoaamuksi. Kun on saanut silmät jotenkin auki, voi hiippailla alakertaan katsomaan tv:stä jouluaaton piirrettyjä.
Puolen päivän aikaan Turusta julistetaan joulurauha. Se julistus meillä on aina katsottu. Samoihin aikoihin valmistuu riisipuuro, jonka jokainen maustaa oman makunsa mukaan sokerilla, kanelilla ja maidolla. Puurossa on yksi kokonainen, kuorittu manteli, jonka saajalle meillä lankeaa joululahjojen jako. Perinteistä on sekin, että minä en ole kertaakaan saanut rehellisellä pelillä mantelia. Jos minun puurokupistani löytyy manteli, se on tarkoituksella sinne sijoitettu. Niin, puuro syödään savikupeista puisilla lusikoilla. Siinä on perinnettä kerrassaan.
Joskus iltapäivällä aletaan sitten valmistella niitä kunnon mässäyksiä. Siis aletaan lämmittää laatikkoruokia, asetella juustoja tarjottimelle ja keitellä perunoita yms. Jouluateria on perinteisesti meillä kestänyt pitkään. Siihen menee vähintäänkin puolitoista tuntia, että jokainen on saanut pari kierrosta lempijouluruokiaan ja kaikki ovat päässet jälkiruuan loppuun. En jaksa muistaa, että siitä pöydästä olisi koskaan kovin nopeasti noustu. Siinä on aikaa jutella asioista, maistella ja muistella. Se on yksi parhaita joulumuistoja, jonka jälkeen ei koskaan mene housujen ylin nappi enää kiinni.
Ruuan jälkeen käydään hautausmailla. Tuolloin on jo pimeää ja kynttilöiden loiste hautausmailla luo oudon, juhlavan tunnelman. Olen joskus miettinyt, miksi jouluna ylipäänsä käydään hautausmailla. Tuolloin hautausmaat ja kuolema tuntuivat minusta ahdistavilta ja pahoilta asioilta. Sittemmin olen huomannut, että on olemassa kuolemaakin pahempia asioita.
Kun kylmissään palaa kotiin, on jostain kuusen alle ilmestynyt läjäpäin lahjoja. Osa suuria ja osa pieniä, mutta kasoittain lahjoja kuitenkin. Lapsena piti aina yrittää kurkkia, kenelle menee suurin paketti. Viis siitä, oliko paketin sisältö mitenkään itseä kiinnostava, mutta huutava vääryys se oli, jos joku toinen sen suurimman paketin sai. Lahjojen jakamista ei yleensä ole tuossa vaiheessa pitkitetty yhtään. Lahjat jaetaan vauhdilla ja avataan vuorotellen. Tässäkin perinteessä on tehty muutoksia viime vuosina. Kun olin lapsi, nuorin sai avata lahjansa ensin, koska oli kaikkein kärsimättömin. Nykyään vanhin saa avata lahjansa ensin, koska on kaikein kärsimättömin. Hyvä tapa sinällään, että kaikki avaavat lahjansa vuorotellen. Siinä sitten jokainen näkee, mitä toiset saavat lahjaksi. Ei tarvitse myöhemmin ihmetellä ja kysellä.
Lahjojen avaamisen jälkeen on kahvipöytä valmis. Juodaan joulukahvit, syödään joulutorttuja ja joulupipareita. Oikeat joulupiparit ovat muuten possun muotoisia, sanokaa mitä sanotte.
Perinteet ovat aina tehneet minulle joulun. Muutama viime joulu ei kuitenkaan ole enää tuntunut samalta. Epäilemättä paljon tekee se, että oma avioero osui joulun paikkeille. Sen ensimmäisen joulun minä vietin täydellisessä sumussa. En muista siitä juuri mitään muuta kuin sen, etten suostunut syömään toisten kanssa, enkä halunnut tehdä mitään muutakaan. Suurilla myönnytyksillä minä osallistuin lahjojen jakoon ja kahveihin. Siitä joulusta lähtien kaikki on muuttunut. Minusta on tullut väsyneempi, vanhempi ja jollain tavalla olen menettänyt sen uskon joulun ihmeeseen. Joulumieli on hävinnyt.
Ehkä se tulee takaisin tänä vuonna...
torstaina, joulukuuta 07, 2006
Kauneus...
Itsenäisyyspäivä oli eilen. Katselin tietenkin perinteen velvoittamana ensin Tuntemattoman sotilaan ja sitten illemmalla Linnan juhlat. Linnan juhlia katsoessa tuli harvinaisen irrallinen olo. Tein huomion, että joku iäkkäämpi nainen oli pukeutunut kirkkaan sähkönsiniseen telttaan. Minä en osaa kuvailla sitä vaatetta millään muulla nimikkeellä. Yleinen ilme oli, kuten yleensäkin varsin juhlava. Kauniit ihmiset juhlivat kauniissa vaatteissa ja kauniissa puitteissa. Jotenkin pisti miettimään, kuinka moni noista ihmisistä oikeastaan kuuluisi kategoriaan kaunis, jos asiaa tarkemmin ajattelisi.
Luin Kahlil Gibrainin tarinan siitä, kuinka kauneus ja rumuus tapasivat meren rannalla, menivät uimaan ja uimasta noustessa pukeutuivat toistensa vaatteisiin. Siitä eteenpäin ne ovat kulkeneet toistensa vaatteissa ja vain kasvoistaan ne erottaa. Se pisti minut miettimään vielä tarkemmin sitä, kuka tai mikä on kaunis. Ulkoinen kauneus häviää ihmisestä aika pian ja ruma käytös, huonot tavat ja ilkeys muuttavat kauniinkin ihmisen rumaksi toisten silmissä. Liian usein kauneutta pidetään puhtaasti ulkoisena piirteenä.
Ajatteluani muutti, kun kuuntelin Juha Tapion uusinta levyä; Kaunis ihminen. Levylle nimensä antaneessa kappaleessa kerrotaan tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ja todetaan, on sentään kaunis ihminen. Se kosketti jotenkin syvemmällä tasolla kuin kertomus ulkoisesti kauniista ja muotitietoisesta ihmisestä. Jos minä ihmisenä mittaisin kauneuden vain ulkoisilla avuilla, minä pian menettäisin kaiken itsekunnioitukseni ja samalla itsetuntoni.
Vanha sanonta menee: "Kauneus on katsojan silmässä ja kuulijan korvassa." Se pitää edelleenkin paikkansa. Paljon täytyy vettä virrata jokaisessa joessa ennenkuin kauneus muuttuu täysin objektiiviseksi.
Luin Kahlil Gibrainin tarinan siitä, kuinka kauneus ja rumuus tapasivat meren rannalla, menivät uimaan ja uimasta noustessa pukeutuivat toistensa vaatteisiin. Siitä eteenpäin ne ovat kulkeneet toistensa vaatteissa ja vain kasvoistaan ne erottaa. Se pisti minut miettimään vielä tarkemmin sitä, kuka tai mikä on kaunis. Ulkoinen kauneus häviää ihmisestä aika pian ja ruma käytös, huonot tavat ja ilkeys muuttavat kauniinkin ihmisen rumaksi toisten silmissä. Liian usein kauneutta pidetään puhtaasti ulkoisena piirteenä.
Ajatteluani muutti, kun kuuntelin Juha Tapion uusinta levyä; Kaunis ihminen. Levylle nimensä antaneessa kappaleessa kerrotaan tavallisen ihmisen tavallisesta elämästä ja todetaan, on sentään kaunis ihminen. Se kosketti jotenkin syvemmällä tasolla kuin kertomus ulkoisesti kauniista ja muotitietoisesta ihmisestä. Jos minä ihmisenä mittaisin kauneuden vain ulkoisilla avuilla, minä pian menettäisin kaiken itsekunnioitukseni ja samalla itsetuntoni.
Vanha sanonta menee: "Kauneus on katsojan silmässä ja kuulijan korvassa." Se pitää edelleenkin paikkansa. Paljon täytyy vettä virrata jokaisessa joessa ennenkuin kauneus muuttuu täysin objektiiviseksi.
tiistaina, joulukuuta 05, 2006
Adventti...
"Päivät kuluu hukkaan kaikki hauska tapahtuu jossain muualla. Sielun maisemani siivottoman valo paljastaa, kuu esiin purjehti. Päivät kuluu lasken niitä ja luvuksi paljon saan. Päivät kuluu, päivämäärä ei vaihdu ollenkaan..."Kolmas Nainen pyörii mielessä näillä erää. Joulun lähestyminen alkoi taas aivan puskasta. Kaikessa rauhassa käytin aikaani marraskuuhun ja yllättäen ollaan taas siinä tilanteessa, että veronpalautukset on käytetty, palkka on käytetty ja joululahjat pitäisi hankkia. Millä lihaksilla, kysyn vaan...
Joulun pitäisi olla sitä aikaa, jolloin ihmisen mieli lepää ja tuntee syvää rauhaa kaiken luomakunnan kanssa. Kissan kakka sille ajatukselle. Viimeksi olen tuntenut syvää rauhaa eilen herätessäni, kun tiesin, ettei tarvitse lähteä töihin edes käymään. Tosin sekin syvän rauhan tunne hävisi, kun huomasin olohuoneessa, että villalankakerä, joka oli sukkapuikoissa kiinni, oli saanut kyytiä ympäriinsä. Kivaa aloittaa aamu lankaa etsimällä. Se löytyi kyllä, kunhan ensin oli pyörittänyt muutaman kierroksen ympäri jokaista asunnossa olevaa tuolin jalkaa ja pöydän jalkaa.
No jaa, joulu tulee ja ehkä ne joululahjatkin tulee tehtyä tai hankittua. Voi tosin olla, että tänä vuonna pääasiassa päästään niihin itse tehtyihin lahjoihin, kun aikaa on, mutta valuuttaa ei. Olisi kyllä kiva joskus voida laittaa vähän paremmat lahjat, mutta talous on mikä on, se on vaan ymmärrettävä. Elämä kaikkinaisuudessaan on.
Ehkä pääasia on kuitenkin se, että muistaa ihmisiä jouluna.
Adventti ei oikein iske. Johtuu ehkä siitä, että kouluilla saa väsymiseen asti käydä läpi ensimmäisestä adventista neljänteen aihetta. Joskus tuntuu, että kyllähän nuo lapsetkin tämän tietävät, joten turhaan minä näitä toistan. Toisaalta, vastikään tuli havaittua se, etteivät välttämättä tiedä tai muista enää sitä, mitä on vuotta aiemmin puhuttu. No, adventti on joulun odotusta ja valmistelua, joten ei muuta kuin valmistelemaan.
"Jouluruuhkassa ihminen sokkona ryntää, kadulla adventtisohjoa kyntää. Joku ihmisistä katsoo, kääntää pään, kun ihminen rypee läävässään ja lapset laulaa: "Jouluntähti on ehdoton"..."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
