Töitä...

Töissä on menossa keskimääräistä rankempi hetki. Tällä kertaa sitä ei ole aiheuttanut esimies, vaan eräs toinen ihminen. Kyseinen ihminen meni ja päätti päivänsä oman käden kautta. Ei kovinkaan herkullinen tilanne nuorten kanssa töitä tehtäessä.

Tässä on ehtinyt tuon tapahtuman jälkeen käydä läpi jos jonkinlaisen ryhmän kanssa tapahtunutta. Huomaa joutuneensa vetämään kriisiryhmää toisensa jälkeen, kun jokainen haluaa puhua ystävästään tai tutustaan, joka on kuollut. Tietysti oman sävynsä näihin keskusteluihin antaa se, että kyseessä on itsemurha. Sitä on niin turhauttavan vaikea käsittää, miten alle 18-vuotias on ajettu niin nurkkaan, että hänelle edes tulee mieleen päättää päivänsä. Samalla miettii, mitä olisi ehkä itse voinut tehdä toisin vai olisiko mitään. Ammattilainen minussa kysyy: "Olisiko minun pitänyt nähdä merkkejä, jotka ennakoivat tätä?"

Aina tuntuu, että vastaus on myönteinen. Enemmän ja paremmin olisi pitänyt tehdä ja nähdä.

Tämä on pysäyttänyt miettimään asioita, omaa työtä ja suhdetta työhön. Oikeastaan ensimmäistä kertaa kohdalle osui sellainen nuori ihminen, joka on kulkenut minun työni kautta. Tähän asti nuoret, jotka ovat tehneet itsemurhan, ovat jääneet kaukaisiksi. Tällä kertaa tuli lähelle ja se herättää paljon kysymyksiä sekä ajatuksia.

Hajanaista...

Aika kuluu nopeasti, kun asioita tapahtuu. Työt pitävät kiireisinä päivät ja iltaisin on ollut mahdollisuus viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Nyt on hiljaista. Mies aloitti työt eräässä rinteessä ja saattaa mennä jopa kuukausi ennenkuin seuraavan kerran nähdään.

Niin outoa kuin se onkin, tavallaan on helpotus olla hetki yksikseen. Toki mielessä kaihertaa koko ajan kaipaus, mutta on ihanaa saada viettää aikaa täysin oman mielensä mukaan. Tämän voi siis tulkita niinkin, ettei kukaan toinen valtaa keittiötä tai suihkua silloin, kun minä haluan sinne. Eikä kukaan töni yöllä sängyn laidalle tai huomauttele siitä, että minä kuorsaan. Toisaalta, kukaan ei ole paikalla kuuntelemassa, millainen päivä minulla on ollut ja mitä siitä ajattelen. Eikä kukaan ole toteamassa johonkin typerään kysymykseen: rakastan rakastan...

Viime viikot ovat siis menneet tämän kuvion pyörittämisessä ja sen ihmettelemisessä, vieläkö sitä oppisi elämään toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Näyttää hyvinkin siltä, että oppisi kyllä. Enemmän ongelma tahtoo olla siinä, ettei se toinen ihminen töidensä takia voi asua samalla paikkakunnalla. Ehkä aika kuitenkin ratkaisee tämän asian taas jollain tavalla. Töitähän saa, jos niitä aktiivisesti haluaa hakea. Ongelma muodostuu vasta siitä, jos on kovin vaatelias siinä, millaisia töitä pitää saada ja mistä.

No, ehkä tämä tilanne taas ratkeaa. Jotenkin hajanaisia ajatuksia tälle päivälle...

Näytön paikka...

Vapaa viikonloppu meni liiankin nopeasti. Voi toki johtua nopeus siitä, että minä pakkasin vaihtovaatteet ja miehen autoon ja ajoin lauantaina Tampereen kautta kotipuoleen. Matkaa kertyi kevyet 1050km. Autossa siis istuttiin kuin tatit koko päivä ja pikaisesti visiteerattiin isotätiä, miehen isää ja siskoa. Sitten tuli eteen se näytön paikka siellä kotipuolessa.

Nyt siis minun vanhempani ovat vihdoin tavanneet mystisen miehen ja saavat vetää vapaasti johtopäätöksiä. Epäilemättä linjat käyvät kuumina useampiinkin suuntiin siitä, millainen tyyppi on kyseessä. Melkein tahtoo itseä ahdistaa, kun tietää miehen hakeneen taas töitä ja vähän kauempaa. Joutuu miettimään, miten käytännössä asiat järjestellään, jos hän töitä saa. Pohjoisessa nyt kuitenkin vielä toistaiseksi ollaan ja pysytään. Katsotaan sitten seuraavan kerran joulun ja uuden vuoden seutua sen etelän lomailun suhteen.

Tahdistus...

Mitähän sitä sanoisi. Minua on moitittu siitä, että blogi ei päivity, kun kaikki on kunnossa. Sitä on sanottu ennenkin ja sanotaan jälleen. Se pitää kyllä paikkansa. Kun minulla asiat menevät suurin piirtein putkeen, olen kaukana tietokoneesta ja blogin päivittämisestä.

No, kerrotaan vaikka sen verran, että miestä on edelleen tavattu varsin aktiivisesti. Foortin mittari raksuttaa jo aivan kummallisia lukemia, mutta mitä sitä ei tekisi sen eteen, että voisi tutustua kunnolla toiseen. Hyvältä tuntuu vieläkin. Tämä mies tosiaankin harrastaa näitä siivousyllätyksiä ihan tasaisella tahdilla. Samaten hän tekee ruokaa varsin mieluusti ja hyvää ruokaa on ollutkin. Paljon ollaan katseltu elokuvia, puhuttu ja oltu. Tekee ihan hyvää ihmiselle joutua jakamaan oma elintilansa toisen kanssa pitkästä aikaa. Sitä joutuu tosissaan miettimään, onko urautunut omiin juttuihinsa niin pahasti kuin miltä vaikuttaa. Yllättävän usein on huomannut tehneensä joitain asioita oudosti toisen mielestä.

Toisaalta on ollut outoa huomata ihan itsessään sellaisia piirteitä, että pitää jarrua päällä. Mies on kovin innokas puhumaan mahdollisista tulevista asioista, mutta minä totean lähes joka kerran, että se on tulevaisuuden asioita. Jossain määrin se on saanut jopa koomisia mittasuhteita, mutta onneksi vielä ollaan järjen rajoissa. En sentään pyykkäämistä ja muuta vastaavaa yritä lykätä tulevaisuuteen. ;) Kaikkiaan noissa asioissa on sitten kyse vähän suuremman luokan päätöksistä. Toki on hauska puhua siitä, millaiset häät olisivat kivat tai miten olisi kiva joskus asua. Raja tulee vastaan sitten, jos toinen kysyy, milloin niitä voisi alkaa tosissaan harkita. En ole itse ihan vielä siinä pisteessä, että alkaisin puhua vakavalla aikataululla häistä tai asunnon hankinnasta. Ehkä sitten joskus, kun asiat ovat edenneet vähän pidemmälle.

Jaa-a..

Sellaista täällä on. Työt pitävät poissa pahanteosta ja mieheen tutustuminen vie lopun ajan. Puhelinlaskukin kasvaa tasaista tahtiaan. Onneksi sentään ei mene omaisuuksia nykyaikana siihen, jos puhelimitse pitää yhteyttä. Ennen sekin oli ihan mahdollista. Ei kannattanut soitella päivittäin saati laitella viestejä. Nykyään se on niin halpaa, että pitää hyödyntää kaikki mahdollisuudet siihen. Töissä tosin olen huomannut, että tuo soitteleminen ympäri kyliä voi olla rasittavaa. Ihmiset suhtautuvat kovin nurjasti, jos soittelee asioita. Hyvä etteivät juokse karkuun, kun kertoo kuka on ja mitä asiaa soittaa. Onneksi kuuntelevat loppuun sen asian, että homma hoituu.

Vaan, työ kutsuu jälleen. Syksy etenee ja minä yritän pysyä tahdissa...

Hajanaista...

Elämä näyttää olevan hektistä, kun yrittää tutustua ihmiseen. Olen edellisestä postauksesta eteenpäin jatkuvasti ollut liikkeellä tuon herra-henkilön suhteen. Minua ei oikeastaan tässä kohtaa edes mietitytä, onko kyseinen mies tosissaan vai ei. Ehkä nyt on menossa se hetki, kun ensimmäistä kertaa olen suhteellisen varma siitä, mitä toinen ihminen ajattelee ja mihin hän pyrkii.

Foortin mittariin paukkuu kilometrejä aika tasaiseen tahtiin. Lähes jokaisesta viikonlopusta on tullut vähintään 500km lisää. Tosin, viime viikonloppuna mies oli minun luonani. Ne, jotka tuntevat minun siisteyteni tason osaavat sanoa, ettei aina ole viimeisen päälle luututtu kämppä. Järkytys olikin suuri, kun kävin lauantaina hoitamassa muutamaa työasiaa ja takaisin tullessani ovella vastaan tuli mies mopin kanssa. Hän oli ilman eri kehoitusta vaan päättänyt vähän siivota. Oli tiskattu ja matot oli pihalla tuulettumassa. Voitte vain kuvitella, miten pöllämystynyt minä siinä kohtaa olin. Ei ole ennen tapahtunut sellaista ihmettä minulle, että mies ottaa ja siivoaa omatoimisesti, varsinkaan kukaan ei koskaan ole ottanut minun asunnossani sellaista otetta.

Jossain määrin sisäinen hyvä olotila näyttää heijastuvan töihinkin. Niin paljon kuin esimieskin toisinaan käy hermoille, tällä hetkellä jaksaa taas päästää asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Känätköön hän, jos jaksaa, mutta minua ei nappaa alkaa mukaan riitaan. Onneksi välillä näinkin.

Tällä hetkellä kyllä pistää miettimään, mitä on edessä, kun tietää, että työt vähenevät täällä koko ajan. Toisaalta, tällä kohtaa mies pitää ajatukset vahvasti pohjoisessa. On siis eturistiriita siinä, mitä elämällään tekee. Millään ei innostaisi hukata tilaisuutta toisen kanssa ja vastaavasti töitäkin pitäisi tehdä. Etelä-Suomessa töitä olisi enemmän ja pääsisi jopa valitsemaan sitäkin, millaista työtä tarkemmin haluaa tehdä. No, on vain mietittävä ja annettava ajan näyttää.