Vali vali vali...

Lueskelin pitkästä aikaa erinäisiä kirjoituksia blogeistani. On jotenkin outoa huomata, etten ole enää sama ihminen, joka on kirjoittanut pari vuotta sitten asioistaan. Aivan kuin välillä olisi kymmeniä vuosia - tavallaan välissä on koko maailma...

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, kuinka paljon ihmisen pitäisi jaksaa ja kestää. Oma univaje, joka on totaalista ja jatkuvaa, ajaa väkisinkin pohtimaan, olisiko elämä helpompaa, jos lapsen isä edes jotenkin osallistuisi jälkikasvunsa elämään. Joka kerran olen kuitenkin tullut siihen surulliseen tulokseen, että minun kuormani ei siitä vähenisi yhtään. Jaksamista rajoittaa sekin, että omaa aikaa ei jää edes vessassa käymiseen.

Jälkikasvu opettelee kovin innokkaasti kävelemään kaikenlaisen tuen avulla. Se tarkoittaa sitä, että kohta minulla on vielä vähemmän aikaa mihinkään omaan asiaan. Jo tässä vaiheessa saan juosta pää kolmantena jalkana lapsen perässä, jotta kaikki kaapin ovet eivät aukea eivätkä kaikki laitteet putoa tasoilta. Jostain syystä suurin osa teknisistä laitteista ei ole iskun- saati lapsenkestäviä. Ainakin minä olen huomannut, että monta kertaa nämä kaksi kulkevat käsi kädessä. Lapsi takoo kaikkea mahdollista puhelimella, kaukosäätimellä tai vain kämmenellä ja toisinaan hirvittää laitteiden puolesta.

Tämä jatkuva perässä juokseminen ja vahtiminen käy voimille. Kun tämän normaalin kuormituksen päälle lisätään tilanteet, joissa pitäisi pystyä valvomaan lasta vielä poikkeuksellisessa ympäristössä, ei tunnu enää ollenkaan hyvältä. Olenkin hyvin vakavasti harkinnut sitä, että alkaisin etsiä ihan itselleni jotain asiantuntija-apua. Ehkä pari käyntiä pipolääkärillä auttaisi sitä oman nupin pahinta kiristystä tai voi olla, että pitäisi suorastaan mennä vaatimaan paperit pysyvään valtion hoivajonoon. Sen kuitenkin olen huomannut, että tyhjästä on paha nyhjästä, kun omat voimat alkavat olla lopussa.

Toisaalta tuntuu, että valitan turhasta. On niitäkin ihmisiä, joilla on isompia ongelmia. Käy vaan mielessä sekin, että tästä voi tulla myöhemmässä vaiheessa isoja ongelmia, jos oikeasti itsensä polttaa ihan totaalisesti loppuun. Mieluummin ottaisin sitä apua vastaan nyt, kun vielä on jotain mahdollisuuksia selvitä ihan kohtuudella.

En tiedä.. Menee valittamiseen, kun pohtii sitä, miten helpolla toiset pääsevät, vaikka ongelmia varmaan on vähän jokaisella.

Mistä alkaisin?

Niin paljon on tapahtunut viime päivityksen jälkeen, ettei sitä millään voi ottaa kiinni edellisestä langasta ja solmia kiinni tähän päivään.

Perusasiat ovat tässä kohtaa kuitenkin nämä;
- vatsa-asukki kuoriutui
- lapsi täytti jo vuoden
- elämä on ja dna kallis
- lapsen isä ottaa päähän edelleen

Tavallaan tuossa on tiivistettynä suurin osa. Niiden lisäksi on paljon asioita, joista ei ääneen puhuta. Ehkä nyt on liian lähellä kaikkea ja kaikkia, jotta voisi aivan vapaasti avata suunsa ja sanoa, mitä ajattelee. Tosin välillä on käynyt mielessä, että pitäisi vaan kylmästi ottaa tulitikut kouraan ja pistää sillat tulille takanaan...

Yksi suurimpia asioita on ollut totuttautuminen totaaliyhärin elämään. Minä en ole koskaan erityisemmin ollut kiinnostunut lastenhoidosta. Vuosi kotona lapsen kanssa on kyllä tehnyt ihmeitä niille taidoille, mutta se on tehnyt myös minun pinnalleni ihmeitä. Pinna kiristyy ja kiristyy, kun elämä on vain tässä ja nyt - lapsen tarpeet ja oma väsymys. Tässä vaiheessa iltaa, kun lapsi nukkuu, voi istua hetken naamakirjassa ja lukea, miten toisten maailma makaa. Samalla sitä vaan ihmettelee, minne oma elämä katosi... Vai oliko minulla koskaan sellaista?

Ne harvat ihmiset, joiden kanssa vuorovaikuttaa silloin tällöin, eivät varmaankaan näe, miten tiukoille itsensä voi vetää, kun ei vaihtoehtoja ole. Joskus tekisi mieli huutaa, kun toiset valittavat siitä, miten isä on lapsen syöttänyt, kun lapsen paidalla on puuroa. Voi perse, kun olisikin vain tuollaisia ongelmia. Heidän lapsillaan sentään on isä, joka on edes jossain määrin kiinnostunut jälkikasvustaan ja osallistuu siihen lapsen elämään. Ja toisilla meistä on vain syvä hiljaisuus niin kauan, kunnes mies itse on jotain vailla - viis lapsen oikeudesta isään..

No, näillä näppäimillä tätä päivittämistä voi ehkä taas alkaa harrastaa ja vähän tarkemmin pääsee erittelemään ajatuksiaan. Pitkä tauko blogista on ehkä tehnyt hyvää motivaatiolle ja jossain vaiheessa varmaan saa itsestään irti myös niitä asioita, joita ei ääneen puhuta...

Päivitystä...

Kuukausi on mennyt aivan hukkaan ilman mitään havaintoa aiheesta. Johtuu ehkä lisääntyneestä vapaa-ajasta, että mitään ei ehdi tehdä, kun kaiken voi aina siirtää seuraavaan päivään.. paitsi vessassa käymisen, joka täytyy suorittaa juuri sillä hetkellä, kun ensimmäinen oire vessahädästä ilmenee.. muuten voi olla jo liian myöhäistä...

Vatsa-asukki kasvaa hurjalla vauhdilla. 2.1. kävin paikallisen keskussairaalan lääkärillä jälleen, koska viime postauksessa mainitut rasitustulokset lopulta johtivat raskausdiabeteksen toteamiseen ja insuliinipistoshoitoon. Nyt siis kahdesti päivässä piikitän pitkäkestoista insuliinia, jotta verensokeriarvot pysyisivät hyvällä tasolla. Tämä tilanne on johtanut siihen, että äitiyspoliklinikalla pitää käydä parin viikon välein. Siellä sitten otetaan sydänkäyrää JormaTuulikista ja ultralla mittaillaan, millaisissa mitoissa suurin piirtein kasvetaan. Viime käynnillä painoarvio kääpiölle oli 2,8kg, joten ihan kunnon mötikkä sieltä on tulossa. Samassa yhteydessä lääkäri teki sisätutkimuksen, jonka jälkeen totesi tilanteen haiskahtavan sille, että kääpiö voisi kuoriutua etuajassa. Kielsi harrastamasta seksiä viikkoon, ettei ainakaan edesauta synnytystä käynnistymään etuajassa. Meinasin nauraa ääneen siinä vaiheessa.

No, on se hyvä, että on hauskaa lääkärin ohjeiden kanssa.

Sukulaiset ovat vihdoin päässeet tutkailemaan minun puoltani, jossa kalusteet on aseteltu jotenkin paikoilleen. On siis synttärikahvitettu kaikki ne, jotka sattuivat sopivasti kyselemään kahvien perään tai muuten olemaan yhteydessä niihin aikoihin. On myös vihdoin tavattu eräskin sellainen ihminen, jonka olen netin maailmassa tuntenut melkein 10 vuotta, mutten koskaan tavannut livenä. Se oli poikkeuksellisen hauskaa. Joskus niinkin, että livenä tavattu ihminen muistuttaa sitä mielikuvaa, jonka tästä on luonut.

Nyt siis jäädään täällä odottelemaan kääpiön kuoriutumista. Odotettavissa siis vielä hitaampaa päivitystä, ellei jokin kirjoittamisen tarve äkillisesti iske.

Velttoilua...

Eilen se sitten virallisesti alkoi - äitiysloma siis. Tähän asti on mennyt hiljaiseloa viettäen muutosta asti. Ensin meni siihen muuton järjestelemiseen ja toteuttamiseen, sittemmin tavaroiden paikoilleen laittamiseen. Tämä jälkimmäinen osa on edelleen kesken, kun jaksaa sitä hommaa aina tunnin verran tehdä ja sitten alkaa risoa joku asia niin hyvin, että on vaihdettava taloa. Tällä hetkellä siis majoitun vanhempieni työhuoneen lattialla - vähänkö säälittävää, etten ole vieläkään raivannut itselleni sänkyyn asti vievää polkua ja asetellut sänkyyn lakanoita. No, ehkä ensi viikko aivan oikeasti saisi jo tämänkin asian järjestymään, kun vanhemmat menevät töihin lomiltaan.

Ensimmäinen neuvolakäynti tälläkin paikkakunnalla on suoritettu. Ajan saaminen sujui yllättävän helposti, kun otetaan huomioon, että taas on kyseessä suurempi paikkakunta kuin edellinen. Alkuviikosta kävin ihmettelemässä, miten tässä neuvolassa hommat sujuvat ja ihan mukavalta näytti. Tosin paikalla ei ollut se neuvolantäti, jota tästä eteenpäin pitäisi nähdä, vaan hänen tuuraajansa, joka taas sattuu tuntemaan minun vanhempani sekä siskoni.. että se siitä puolueettomasta maaperästä..

Kääpiö tuntuu voivan kaikkien mittareiden mukaan ihan hyvin. Liikkui kaiken aikaa, kun yritettiin saada sydänääniä ja kuulemma oli pää alaspäin ainakin tässä kohtaa. Toki JormaTuulikki ehtii vielä monesti heittää itsensä toisinpäin ennen helmikuun alkua, mutta toistaiseksi tilanne on siltäkin osalta ihan normaali. Kooltaankin kaveri oli tämän ikäiseksi neuvolantädin mukaan oikein hyvä. Ei siis ole holtittomasti kasvanut, eikä ole liian pienikään.

Ainoa jälleen kysymyksiä aiheuttava osa oli sokerirasituksen tulokset. Niiden perusteella laitettiin lähete paikalliseen keskussairaalaan diabetes-hoitajalle. Katsotaan nyt sitten, mitä sieltä sanotaan. Edellisellä paikkakunnalla eivät olleet mopsiskaan tuloksista ja täällä kuulemma viimeinen arvo meni yli rajan, joten lähete heilahti menemään ja maanantaina pitäisi aamukahdeksalta jo olla sitten ihmettelemässä. Jos nyt suurin piirteinkään menisi hommat siihen suuntaan, ettei tarvitsisi mitään ihmeellisyyksiä tehdä, olisin ihan tyytyväinen. Tähän asti kun on päässyt aika vähillä kuitenkin.

Viime aikoina on ollut jotenkin sellainen veltto olo, ettei vain ole viitsinyt tehdä mitään ihmeellistä. Minä odotan sellaista tarmon puuskaa, että tulisi suunnaton innostus laittaa ja tehdä jotain. Voi tosin käydä juuri niin, ettei sellaista tule koskaan. Sopisi hyvin minun kohdalleni...

150. bloggaus...

Tässä se nyt on - viimeinen työpäivä ennen äitiyslomaa ja samalla 150. pätkä tekstiä tänne bittiavaruuteen. Sopii vain miettiä, kuinka paljon aikaa sitä on tullut käytettyä näidenkin tekstien kirjoitteluun välillä. Viime aikoina on ollut enemmän ajatukset oman pään sisällä kuin missään muualla. Huomisesta eteenpäin taas olen ilman internetin ihmeellistä maailmaa siihen saakka, että pääsen muuttamaan. Muuton jälkeen voin tehokkaasti sosialisoida käyttööni vanhempien yhteyttä tarpeen mukaan.

Tässä vaiheessa vielä ihmetyttää, mitä ihmettä minä oikeastaan teen seuraavat pari kuukautta ennen tuon kääpiön kuoriutumista. Epäilemättä sille ajalle alkaa löytyä käyttöä, kunhan pääsen eroon palkkatyöstä ja alan keskittyä edes jossain määrin siihen, että tuo kääpiö aivan oikeasti aikoo kuoriutuakin jossain vaiheessa. Tähän mennessä ei ole vielä ehtinyt upota täysin tajuntaan, että tämä raskausvaihe ei ole mitenkään pysyvä asiaintila. Ilmeisesti minulla on tässä hommassa normaalia pidemmät piuhat. Ihan sillä perusteella, että minulla meni kauan sen tajuamiseen, että aivan oikeasti minä olen raskaana, ettei tämä ole mikään kosmisen mittaluokan vitsi. Sen seurauksena en ole vieläkään päätynyt ymmärtämään, että tämä kääpiö aikoo tulla vielä ulos tuolta vatsasta ja siitä kasvaa (toivottavasti) aikojen saatossa aikuinen ihminen.

Jos ei edes ajattele tuonne aikuisuuteen asti, minun on hyvin vaikea ajatella, että minun sisälläni kasvaa lapsi. Siis sellainen perusajatus puuttuu, että kohta minulla on vauva. Kääpiön liikkeet ovat kyllä hyvinkin konkreettisia ja on aivan selvää, että siellä ollaan vahvasti hengissä, mutta minun aivoissani ei ole vielä naksahtanut mihinkään asentoon se kytkin, jonka pitäisi herättää niitä äidillisiä lässytys- ja tavaroiden ostelu - vaistoja. Ehkä kyse on vain siitä, että olen toistaiseksi keskittynyt vain tekemään töitä ja hoitamaan ne ensin alta pois. Ilmeisesti seuraavat kaksi kuukautta sitten menevätkin juuri siinä, että yritän tajuta, mitä tuon kääpiön kuoriutuminen tarkoittaa.

Töissä on oikeastaan enää muutamia hommia tekemättä. Työpöydän siivoamista, tavaroiden paikoilleen laittelua ja vastaavaa riittää tälle päivälle. Maanantaina käyn vielä tuomassa avaimet ja työpuhelimen pois, ettei tarvitse niitä roikuttaa maailman tappiin asti matkassa tai lähetellä postissa. Sitten ei tarvitse vuoteen katsoakaan työmaan suuntaan. Jotenkin se tuntuu ajatuksena oudolta. No, ehkä aika ratkaisee senkin outouden tunteen jollain kiinnostavalla tavalla. Tässä kohtaa kuitenkin on aika pitää taukoa siihen hetkeen, että seuraavaksi päivitys tulee Etelä-Suomesta. Nautinnollista alkavaa talvea...