Kakkaa täydeltä laidalta...

Miten minusta tuntuu siltä, että kaikki kakka tipahtaa aina kerralla niskaan? Siis aivan kuin minun edelläni ajaisi joku valopää peräkärryllistä sontaa pellolle ja kippaisikin sen vahingossa - tai tahallaan - suoraan minun päälleni. Tämä tuntuu vain täydentävän sitä käsitystä, että asioiden alkaessa mennä pieleen, kaikki menee pieleen.

Tähän vuodatukseen syypää on se peltilehmä, johon vaihdoin porokolarin jälkeen viime joulukuussa ihanan foortini. Olen ennenkin kommentoinut jokseenkin pisteliäästi ranskalaisten auton valmistustaitoja. Minusta ranskanpastillit on tarkoitettu syötäviksi, eikä suinkaan maanteille tukkimaan liikennettä. Nyt tämä ranskalainen ihme, jolla olen joulukuusta asti ajanut, päätti jättää käynnistymättä, kun olin lähdössä töistä kotiin.

Siis, aivan normaalisti menin autoon, käänsin virrat päälle, hehkutin ja käänsin sen verran, että startti nykäisisi. Siinä kohtaa kaikki mittariston valot sammuivat, eikä auto sanonut mitään. Siis se urvahti täysin sataprosenttisesti juuri siihen, mihin olin sen eilen aamulla töihin tullessa ajanut. Näppäränä tyttönä olin tietenkin ajanut sen keula edellä parkkiruutuun ja nenän edessä pitkä heinikko, jonne oli oikein kiva mennä kävelemään ja tutkimaan, mitä konepellin alla tapahtuu. Ei auttanut akun napojen puhdistaminen, eikä edes hellät kopautukset. Sitten soitettiin paikallisen huoltoaseman setä hätiin.

Täällä tämä palvelu on onneksi niin loistavaa, että viidessä minuutissa oli kaksi setää paikalla. Toinen käänsi kerran virrat päälle ja totesi, että vika on laturissa. Otetaan auto hinaukseen ja viedään huoltamolle. Eihän sillä sitten minnekään kotiin eilen päässyt ajamaan. Setä teki diilin vuokra-autosta - vähän halvemmalla hinnalla - ja sitten ajeltiin vuokra-volkkarilla kotiin.

Tämä koko tilanne sopii jollain kieroutuneella tavalla tähän tämän hetkiseen ongelmavyyhtiin. Ei ainakaan pääse rahat polttamaan reikiä taskuun tätä menoa. Ei sen puoleen kohta tarvitse pohtia reikiä, kun ei ole kohta jalkaan sopivia housujakaan taskuineen. Ehkä jostain saa jotain alennusta, kun menee talvipakkasella pelkässä paidassa asioimaan.. No, aina sitä jotkut pöksyt löytää jostain.

Kamelin selkä...

Aina sanotaan, että jokin viimeinen korsi katkaisee kamelin selän ja minusta tuntuu vahvasti, että mies-merkkinen juuri meni latomaan sen viimeisen korren tämän kamelin selkään. Kun kuukausi on tehty muuttoa sille paikkakunnalle, jossa työmaa sijaitsee, hän päätti ilmoittaa lauantai-iltana, että saan muuttaa ihan itsekseni. Tätä tietysti edelsi pitkä episodi riitaa muista asioista, lähinnä liittyen siihen, onko hänellä mitään oikeutta viedä yhteisestä asunnosta minun omaisuuttani pois ilman lupaa. Hänen mielestään hänellä on oikeus ihan mihin tahansa, mikä häntä sattuu miellyttämään ja viimeiset 5 viikkoa hän onkin huidellut ympäriinsä käyden "kotona" vain pesemässä pyykkiä ja möykkäämässä minulle.

Minulla paloi päreet täydellisesti siihen muuttokommenttiin. Tuupin miehen pihalle asunnon ovesta ja kehotin olemaan tulematta enää takaisin minun silmieni eteen. Totesin heittäväni hänen tavaransa roskikseen, kun muuttopäivä tulee, sillä mukaani minä en niitä ota.

Nyt onkin sitten edessä todella pikainen muuttofirman etsintä. Minä en kanna yhtään mitään asunnosta ulos ja autoon, kun minulla ei edes ole sellaista autoa, johon niitä tavaroita voisi kantaa. Enkä minä tässä kohtaa halua kantaa mitään suurta ja painavaa oman terveyteni kustannuksella. Se tästä puuttuisi enää, että selkä taas napsahtaisi ja oltaisiin sairaslomalla muutama viikko. Sopii toivoa, että muuttofirma löytyy ja kohtuulliseen hintaan. Miehen varaan on turha laskea yhtään mitään. Tuli jo selväksi, minkä verran häntä kiinnostaa tuleva lapsensa.

Oravien salaliitto...

Minä olen varma, että oravilla on salaliitto maailman valtaamiseksi. Tämä perustuu empiiriseen tutkimukseen siitä, että oravat heittelevät minua kävyillä, yrittävät murtautua asuntooni parvekkeen kautta ja purevat varpaasta, jos pääsevät tarpeeksi lähelle. Nämä tutkimukset olen suorittanut viime kesän aikana. Oravat tuskin siis ovat niin suloisia ja viattomia kuin miltä näyttävät.

Tämä oli vain johdatus tällä kertaa siihen, missä ajatukset menevät. Ne eivät tälläkään kertaa ole yhtään sen positiivisempia kuin viimeksi. Minua vituttaa edelleen. Eilen otti aivoon niin rankasti, että mukavan raivarin ja sitä seuranneen itkukohtauksen jälkeen piti mennä oksentamaan. Se vaan ei auta. Kun oikein hermostuu, sen jälkeen lentää laatta ja nopeasti. Ihan turha siis väittää, että tässä olisi kyse mistään syömisongelmasta. Ei ole ongelmaa, kun ei voi paljoa kerralla syödä. Nyt on jo sentään sen oppinut.

Varasin neuvola-ajankin sille paikkakunnalle, johon aiotaan muuttaa ensi kuun alusta. Muuttaa - taas...

Poiketen edellisen, vähän isomman mittaluokan paikkakunnan neuvolatoiminnasta, tänne soittaessa heti sai ihmisen puhelimeen. Kun esitin asiani, kysymys kuului; koska minä haluaisin sen neuvola-ajan saada? Edellisessä paikassa annettiin niitä aikoja, joita sattui olemaan. Siellä oli vähän enemmän näitä kävijöitä kuin täällä uudessa. Toisaalta, jos toisella paikkakunnalla syntyy vuodessa noin 10 lasta ja toisella paikkakunnalla voi yhdelle neuvola-alueelle syntyä päivää kohti 4. Siinä on pikkuinen ero.

Tästä inspiraation saaneena yritin viritellä paperille tämän syksyn työaikatauluja. Näyttää kovin vahvasti siltä, että minä lähden aika hyvissä ajoin lomalle ja olen lomalla pitkään. Jos hyvin menee saan lomankin pitää silloin, kun olen kalenteriini merkinnyt. Ajattelin ihan koko viikon pitää syyslomaa, kun lomapäiviä on kuitenkin 11 tälle syksylle sijoitettavaksi. Jos vaikka se loma saisi mielialan nousemaan tai sitten ei..

Että onnea vaan...

Olen tässä muutamana päivänä selaillut erilaisia odottamiseen ja raskauteen liittyviä materiaaleja, kirjoista ja esitelehtisistä blogeihin. Jotenkin niissä kaikissa tulee esiin sellainen näkökulma, että raskaana oleminen on jotenkin ihanampaa kuin mikään muu maailmassa ja kaikki on vaaleanpunaista. Ja suoraan sanoen minua vaan vituttaa koko ajan kaikki. Ei menneet nallekarkit tasan tässäkään jaossa. Jos ei ole aamulla paha olo, on varmasti puolilta päivin oksentamassa ja illalla tuntuu, että pää repeää mies-merkkisen miehen temppuihin.

Kyllähän minä sen tiesin, että raskaus heilauttaa hormonit jonnekin omiin lukemiinsa ja saa esimerkiksi itkemään omituisille asioille. Sitä en tiennyt, että minulla kuluu suurin osa päivästä siihen, että yritän rauhoittua. Olen jatkuvasti niin ärtynyt, että haluaisin paiskoa tavaroita ja huutaa. Sen jälkeen tosin seuraisi hysteerinen itkukohtaus, joten aivan hyvä, ettei koko ajan voi itseään toteuttaa tunnetasolla.

No, kaikki neuvolassa tehdyt tarkastukset sanovat, että kaikki on kunnossa. Tosin lääkärille juuri eilen kerroin kaikki nekin, mitkä mielessä pyörivät ja häiritsevät. Pitkät pakinat lääkärin kanssa käytiinkin asioista. Hän olisi halunnut lapsen isänkin paikalle, jotta olisi voinut tämänkin mielipiteitä vähän kysellä, mutta totesin suoraan, että eipä hän taida isää koskaan nähdä lääkärineuvolassa niiden tutkimusten takia. Mies-merkkistä ei oikein innosta se gynekologisen tutkimuksen seuraaminen. Ei sen puoleen, en itsekään sellaista haluaisi katsella.

Joku tässä hommassa nyt kuitenkin mättää. Soitin eilen pitkän puhelun sille miehelle, jonka kanssa asioista on voinut aina puhua. Jälleen kerran sieltä löytyi viisauden sanoja ja aikaa kuunnella. Ja jälleen kerran alkoi vituttaa, että mikseivät asiat voineet mennä toisin silloin joskus. No, tällä kertaa kuitenkin ne tunteet on jo käsitelty ja haudattu. Aika on ajanut peruuttamattomasti ohi niistä jutuista, mutta hienoa on, että edelleen toiselle voi puhua yhtä suoraan ja avoimesti kaikesta.

En tiedä, pitäisi varmaan tehdä töitäkin, kun siitä maksetaan palkkaakin. Työmotivaatio tosin on täysin hukassa, eikä taida ihan heti löytyäkään.

Haikara ja muut vaakut...

Lomalta on vihdoin palattu työn pariin. Arki ei ihan vielä ole iskenyt täysillä päälle, koska on vasta ensimmäinen työpäivä loman jälkeen. Jälleen yrittää totuttautua siihen, että työmaalla näyttää tältä, haisee tältä ja täällä pyörii tämän näköistä porukkaa. Samalla kuitenkin täytyy yrittää totuttautua varsin erilaisiin asioihin, sellaisiin, joista viimeksi kirjoittaessa ei ollut vielä hajuakaan.

Viimeksi, kun kirjoitin, oli toukokuun loppu ja olin tarmoa puhkuen hakenut töitä. Pääsin haastatteluunkin ja kävin turisemassa omituisuuksia työn tekemiseen liittyen. Tosin, silloin minun päässäni ei ollut päällimmäisenä suinkaan työn saaminen kyseisestä paikasta. Olin aivan vastikään saanut muuta ajateltavaa. Kaksi punaista viivaa tikussa.

Niinpä niin. Valistuneimmat tietävät heti, mistä on kysymys ja vähemmän tietoisille kerrottakoon, että kyse on raskaustestin tuloksesta. Yksi viiva merkitsee, ettei ole raskaana ja kaksi viivaa kertoo, että haikaraa voi alkaa odotella. Kolme erillistä testiä ja kaikissa sama tulos. Siis varmastikin raskaana. Se vei hieman minun ajatuksiani kaikkiin muihin suuntiin kuin työn saamiseen.

Nyt on ollut aikaa sulatella hieman tätä tietoa. On käyty ensimmäinen neuvolakäynti ja seulontaultra, nähty, että siellä todellakin on joku, joka liikkuu ja on elossa. Kaikkiaan olo on silti hieman irrallinen vieläkin. Ehkä olo muuttuu todellisemmaksi sitten, kun vatsa alkaa kasvaa tai kääpiön liikkeet tuntua. Kääpiöllä on työnimi; JormaTuulikki. Yleisimmin tosin tulee puhuttua vain Jormasta. Ultran mukaan mittaa kaverilla on tällä hetkellä noin 5cm ja kovin eläväiseltä vaikutti kuvassa. Jotenkin aivoissa kaikki ajatukset ovat vielä aivan sekaisin. Osa sukulaisista on saanut tiedon pikkulinnuilta, osa suoraan päävaakulta ja osa tuskin tietää vieläkään. No, tieto on julkinen ja siitä saa puhua, jos haluaa. Minä kun tunnetusti niin kovin aktiivisesti aina omia asioitani kerron kaikille ja soittelen suorastaan, jotta kaikki saisivat tiedon varmasti. Tämäkin on yksi tapa kertoa asiasta joillekin.

Niin monta erilaista asiaa pyörii koko ajan mielessä, joista voisi kertoa tai puhua, mutta puoliakaan ei halua lopulta kirjoittaa. Jollain tavalla tuntuu, että olen kääntynyt enemmän sisäänpäin ja pohdin mieluummin omassa päässäni kuin kirjoitan ulos toisten nähtäväksi. Ehkä se on jotenkin luonnollinen tilanne ja varmasti sekin hetki tulee jossain vaiheessa, kun haluaa kertoa enemmän omista ajatuksistaan ja tunteistaan. Se hetki vaan ei ole vielä.

No, näillä lepakoilla heitellään tällä kertaa.