Nyt loppui sitten sekin lysti taas, että olisi saanut katsella urheilua iltaisin. Monta iltaa pelastui sillä, että olympialaisia tuli telkkarista, mutta sinne meni sekin ilo. No okei, kyllähän sen nyt tiesi, etteivät olympialaiset kestä kuukausitolkulla...
Tavallaan on kauhean turhauttavaa, kun illat vaan istuu hiljakseen kotona ja odottaa, että aika kuluu. Toki vuoden aikana on tullut tutustuttua moniinkin uusiin ihmisiin, mutta mitään syvää sielunystävyyttä ei synny, kun on mahdotonta kenenkään kanssa rauhassa istua edes viittä minuuttia ja jutella ihan vaan kahden. Olenkin pohtinut sitä, liekö tällaisessa tilanteessa voi edes haaveilla mistään ihmissuhteesta. No, haaveilla tietysti voi, mutta asialle ei oikein voi tehdä mitään, kun lapsi koko ajan kulkee mukana. Ei siinä paljon lähdetä elokuviin tai edes kahville. Se on kauhean turhauttavaa.
Tämä turhautuminen on nyt saavuttanut jo sen pisteen, että olen ihan vakavasti harkinnut, pitäisikö tässä aloittaa tästä maaliskuun alusta sellainen vuosi, ettei edes harkitsisi mitään suhdetta kenenkään kanssa. Jos vaan sulkisi silmänsä kaikilta tilaisuuksilta ja antaisi asioiden olla. Mitäänhän tässä ei pääsisi tekemään, vaikka joku sopiva ihminen kohdalle osuisikin. Epäilen nimittäin vahvasti yhdenkään miespuolisen eläjän halua osallistua tällaiseen arkeen, jossa päivät ollaan kotona ja illat yhtä lailla. Korkeintaan välillä käydään kylällä kaupassa ja sekin kävellen vaunujen kanssa.
Jos sitä ihan virallisesti alottaisi mies-lakon ja katsoisi sitä asiaa uudelleen vuoden päästä. Onhan tässä 1,5 vuotta mennyt jo epävirallisestikin sitä lakkoa...
maanantaina, maaliskuuta 01, 2010
lauantaina, helmikuuta 27, 2010
Vali vali vali...
Lueskelin pitkästä aikaa erinäisiä kirjoituksia blogeistani. On jotenkin outoa huomata, etten ole enää sama ihminen, joka on kirjoittanut pari vuotta sitten asioistaan. Aivan kuin välillä olisi kymmeniä vuosia - tavallaan välissä on koko maailma...
Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi jaksaa ja kestää. Oma univaje, joka on totaalista ja jatkuvaa, ajaa väkisinkin pohtimaan, olisiko elämä helpompaa, jos lapsen isä edes jotenkin osallistuisi jälkikasvunsa elämään. Joka kerran olen kuitenkin tullut siihen surulliseen tulokseen, että minun kuormani ei siitä vähenisi yhtään. Jaksamista rajoittaa sekin, että omaa aikaa ei jää edes vessassa käymiseen.
Jälkikasvu opettelee kovin innokkaasti kävelemään kaikenlaisen tuen avulla. Se tarkoittaa sitä, että kohta minulla on vielä vähemmän aikaa mihinkään omaan asiaan. Jo tässä vaiheessa saan juosta pää kolmantena jalkana lapsen perässä, jotta kaikki kaapin ovet eivät aukea eivätkä kaikki laitteet putoa tasoilta. Jostain syystä suurin osa teknisistä laitteista ei ole iskun- saati lapsenkestäviä. Ainakin minä olen huomannut, että monta kertaa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Lapsi takoo kaikkea mahdollista puhelimella, kaukosäätimellä tai vain kämmenellä ja toisinaan hirvittää laitteiden puolesta.
Tämä jatkuva perässä juokseminen ja vahtiminen käy voimille. Kun tämän normaalin kuormituksen päälle lisätään tilanteet, joissa pitäisi pystyä valvomaan lasta vielä poikkeuksellisessa ympäristössä, ei tunnu enää ollenkaan hyvältä. Olenkin hyvin vakavasti harkinnut sitä, että alkaisin etsiä ihan itselleni jotain asiantuntija-apua. Ehkä pari käyntiä pipolääkärillä auttaisi sitä oman nupin pahinta kiristystä tai voi olla, että pitäisi suorastaan mennä vaatimaan paperit pysyvään valtion hoivajonoon. Sen kuitenkin olen huomannut, että tyhjästä on paha nyhjästä, kun omat voimat alkavat olla lopussa.
Toisaalta tuntuu, että valitan turhasta. On niitäkin ihmisiä, joilla on isompia ongelmia. Käy vaan mielessä sekin, että tästä voi tulla myöhemmässä vaiheessa isoja ongelmia, jos oikeasti itsensä polttaa ihan totaalisesti loppuun. Mieluummin ottaisin sitä apua vastaan nyt, kun vielä on jotain mahdollisuuksia selvitä ihan kohtuudella.
En tiedä.. Menee valittamiseen, kun pohtii sitä, miten helpolla toiset pääsevät, vaikka ongelmia varmaan on vähän jokaisella.
Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi jaksaa ja kestää. Oma univaje, joka on totaalista ja jatkuvaa, ajaa väkisinkin pohtimaan, olisiko elämä helpompaa, jos lapsen isä edes jotenkin osallistuisi jälkikasvunsa elämään. Joka kerran olen kuitenkin tullut siihen surulliseen tulokseen, että minun kuormani ei siitä vähenisi yhtään. Jaksamista rajoittaa sekin, että omaa aikaa ei jää edes vessassa käymiseen.
Jälkikasvu opettelee kovin innokkaasti kävelemään kaikenlaisen tuen avulla. Se tarkoittaa sitä, että kohta minulla on vielä vähemmän aikaa mihinkään omaan asiaan. Jo tässä vaiheessa saan juosta pää kolmantena jalkana lapsen perässä, jotta kaikki kaapin ovet eivät aukea eivätkä kaikki laitteet putoa tasoilta. Jostain syystä suurin osa teknisistä laitteista ei ole iskun- saati lapsenkestäviä. Ainakin minä olen huomannut, että monta kertaa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Lapsi takoo kaikkea mahdollista puhelimella, kaukosäätimellä tai vain kämmenellä ja toisinaan hirvittää laitteiden puolesta.
Tämä jatkuva perässä juokseminen ja vahtiminen käy voimille. Kun tämän normaalin kuormituksen päälle lisätään tilanteet, joissa pitäisi pystyä valvomaan lasta vielä poikkeuksellisessa ympäristössä, ei tunnu enää ollenkaan hyvältä. Olenkin hyvin vakavasti harkinnut sitä, että alkaisin etsiä ihan itselleni jotain asiantuntija-apua. Ehkä pari käyntiä pipolääkärillä auttaisi sitä oman nupin pahinta kiristystä tai voi olla, että pitäisi suorastaan mennä vaatimaan paperit pysyvään valtion hoivajonoon. Sen kuitenkin olen huomannut, että tyhjästä on paha nyhjästä, kun omat voimat alkavat olla lopussa.
Toisaalta tuntuu, että valitan turhasta. On niitäkin ihmisiä, joilla on isompia ongelmia. Käy vaan mielessä sekin, että tästä voi tulla myöhemmässä vaiheessa isoja ongelmia, jos oikeasti itsensä polttaa ihan totaalisesti loppuun. Mieluummin ottaisin sitä apua vastaan nyt, kun vielä on jotain mahdollisuuksia selvitä ihan kohtuudella.
En tiedä.. Menee valittamiseen, kun pohtii sitä, miten helpolla toiset pääsevät, vaikka ongelmia varmaan on vähän jokaisella.
keskiviikkona, helmikuuta 24, 2010
Mistä alkaisin?
Niin paljon on tapahtunut viime päivityksen jälkeen, ettei sitä millään voi ottaa kiinni edellisestä langasta ja solmia kiinni tähän päivään.
Perusasiat ovat tässä kohtaa kuitenkin nämä;
- vatsa-asukki kuoriutui
- lapsi täytti jo vuoden
- elämä on ja dna kallis
- lapsen isä ottaa päähän edelleen
Tavallaan tuossa on tiivistettynä suurin osa. Niiden lisäksi on paljon asioita, joista ei ääneen puhuta. Ehkä nyt on liian lähellä kaikkea ja kaikkia, jotta voisi aivan vapaasti avata suunsa ja sanoa, mitä ajattelee. Tosin välillä on käynyt mielessä, että pitäisi vaan kylmästi ottaa tulitikut kouraan ja pistää sillat tulille takanaan...
Yksi suurimpia asioita on ollut totuttautuminen totaaliyhärin elämään. Minä en ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut lastenhoidosta. Vuosi kotona lapsen kanssa on kyllä tehnyt ihmeitä niille taidoille, mutta se on tehnyt myös minun pinnalleni ihmeitä. Pinna kiristyy ja kiristyy, kun elämä on vain tässä ja nyt - lapsen tarpeet ja oma väsymys. Tässä vaiheessa iltaa, kun lapsi nukkuu, voi istua hetken naamakirjassa ja lukea, miten toisten maailma makaa. Samalla sitä vaan ihmettelee, minne oma elämä katosi... Vai oliko minulla koskaan sellaista?
Ne harvat ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa silloin tällöin, eivät varmaankaan näe, miten tiukoille itsensä voi vetää, kun ei vaihtoehtoja ole. Joskus tekisi mieli huutaa, kun toiset valittavat siitä, miten isä on lapsen syöttänyt, kun lapsen paidalla on puuroa. Voi perse, kun olisikin vain tuollaisia ongelmia. Heidän lapsillaan sentään on isä, joka on edes jossain määrin kiinnostunut jälkikasvustaan ja osallistuu siihen lapsen elämään. Ja toisilla meistä on vain syvä hiljaisuus niin kauan, kunnes mies itse on jotain vailla - viis lapsen oikeudesta isään..
No, näillä näppäimillä tätä päivittämistä voi ehkä taas alkaa harrastaa ja vähän tarkemmin pääsee erittelemään ajatuksiaan. Pitkä tauko blogista on ehkä tehnyt hyvää motivaatiolle ja jossain vaiheessa varmaan saa itsestään irti myös niitä asioita, joita ei ääneen puhuta...
Perusasiat ovat tässä kohtaa kuitenkin nämä;
- vatsa-asukki kuoriutui
- lapsi täytti jo vuoden
- elämä on ja dna kallis
- lapsen isä ottaa päähän edelleen
Tavallaan tuossa on tiivistettynä suurin osa. Niiden lisäksi on paljon asioita, joista ei ääneen puhuta. Ehkä nyt on liian lähellä kaikkea ja kaikkia, jotta voisi aivan vapaasti avata suunsa ja sanoa, mitä ajattelee. Tosin välillä on käynyt mielessä, että pitäisi vaan kylmästi ottaa tulitikut kouraan ja pistää sillat tulille takanaan...
Yksi suurimpia asioita on ollut totuttautuminen totaaliyhärin elämään. Minä en ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut lastenhoidosta. Vuosi kotona lapsen kanssa on kyllä tehnyt ihmeitä niille taidoille, mutta se on tehnyt myös minun pinnalleni ihmeitä. Pinna kiristyy ja kiristyy, kun elämä on vain tässä ja nyt - lapsen tarpeet ja oma väsymys. Tässä vaiheessa iltaa, kun lapsi nukkuu, voi istua hetken naamakirjassa ja lukea, miten toisten maailma makaa. Samalla sitä vaan ihmettelee, minne oma elämä katosi... Vai oliko minulla koskaan sellaista?
Ne harvat ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa silloin tällöin, eivät varmaankaan näe, miten tiukoille itsensä voi vetää, kun ei vaihtoehtoja ole. Joskus tekisi mieli huutaa, kun toiset valittavat siitä, miten isä on lapsen syöttänyt, kun lapsen paidalla on puuroa. Voi perse, kun olisikin vain tuollaisia ongelmia. Heidän lapsillaan sentään on isä, joka on edes jossain määrin kiinnostunut jälkikasvustaan ja osallistuu siihen lapsen elämään. Ja toisilla meistä on vain syvä hiljaisuus niin kauan, kunnes mies itse on jotain vailla - viis lapsen oikeudesta isään..
No, näillä näppäimillä tätä päivittämistä voi ehkä taas alkaa harrastaa ja vähän tarkemmin pääsee erittelemään ajatuksiaan. Pitkä tauko blogista on ehkä tehnyt hyvää motivaatiolle ja jossain vaiheessa varmaan saa itsestään irti myös niitä asioita, joita ei ääneen puhuta...
torstaina, tammikuuta 08, 2009
Päivitystä...
Kuukausi on mennyt aivan hukkaan ilman mitään havaintoa aiheesta. Johtuu ehkä lisääntyneestä vapaa-ajasta, että mitään ei ehdi tehdä, kun kaiken voi aina siirtää seuraavaan päivään.. paitsi vessassa käymisen, joka täytyy suorittaa juuri sillä hetkellä, kun ensimmäinen oire vessahädästä ilmenee.. muuten voi olla jo liian myöhäistä...
Vatsa-asukki kasvaa hurjalla vauhdilla. 2.1. kävin paikallisen keskussairaalan lääkärillä jälleen, koska viime postauksessa mainitut rasitustulokset lopulta johtivat raskausdiabeteksen toteamiseen ja insuliinipistoshoitoon. Nyt siis kahdesti päivässä piikitän pitkäkestoista insuliinia, jotta verensokeriarvot pysyisivät hyvällä tasolla. Tämä tilanne on johtanut siihen, että äitiyspoliklinikalla pitää käydä parin viikon välein. Siellä sitten otetaan sydänkäyrää JormaTuulikista ja ultralla mittaillaan, millaisissa mitoissa suurin piirtein kasvetaan. Viime käynnillä painoarvio kääpiölle oli 2,8kg, joten ihan kunnon mötikkä sieltä on tulossa. Samassa yhteydessä lääkäri teki sisätutkimuksen, jonka jälkeen totesi tilanteen haiskahtavan sille, että kääpiö voisi kuoriutua etuajassa. Kielsi harrastamasta seksiä viikkoon, ettei ainakaan edesauta synnytystä käynnistymään etuajassa. Meinasin nauraa ääneen siinä vaiheessa.
No, on se hyvä, että on hauskaa lääkärin ohjeiden kanssa.
Sukulaiset ovat vihdoin päässeet tutkailemaan minun puoltani, jossa kalusteet on aseteltu jotenkin paikoilleen. On siis synttärikahvitettu kaikki ne, jotka sattuivat sopivasti kyselemään kahvien perään tai muuten olemaan yhteydessä niihin aikoihin. On myös vihdoin tavattu eräskin sellainen ihminen, jonka olen netin maailmassa tuntenut melkein 10 vuotta, mutten koskaan tavannut livenä. Se oli poikkeuksellisen hauskaa. Joskus niinkin, että livenä tavattu ihminen muistuttaa sitä mielikuvaa, jonka tästä on luonut.
Nyt siis jäädään täällä odottelemaan kääpiön kuoriutumista. Odotettavissa siis vielä hitaampaa päivitystä, ellei jokin kirjoittamisen tarve äkillisesti iske.
Vatsa-asukki kasvaa hurjalla vauhdilla. 2.1. kävin paikallisen keskussairaalan lääkärillä jälleen, koska viime postauksessa mainitut rasitustulokset lopulta johtivat raskausdiabeteksen toteamiseen ja insuliinipistoshoitoon. Nyt siis kahdesti päivässä piikitän pitkäkestoista insuliinia, jotta verensokeriarvot pysyisivät hyvällä tasolla. Tämä tilanne on johtanut siihen, että äitiyspoliklinikalla pitää käydä parin viikon välein. Siellä sitten otetaan sydänkäyrää JormaTuulikista ja ultralla mittaillaan, millaisissa mitoissa suurin piirtein kasvetaan. Viime käynnillä painoarvio kääpiölle oli 2,8kg, joten ihan kunnon mötikkä sieltä on tulossa. Samassa yhteydessä lääkäri teki sisätutkimuksen, jonka jälkeen totesi tilanteen haiskahtavan sille, että kääpiö voisi kuoriutua etuajassa. Kielsi harrastamasta seksiä viikkoon, ettei ainakaan edesauta synnytystä käynnistymään etuajassa. Meinasin nauraa ääneen siinä vaiheessa.
No, on se hyvä, että on hauskaa lääkärin ohjeiden kanssa.
Sukulaiset ovat vihdoin päässeet tutkailemaan minun puoltani, jossa kalusteet on aseteltu jotenkin paikoilleen. On siis synttärikahvitettu kaikki ne, jotka sattuivat sopivasti kyselemään kahvien perään tai muuten olemaan yhteydessä niihin aikoihin. On myös vihdoin tavattu eräskin sellainen ihminen, jonka olen netin maailmassa tuntenut melkein 10 vuotta, mutten koskaan tavannut livenä. Se oli poikkeuksellisen hauskaa. Joskus niinkin, että livenä tavattu ihminen muistuttaa sitä mielikuvaa, jonka tästä on luonut.
Nyt siis jäädään täällä odottelemaan kääpiön kuoriutumista. Odotettavissa siis vielä hitaampaa päivitystä, ellei jokin kirjoittamisen tarve äkillisesti iske.
lauantaina, joulukuuta 06, 2008
Velttoilua...
Eilen se sitten virallisesti alkoi - äitiysloma siis. Tähän asti on mennyt hiljaiseloa viettäen muutosta asti. Ensin meni siihen muuton järjestelemiseen ja toteuttamiseen, sittemmin tavaroiden paikoilleen laittamiseen. Tämä jälkimmäinen osa on edelleen kesken, kun jaksaa sitä hommaa aina tunnin verran tehdä ja sitten alkaa risoa joku asia niin hyvin, että on vaihdettava taloa. Tällä hetkellä siis majoitun vanhempieni työhuoneen lattialla - vähänkö säälittävää, etten ole vieläkään raivannut itselleni sänkyyn asti vievää polkua ja asetellut sänkyyn lakanoita. No, ehkä ensi viikko aivan oikeasti saisi jo tämänkin asian järjestymään, kun vanhemmat menevät töihin lomiltaan.
Ensimmäinen neuvolakäynti tälläkin paikkakunnalla on suoritettu. Ajan saaminen sujui yllättävän helposti, kun otetaan huomioon, että taas on kyseessä suurempi paikkakunta kuin edellinen. Alkuviikosta kävin ihmettelemässä, miten tässä neuvolassa hommat sujuvat ja ihan mukavalta näytti. Tosin paikalla ei ollut se neuvolantäti, jota tästä eteenpäin pitäisi nähdä, vaan hänen tuuraajansa, joka taas sattuu tuntemaan minun vanhempani sekä siskoni.. että se siitä puolueettomasta maaperästä..
Kääpiö tuntuu voivan kaikkien mittareiden mukaan ihan hyvin. Liikkui kaiken aikaa, kun yritettiin saada sydänääniä ja kuulemma oli pää alaspäin ainakin tässä kohtaa. Toki JormaTuulikki ehtii vielä monesti heittää itsensä toisinpäin ennen helmikuun alkua, mutta toistaiseksi tilanne on siltäkin osalta ihan normaali. Kooltaankin kaveri oli tämän ikäiseksi neuvolantädin mukaan oikein hyvä. Ei siis ole holtittomasti kasvanut, eikä ole liian pienikään.
Ainoa jälleen kysymyksiä aiheuttava osa oli sokerirasituksen tulokset. Niiden perusteella laitettiin lähete paikalliseen keskussairaalaan diabetes-hoitajalle. Katsotaan nyt sitten, mitä sieltä sanotaan. Edellisellä paikkakunnalla eivät olleet mopsiskaan tuloksista ja täällä kuulemma viimeinen arvo meni yli rajan, joten lähete heilahti menemään ja maanantaina pitäisi aamukahdeksalta jo olla sitten ihmettelemässä. Jos nyt suurin piirteinkään menisi hommat siihen suuntaan, ettei tarvitsisi mitään ihmeellisyyksiä tehdä, olisin ihan tyytyväinen. Tähän asti kun on päässyt aika vähillä kuitenkin.
Viime aikoina on ollut jotenkin sellainen veltto olo, ettei vain ole viitsinyt tehdä mitään ihmeellistä. Minä odotan sellaista tarmon puuskaa, että tulisi suunnaton innostus laittaa ja tehdä jotain. Voi tosin käydä juuri niin, ettei sellaista tule koskaan. Sopisi hyvin minun kohdalleni...
Ensimmäinen neuvolakäynti tälläkin paikkakunnalla on suoritettu. Ajan saaminen sujui yllättävän helposti, kun otetaan huomioon, että taas on kyseessä suurempi paikkakunta kuin edellinen. Alkuviikosta kävin ihmettelemässä, miten tässä neuvolassa hommat sujuvat ja ihan mukavalta näytti. Tosin paikalla ei ollut se neuvolantäti, jota tästä eteenpäin pitäisi nähdä, vaan hänen tuuraajansa, joka taas sattuu tuntemaan minun vanhempani sekä siskoni.. että se siitä puolueettomasta maaperästä..
Kääpiö tuntuu voivan kaikkien mittareiden mukaan ihan hyvin. Liikkui kaiken aikaa, kun yritettiin saada sydänääniä ja kuulemma oli pää alaspäin ainakin tässä kohtaa. Toki JormaTuulikki ehtii vielä monesti heittää itsensä toisinpäin ennen helmikuun alkua, mutta toistaiseksi tilanne on siltäkin osalta ihan normaali. Kooltaankin kaveri oli tämän ikäiseksi neuvolantädin mukaan oikein hyvä. Ei siis ole holtittomasti kasvanut, eikä ole liian pienikään.
Ainoa jälleen kysymyksiä aiheuttava osa oli sokerirasituksen tulokset. Niiden perusteella laitettiin lähete paikalliseen keskussairaalaan diabetes-hoitajalle. Katsotaan nyt sitten, mitä sieltä sanotaan. Edellisellä paikkakunnalla eivät olleet mopsiskaan tuloksista ja täällä kuulemma viimeinen arvo meni yli rajan, joten lähete heilahti menemään ja maanantaina pitäisi aamukahdeksalta jo olla sitten ihmettelemässä. Jos nyt suurin piirteinkään menisi hommat siihen suuntaan, ettei tarvitsisi mitään ihmeellisyyksiä tehdä, olisin ihan tyytyväinen. Tähän asti kun on päässyt aika vähillä kuitenkin.
Viime aikoina on ollut jotenkin sellainen veltto olo, ettei vain ole viitsinyt tehdä mitään ihmeellistä. Minä odotan sellaista tarmon puuskaa, että tulisi suunnaton innostus laittaa ja tehdä jotain. Voi tosin käydä juuri niin, ettei sellaista tule koskaan. Sopisi hyvin minun kohdalleni...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
