Oravien salaliitto...

Minä olen varma, että oravilla on salaliitto maailman valtaamiseksi. Tämä perustuu empiiriseen tutkimukseen siitä, että oravat heittelevät minua kävyillä, yrittävät murtautua asuntooni parvekkeen kautta ja purevat varpaasta, jos pääsevät tarpeeksi lähelle. Nämä tutkimukset olen suorittanut viime kesän aikana. Oravat tuskin siis ovat niin suloisia ja viattomia kuin miltä näyttävät.

Tämä oli vain johdatus tällä kertaa siihen, missä ajatukset menevät. Ne eivät tälläkään kertaa ole yhtään sen positiivisempia kuin viimeksi. Minua vituttaa edelleen. Eilen otti aivoon niin rankasti, että mukavan raivarin ja sitä seuranneen itkukohtauksen jälkeen piti mennä oksentamaan. Se vaan ei auta. Kun oikein hermostuu, sen jälkeen lentää laatta ja nopeasti. Ihan turha siis väittää, että tässä olisi kyse mistään syömisongelmasta. Ei ole ongelmaa, kun ei voi paljoa kerralla syödä. Nyt on jo sentään sen oppinut.

Varasin neuvola-ajankin sille paikkakunnalle, johon aiotaan muuttaa ensi kuun alusta. Muuttaa - taas...

Poiketen edellisen, vähän isomman mittaluokan paikkakunnan neuvolatoiminnasta, tänne soittaessa heti sai ihmisen puhelimeen. Kun esitin asiani, kysymys kuului; koska minä haluaisin sen neuvola-ajan saada? Edellisessä paikassa annettiin niitä aikoja, joita sattui olemaan. Siellä oli vähän enemmän näitä kävijöitä kuin täällä uudessa. Toisaalta, jos toisella paikkakunnalla syntyy vuodessa noin 10 lasta ja toisella paikkakunnalla voi yhdelle neuvola-alueelle syntyä päivää kohti 4. Siinä on pikkuinen ero.

Tästä inspiraation saaneena yritin viritellä paperille tämän syksyn työaikatauluja. Näyttää kovin vahvasti siltä, että minä lähden aika hyvissä ajoin lomalle ja olen lomalla pitkään. Jos hyvin menee saan lomankin pitää silloin, kun olen kalenteriini merkinnyt. Ajattelin ihan koko viikon pitää syyslomaa, kun lomapäiviä on kuitenkin 11 tälle syksylle sijoitettavaksi. Jos vaikka se loma saisi mielialan nousemaan tai sitten ei..

Että onnea vaan...

Olen tässä muutamana päivänä selaillut erilaisia odottamiseen ja raskauteen liittyviä materiaaleja, kirjoista ja esitelehtisistä blogeihin. Jotenkin niissä kaikissa tulee esiin sellainen näkökulma, että raskaana oleminen on jotenkin ihanampaa kuin mikään muu maailmassa ja kaikki on vaaleanpunaista. Ja suoraan sanoen minua vaan vituttaa koko ajan kaikki. Ei menneet nallekarkit tasan tässäkään jaossa. Jos ei ole aamulla paha olo, on varmasti puolilta päivin oksentamassa ja illalla tuntuu, että pää repeää mies-merkkisen miehen temppuihin.

Kyllähän minä sen tiesin, että raskaus heilauttaa hormonit jonnekin omiin lukemiinsa ja saa esimerkiksi itkemään omituisille asioille. Sitä en tiennyt, että minulla kuluu suurin osa päivästä siihen, että yritän rauhoittua. Olen jatkuvasti niin ärtynyt, että haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa. Sen jälkeen tosin seuraisi hysteerinen itkukohtaus, joten aivan hyvä, ettei koko ajan voi itseään toteuttaa tunnetasolla.

No, kaikki neuvolassa tehdyt tarkastukset sanovat, että kaikki on kunnossa. Tosin lääkärille juuri eilen kerroin kaikki nekin, mitkä mielessä pyörivät ja häiritsevät. Pitkät pakinat lääkärin kanssa käytiinkin asioista. Hän olisi halunnut lapsen isänkin paikalle, jotta olisi voinut tämänkin mielipiteitä vähän kysellä, mutta totesin suoraan, että eipä hän taida isää koskaan nähdä lääkärineuvolassa niiden tutkimusten takia. Mies-merkkistä ei oikein innosta se gynekologisen tutkimuksen seuraaminen. Ei sen puoleen, en itsekään sellaista haluaisi katsella.

Joku tässä hommassa nyt kuitenkin mättää. Soitin eilen pitkän puhelun sille miehelle, jonka kanssa asioista on voinut aina puhua. Jälleen kerran sieltä löytyi viisauden sanoja ja aikaa kuunnella. Ja jälleen kerran alkoi vituttaa, että mikseivät asiat voineet mennä toisin silloin joskus. No, tällä kertaa kuitenkin ne tunteet on jo käsitelty ja haudattu. Aika on ajanut peruuttamattomasti ohi niistä jutuista, mutta hienoa on, että edelleen toiselle voi puhua yhtä suoraan ja avoimesti kaikesta.

En tiedä, pitäisi varmaan tehdä töitäkin, kun siitä maksetaan palkkaakin. Työmotivaatio tosin on täysin hukassa, eikä taida ihan heti löytyäkään.

Haikara ja muut vaakut...

Lomalta on vihdoin palattu työn pariin. Arki ei ihan vielä ole iskenyt täysillä päälle, koska on vasta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Jälleen yrittää totuttautua siihen, että työmaalla näyttää tältä, haisee tältä ja täällä pyörii tämän näköistä porukkaa. Samalla kuitenkin täytyy yrittää totuttautua varsin erilaisiin asioihin, sellaisiin, joista viimeksi kirjoittaessa ei ollut vielä hajuakaan.

Viimeksi, kun kirjoitin, oli toukokuun loppu ja olin tarmoa puhkuen hakenut töitä. Pääsin haastatteluunkin ja kävin turisemassa omituisuuksia työn tekemiseen liittyen. Tosin, silloin minun päässäni ei ollut päällimmäisenä suinkaan työn saaminen kyseisestä paikasta. Olin aivan vastikään saanut muuta ajateltavaa. Kaksi punaista viivaa tikussa.

Niinpä niin. Valistuneimmat tietävät heti, mistä on kysymys ja vähemmän tietoisille kerrottakoon, että kyse on raskaustestin tuloksesta. Yksi viiva merkitsee, ettei ole raskaana ja kaksi viivaa kertoo, että haikaraa voi alkaa odotella. Kolme erillistä testiä ja kaikissa sama tulos. Siis varmastikin raskaana. Se vei hieman minun ajatuksiani kaikkiin muihin suuntiin kuin työn saamiseen.

Nyt on ollut aikaa sulatella hieman tätä tietoa. On käyty ensimmäinen neuvolakäynti ja seulontaultra, nähty, että siellä todellakin on joku, joka liikkuu ja on elossa. Kaikkiaan olo on silti hieman irrallinen vieläkin. Ehkä olo muuttuu todellisemmaksi sitten, kun vatsa alkaa kasvaa tai kääpiön liikkeet tuntua. Kääpiöllä on työnimi; JormaTuulikki. Yleisimmin tosin tulee puhuttua vain Jormasta. Ultran mukaan mittaa kaverilla on tällä hetkellä noin 5cm ja kovin eläväiseltä vaikutti kuvassa. Jotenkin aivoissa kaikki ajatukset ovat vielä aivan sekaisin. Osa sukulaisista on saanut tiedon pikkulinnuilta, osa suoraan päävaakulta ja osa tuskin tietää vieläkään. No, tieto on julkinen ja siitä saa puhua, jos haluaa. Minä kun tunnetusti niin kovin aktiivisesti aina omia asioitani kerron kaikille ja soittelen suorastaan, jotta kaikki saisivat tiedon varmasti. Tämäkin on yksi tapa kertoa asiasta joillekin.

Niin monta erilaista asiaa pyörii koko ajan mielessä, joista voisi kertoa tai puhua, mutta puoliakaan ei halua lopulta kirjoittaa. Jollain tavalla tuntuu, että olen kääntynyt enemmän sisäänpäin ja pohdin mieluummin omassa päässäni kuin kirjoitan ulos toisten nähtäväksi. Ehkä se on jotenkin luonnollinen tilanne ja varmasti sekin hetki tulee jossain vaiheessa, kun haluaa kertoa enemmän omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Se hetki vaan ei ole vielä.

No, näillä lepakoilla heitellään tällä kertaa.

Etelä...

Jos pikkulinnut eivät vielä kaikille ole visertäneet, nyt vaakkuu sitten isompi raakku itse tietoa ilmoille kaikkien luettavaksi. Olen hakenut töitä Etelä-Suomesta. Vihdoin ja viimein siis ensimmäinen työhakemus jonnekin pois napapiirin pohjoiselta puolelta on lähtenyt. Hyvin lähelle kotiseutuja tämä hakemus nyt yllättävää kyllä lähti. Ehkä tässä on osasyynä ajatus siitä, että asunnon löytäminen siellä on vain puhelinsoiton päässä ja kulkeminen paljon nopeampaa pisteiden a ja b välillä, kun pisteet a ja b sijaitsevat paljon lähempänä toisiaan kuin täällä.

Tälle työhakemukselle on oikeastaan monta toisistaan irrallista syytä. Osittain tämän hetkinen työtilanne, osittain oma henkilökohtainen päänupin tilanne, parisuhteen tila, elämä kaikkiaan ja jokin sisäinen tunne jostain. Tässä on vähän sitä samaa fiilistä, josta puhuin siinä yhteydessä, kun mietin hakevani tänne pohjoiseen. Ehkä tämä nyt tarkoittaa sitä, että minun on aika muuttaa takaisin etelää kohti. Ääripäästä toiseenhan minä nähtävästi aina muutan kun muutan. En osaa muuttaa hillitysti muutamaa sataa kilometriä, vaan kerralla koko valtakunnan toisesta reunasta toiseen. Jos tämä olisi nyt vähän toisenlainen tilanne muuttaa kuitenkin...

Helppoahan sitä on jo tässä vaiheessa puhua muutosta, kun työpaikan hakuaikakin on vielä auki. Eihän sitä tiedä, pääseekö edes haastatteluun saati sitten saisi paikkaa. Sinne epäilemättä on muitakin hakijoita muutama kappale. Jos ne vielä osan saattaa paperilla piestäkin, tulee vastaan se hetki, että haastattelussakin pitäisi vakuuttaa työnantajan edustaja ja se ei enää olekaan ihan niin helppoa. Siinä sitä mokaa itsensä varmasti ja jos vielä sen jälkeen töihin haluaisivat, voisi sanoa, että siinä on maailman kymmenes ihme tapahtunut.

Pääpointti tässä on kuitenkin se, että nyt vihdoin ja viimein olen ensimmäisen hakemuksen pois täältä laittanut. Esimies tietää, että haen töitä muualta. Hän antoi luvan käyttää itseään suosittelijana ja lupasi jopa kirjoittaa työtodistuksen, jotta voin sen esittää mahdollisessa haastattelutilaisuudessa. Sopii toivoa, että vielä kehuisi mahdottomasti siinä kohtaa, jos suosituksia käydään kyselemään. No, kunhan edes sanoisi siinä kohtaa jotain positiivista.

Asteikko...

Pitkästä aikaa juttelin serkkuni kanssa puhelimessa. Hän esitti kiintoisan kysymyksen siitä, miltä minusta tuntui, kun sain tietää äitini lukeneen läpi blogini. Niitä tuntemuksia kun on vaikea eritellä. Toki, äitini tietää minusta paljon sellaista, mitä tuskin monet muut tietävät ja vastaavasti minä olen muuttunut ihmisenä ehkä hieman toiseksi vuosien varrella.

Blogiin postaaminen on minulle eräänlainen henkireikä. Sen kautta voin kirjoitella auki asioita, joita en välttämättä halua puhua kenellekään. Tänne bittiavaruuteenhan nämä kirjoitukset katoavat muiden riesaksi, joten ne on sen jälkeen ulkoistettu minusta. Jossain määrin ne jopa korvaavat pitkät keskusteluhetket jonkun toisen ihmisen kanssa. Ehkä sen puoleen korvaavat, että tietokoneen tekstinkäsittelyohjelma ei ala puhua päälle, eikä väittää vastaan. Se ei koskaan hae puolusteluja kenenkään teoille tai sanomisille.

Se, että minä olen muuttunut, on monien asioiden summa. Elämästään on pakko oppia, vaikka sitten kantapään kautta. Sen seurauksena tälläkin hetkellä elän toisella puolella Suomea kuin muu suku ja olen aina toisinaan tyytyväinen elämääni. Toisinaan tuntuu pahalta ja ahdistaa, haluaisi asua jossain muualla. Toisaalta, en ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tyytyväinen olotilaani. Olen aina halunnut jotain muuta kuin sitä, mitä minulla on. Tämä ei koske pelkästään ulkoisia puitteita asioissa ja itsessäni, vaan tunnepuoltakin. Olen aina toivonut jotain vahvempaa ja väkevämpää tunnepuolella. En tiedä sitten, onko minun oma sisäinen rakenteeni niin äärimmäisyyshakuinen, että haluaisin aina enemmän, suuria tunteita ja elämyksiä. Tai ehkä osa syynsä on siinä, että minä aina ajaudun suhteisiini, enkä suinkaan hakeudu niihin.

Ja jostain syystä silloinkin, kun olen varmasti ihastunut ja rakastunut toiseen ihmiseen, minä haaveilen ja unelmoin jostain aivan muusta. Vilkas mielikuvitus selittää osan siitä kyllä, mutta mikä selittää sen, että mikään ei tunnu koskaan olevan riittävästi? Vai vaadinko minä yksinkertaisesti liikaa muilta ihmisiltä?

Olen huomannut mittaavani toisia samalla asteikolla, jolla mittaan omaa toimintaani. Se ei ole lempeä asteikko, eikä se anna anteeksi virheitä. Omat virheeni tiedän ja tunnen niin hyvin, että ne joskus valvottavat minua öisin. Vanhat, jo menneet asiat saavat minut pyörimään öitä unettomana sängyssä ja jatkuva pyöriminen ajaa miehen sängystäni sohvalle nukkumaan. Minä en anna itselleni lupaa unohtaa virheitä. Se kuluttaa henkisesti. Joistain virheistä olen sentään oppinut, mutta hinta opitusta läksystä voi olla kallis.

Synkkiä mietteitä näin kauniina päivänä...