Ei ollut sitten angiina se tauti, vaikka kaikin puolin siltä tuntuikin. Kurkkuun tökittiin tikkua varsin tehokkaasti tiistaina ja eilen oli saatavilla lopulliset tulokset, joiden mukaan testien ja viljelyiden tulos oli negatiivinen. Verikokeestakin saadut tulokset olivat sellaiset, että vallan hyvissä veriarvoissa kuulemma mennään. Vähän ihmetytti, miten sitä voi olla kaikinpuolin muka arvot niin hyvät, jos ei ääntä irtoa juuri lainkaan, kurkussa asuu pieni siili ja kaikesta on mennyt haju ja maku. Testien perusteella ilmeisen terve siis.
Onneksi tauti on alkanut vihdoin helpottaa ja tänään on jo palautunut hajuaistikin lähes normaaliksi. Vähänkö oli nautinnollista haistella kahvin tuoksua, kun laitoin aamukahvit tippumaan. Miinus puolena tässä on kuitenkin se, että jos itse alankin päästä taudista yli, lapsi on edelleen hyvinkin räkäinen ja yskii niin, että pahimmillaan puklaa. Aamulla sai lapselle laittaa kahdesti puhtaat vaatteet, kun yskiminen laukaisi oksennusrefleksinkin. Onneksi on pyykkikone, jonne saa laitettua likaisia vaatteita sitä mukaa ja vielä suuremmaksi onneksi siinä koneessa on sellainen pikaohjelma, jolla koneellinen peseytyy alle tunnissa ja vielä kaupantekijäisiksi tulee lingottua niin kuivaksi, ettei tarvitse kauaa enää kuivattaa.
Mies-lakko on pitänyt loistavasti. Jee! Hyvä minä! Tai no, tiedä sitten, onko se nyt niin hyvä asia, pää tuntuu toisinaan halkeavan omaan kireyteensä. Isot pojat ovat joskus sanoneet, että naisen pinna kiristyy siksi, ettei harrasta seksiä. En sitten tiedä, onko se totta, mutta harvemmin sitä suhteen aikana ihan näin tiukkapipoiseksi on itseään tuntenut. Luulisin, että siihen vaikuttaa kyllä sen fyysisen puolen lisäksi sekin, että toisen ihmisen jatkuva läsnäolo pakottaa tulemaan ulos oman päänsä sisältä paljon enemmän kuin itsekseen jyyrääminen.
Oman pään sisällä on kyllä hauskaa välillä, mutta tässä kohtaa on tullut valvottua liian paljon öitä ja nukuttua liian vähän muutenkaan. Kaikki mahdollinen stressi ja väsymys tekevät minut niin ärtyisäksi, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Jos sitä kiukkua yrittää purkaa sanoiksi, sanoo aivan väärin. Jos sanoisin lapsen suututtavan minua niin, että haluaisin heittää sen seinään, en kuitenkaan tarkoita sitä. En minä halua heittää lasta seinään. Minä ilmaisen sitä raivoa ja väsymystä, turhautumista ja omaa voimattomuuttani, mutta sanat ovat aivan väärät, koska en löydä oikeita. Minä haluan lapseni olevan turvassa ja tuntevan olonsa hyväksi, vaikka olen itse voimaton ja väsynyt. Haluan lapseni rauhoittuvan ja nukkuvan rauhassa, jotta saisin itsekin levätä.
On kauhean vaikeaa löytää oikeita sanoja sille, mitä tuntee ja mitä haluaa, kun kokee olevansa oman sietokykynsä äärirajoilla. Tätä tilannetta helpottaisi niin kovin paljon se, ettei kokisi olevansa yksin. Joskus sekin auttaa, että on toisen kanssa neuvoton ja avuton. Toiselta sentään saisi jotain tukea siihen omaan voimattomuuteen ja turhautumiseen.
Mutta on turha parkua, kun paskat ovat jo housuissa ja maito maassa. Jos on kaulaa myöten paskassa, on alettava lapioida itseään sieltä pois. Ja se, joka toiselle kuoppaa kaivaa, tarvitsee siihen hommaan myös lapion. Ei siis muuta kuin lapioimaan, kun lumet on pudottaneet luojansa katoilta. Varma kevään merkki tämäkin...
perjantaina, huhtikuuta 09, 2010
keskiviikkona, huhtikuuta 07, 2010
Ylläri...
Edellinen blogin päivittäminen katkesi vähän kesken osaltani. Minulla oli mielessä kirjoittaa jostain ihan asiastakin, mutta se jotenkin jäi, kun tuli muuta ajateltavaa. Facebook eli ystävällisemmin sanottuna naamakirja oli tietysti auki samaan aikaan ja sitä kauttahan voi jutella kavereiden kanssa samaan tapaan kuin messengerissä. Aika harvoin tulee sitä kautta juteltua ihmisten kanssa, mutta välillä sitä innostuu vastaamaan, kun joku toinen siellä alkaa jotain juttua heittää.
Naamakirjan keskustelussa siis eräs vanha tarhakaveri alkoi jutella. Sinänsä varsin yllättävä veto, kun ottaa huomioon, että olen viimeksi hänen kanssaan vain vaihtanut kuulumiset, kun käveltiin kadulla vastakkain. Vaikka tämä keskustelu kyseisen ihmisen kanssa kulkikin varsin yleisellä tasolla, ei voinut välttyä ihmettelemästä, miksi hän alkujaan alkoi siinä minulle jutella. Etenkin, kun hän vähän myöhemmin keskustelun aikana totesi, että hänellä on siinä joitain kavereita kylässä. Minkälainen ihminen istuu naamakirjassa juttelemassa vanhan tarhakaverin kanssa, kun on oikeita ystäviä kylässä?
Ja selvennykseksi sanotaan, että kyllä - tämä kyseinen tarhakaveri on miespuolinen.
Minä aina haen jotain syvempää merkitystä jostain sieltä toiminnan takaa ja kävi vain mielessä, että olin itse tainnut merkitä hänet johonkin muistiinpanoon, jossa käsiteltiin lapsuutta. Naamakirjan eri systeemeihin voi menettää järkensä, jos ei niitä harrasta pelkästään huvina. Joka tapauksessa ehkä hän siihen liittyen ylipäätään tuli juttelemaan, koskapa hän kertoi tavanneensa muutamaa päivää aiemmin toisenkin tarhakaverini pitkästä aikaa - tämäkin tarhakaveri on mies.
Oli kovin outoa jutella ihmiselle, jonka kanssa on viimeksi oikeasti keskustellut tai jutellut mitään suurin piirtein kymmenen vuotiaana. Tuli samanlainen tunne kuin ventovieraan kanssa puhuessa. En oikein tiennyt, mitä sanoa ja miten. Toinen ihminen ei varmastikaan tiedä minun huumorintajuani tai luonnettani yhtään sen enempää kuin minä hänen. Toisaalta, oli harvinaisen hauskaa tyydyttää omaa uteliaisuuttaan siinä, että sai kuulla vanhoista kavereista ja heidän elämästään edes jotain. Monia ihmisiä kun tulee miettineeksi itsekseen, mutta ei ollenkaan tiedä, missä porukoissa he pyörivät, eikä siten osaa keneltäkään kysyäkään.
Tarha-ajoilta voisi kertoa montakin hauskaa juttua liittyen näihin tarhakavereihini, mutta todetaan vain eräs keskustelu noin pienenä hupipalana. Olimme varmaan noin 5-vuotiaita, kun toinen pojista ilmoitti, että menee naimisiin minun kanssani sitten, kun olemme aikuisia. Kun toinen oli niin myrtyneen näköinen, sanoin, että kymmenen vuoden päästä siitä me erotaan ja minä menen naimisiin sinun kanssasi. Tämä ei sentään ole osoittautunut itseääntoteuttavaksi ennustukseksi.
Naamakirjan keskustelussa siis eräs vanha tarhakaveri alkoi jutella. Sinänsä varsin yllättävä veto, kun ottaa huomioon, että olen viimeksi hänen kanssaan vain vaihtanut kuulumiset, kun käveltiin kadulla vastakkain. Vaikka tämä keskustelu kyseisen ihmisen kanssa kulkikin varsin yleisellä tasolla, ei voinut välttyä ihmettelemästä, miksi hän alkujaan alkoi siinä minulle jutella. Etenkin, kun hän vähän myöhemmin keskustelun aikana totesi, että hänellä on siinä joitain kavereita kylässä. Minkälainen ihminen istuu naamakirjassa juttelemassa vanhan tarhakaverin kanssa, kun on oikeita ystäviä kylässä?
Ja selvennykseksi sanotaan, että kyllä - tämä kyseinen tarhakaveri on miespuolinen.
Minä aina haen jotain syvempää merkitystä jostain sieltä toiminnan takaa ja kävi vain mielessä, että olin itse tainnut merkitä hänet johonkin muistiinpanoon, jossa käsiteltiin lapsuutta. Naamakirjan eri systeemeihin voi menettää järkensä, jos ei niitä harrasta pelkästään huvina. Joka tapauksessa ehkä hän siihen liittyen ylipäätään tuli juttelemaan, koskapa hän kertoi tavanneensa muutamaa päivää aiemmin toisenkin tarhakaverini pitkästä aikaa - tämäkin tarhakaveri on mies.
Oli kovin outoa jutella ihmiselle, jonka kanssa on viimeksi oikeasti keskustellut tai jutellut mitään suurin piirtein kymmenen vuotiaana. Tuli samanlainen tunne kuin ventovieraan kanssa puhuessa. En oikein tiennyt, mitä sanoa ja miten. Toinen ihminen ei varmastikaan tiedä minun huumorintajuani tai luonnettani yhtään sen enempää kuin minä hänen. Toisaalta, oli harvinaisen hauskaa tyydyttää omaa uteliaisuuttaan siinä, että sai kuulla vanhoista kavereista ja heidän elämästään edes jotain. Monia ihmisiä kun tulee miettineeksi itsekseen, mutta ei ollenkaan tiedä, missä porukoissa he pyörivät, eikä siten osaa keneltäkään kysyäkään.
Tarha-ajoilta voisi kertoa montakin hauskaa juttua liittyen näihin tarhakavereihini, mutta todetaan vain eräs keskustelu noin pienenä hupipalana. Olimme varmaan noin 5-vuotiaita, kun toinen pojista ilmoitti, että menee naimisiin minun kanssani sitten, kun olemme aikuisia. Kun toinen oli niin myrtyneen näköinen, sanoin, että kymmenen vuoden päästä siitä me erotaan ja minä menen naimisiin sinun kanssasi. Tämä ei sentään ole osoittautunut itseääntoteuttavaksi ennustukseksi.
lauantaina, huhtikuuta 03, 2010
Sekalaista löpinää...
Taitaa olla vaihteeksi angiina. Päätelmä johtuu siitä, että ääni on pääosin hukassa ja kurkku tuntuu siltä kuin olisin nielaissut siilin. Samanlainen olo on ollut joskus ennenkin ja silloin konitohtorin diagnoosi on ollut angiina. Helpostihan se nieluviljelyllä selviää, mutta turha sitä viljelyä on lähteä vinkumaan pyhänä. Täytyy odotella tuonne arkeen ennenkuin kipaisee vaatimaan tikkua kurkkuunsa. Varsin epämiellyttäväähän se näytteen ottaminen on, mutta hyöty on aika suuri, jos sillä saadaan selville, miksi siili on pesiytynyt kurkkuun. Ennemmin lääkekuuri oikeaan aikaan ja ääni takaisin kuin pitkällinen poteminen ja odottelu, jos kuitenkin olisi kyseessä tavan kevätflunssa.
Se, että ääni on hukassa, on aika ärsyttävää ja turhauttavaa. Joutuu kähisemään miten kuten, jotta saa edes jotain sanotuksi ja lapsi kirmaa aivan villisti ympäriinsä, kun äiti ei koko ajan kiellä. Aivan kuin tavaroiden repiminen pöydältä olisi tullut yhtään luvallisemmaksi sen myötä, kun äiti ei pysty sanomaan mitään kuuluvasti.
Olen huomannut puhuvani itsestäni aika usein äitinä, siis kun puhun ääneen paljonkin asioita lapselle. Välillä tulee jopa ajateltua itsekseen jotain tyyliin: "äiti menisi nyt kauppaan, jos voisi" tms. Aivan kuin oman pään sisällä ei voisi käyttää sanaa minä. Ehkä oma minuus on hieman hukassa juuri nyt. Tiukka symbioosi lapsen kanssa on tilapäisesti poistanut minuuden käytöstä ja keskittynyt vain äitiyden käyttöön. Olen kuitenkin yrittänyt vähitellen ottaa sanaa takaisin sanavarastooni. Lapselle edelleen usein sanon, että "äiti tekee sitä ja tätä", mutta toisinaan sanon myös jonkin olevan minun.
Sanassa "minä" on yllättävästi voimaa ja merkitystä. Olen ollut havaitsevinani, että lapsi on jo ymmärtänyt, että se on jollain tavalla erilainen merkitykseltään kuin monet muut sanat. Toki sanoja "minä" ja "itse" tulee toisteltua paljon lapselle, jotta hän oppisi niitä myös käyttämään. Ylipäätään yritän ylläpitää mahdollisimman monipuolista puhekieltä lapsen opittavaksi. Jotenkin sitä toivoo, että lapsi oppisi sitä kautta ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin.
Se, että ääni on hukassa, on aika ärsyttävää ja turhauttavaa. Joutuu kähisemään miten kuten, jotta saa edes jotain sanotuksi ja lapsi kirmaa aivan villisti ympäriinsä, kun äiti ei koko ajan kiellä. Aivan kuin tavaroiden repiminen pöydältä olisi tullut yhtään luvallisemmaksi sen myötä, kun äiti ei pysty sanomaan mitään kuuluvasti.
Olen huomannut puhuvani itsestäni aika usein äitinä, siis kun puhun ääneen paljonkin asioita lapselle. Välillä tulee jopa ajateltua itsekseen jotain tyyliin: "äiti menisi nyt kauppaan, jos voisi" tms. Aivan kuin oman pään sisällä ei voisi käyttää sanaa minä. Ehkä oma minuus on hieman hukassa juuri nyt. Tiukka symbioosi lapsen kanssa on tilapäisesti poistanut minuuden käytöstä ja keskittynyt vain äitiyden käyttöön. Olen kuitenkin yrittänyt vähitellen ottaa sanaa takaisin sanavarastooni. Lapselle edelleen usein sanon, että "äiti tekee sitä ja tätä", mutta toisinaan sanon myös jonkin olevan minun.
Sanassa "minä" on yllättävästi voimaa ja merkitystä. Olen ollut havaitsevinani, että lapsi on jo ymmärtänyt, että se on jollain tavalla erilainen merkitykseltään kuin monet muut sanat. Toki sanoja "minä" ja "itse" tulee toisteltua paljon lapselle, jotta hän oppisi niitä myös käyttämään. Ylipäätään yritän ylläpitää mahdollisimman monipuolista puhekieltä lapsen opittavaksi. Jotenkin sitä toivoo, että lapsi oppisi sitä kautta ilmaisemaan itseään mahdollisimman hyvin.
perjantaina, huhtikuuta 02, 2010
Puh...
Parin illan urakoinnilla sai kaikkiin vanhoihinkin postauksiin tunnisteet. Nyt on ehkä itsekin helpompi jäsennellä näitä tekstejä ja nähdä, mistä milloinkin on tullut kirjoiteltua. Helpostihan tuosta näkee, että miehet ja työ ovat lähes aika olleet mielessä ja antaneet aihetta kirjoittamiseen. Nyt alkaa varmaankin lapsi vähitellen sitten kiriä siihen rinnalle ja ehkä ohikin.
Pääsiäinen onneksi menee kohta kokonaan ohi ja hengissä pysytään toivottavasti sen loppuun asti, vaikka kurkussa pisteleekin jonkin sortin kevätlunssan alku. Vielä kun tuo pieni marakatti oppisi nukkumaan päiväunet kunnolla, etteivät menisi illat tähän ravaamiseen ja huutoon. Käpy palaa!
Pääsiäinen onneksi menee kohta kokonaan ohi ja hengissä pysytään toivottavasti sen loppuun asti, vaikka kurkussa pisteleekin jonkin sortin kevätlunssan alku. Vielä kun tuo pieni marakatti oppisi nukkumaan päiväunet kunnolla, etteivät menisi illat tähän ravaamiseen ja huutoon. Käpy palaa!
torstaina, huhtikuuta 01, 2010
Kiirastorstaina...
Hiljainen viikko tai suuri viikko tai miksi nyt haluaakaan nimetä.. Menossa kuitenkin kohti pääsiäistä kaiken aikaa. Jostain syystä pitkäperjantai tuo minulle mieleen aina yhden laulun, joka ei oikeastaan liity pitkäperjantaihin tai pääsiäiseen mitenkään. Se vaan soi minulla kaiken aikaa päättymättömästi pään sisällä. Pakko siis laittaa se tähän, jotta se ehkä poistuu soimasta.
Selityksenä voi sanoa sen, että olen vallan tykästynyt Martikaisen lyriikoihin. Tummennettu kohta kertoo sen, miksi aina pitkäperjantai iskee tuon kappaleen soimaan päässä.
Selityksenä voi sanoa sen, että olen vallan tykästynyt Martikaisen lyriikoihin. Tummennettu kohta kertoo sen, miksi aina pitkäperjantai iskee tuon kappaleen soimaan päässä.
Meni turvallinen tiistaipäivä, tuiki tavallinen keskiviikko, tuttu torstaikin
Taisi mennä koko viikko sitä samaa taas: rauha maass'
Mä kävelen kadulla niin kuin nyt kadulla kävellään, kun sitten nään tän ilmestyksen:
Ensi silmäyksen myötä saakin kädet täyteen työtä tässä 'rakkaudessa', nähkääs
Meni muutamia viikkoja lisää
Hurman hetkillä hulluus marssii sisään, ja kysyy: "onkos täällä rakastavaisia?
Mä taisin tulla oikeaan paikkaan"
Ja niinpä nyt sinä saat minut kiehumaan, minä saan sinut kiehumaan
Mutta yhdessä asutamme maan, jonka nimenä rakkaus on
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Menee toraillessa tiistaipäivä, mykkäkoulussa keskiviikko, torstai on epätoivoa täynnä ja perjantaikin kovin pitkä
Tästä kaikesta saa helposti kyllikseen: minne katsonkin, aina punaista nään
Mun pää paisuu
Mä hakkaan sitä seinään - näen mustaa verkalleen
Kunnes taas ymmärretään toisiamme, kunnes on lämpöä ja tahtoa auttaa ja ymmärrystä niille, joilla on vain niiden tasainen kelkkamäki hautaan
Ja niinpä taas sinä saat minut juopumaan, minä saan sinut luopumaan, leikiten antautumaan tällä maalla, jonka nimenä rakkaus on
Eikä tässä yhtään missään ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen
Eikä tässä ole mitään normaaliuteen viittaavaa, rakkaus on pesti hulluuteen
Hulluuteen
Hulluuteen tällaiseen kerta kerran jälkeen mukaan meen (3x)
(YUP: Rakkaus on pesti hulluuteen)
Tilaa:
Kommentit (Atom)
