Tahdistus...

Mitähän sitä sanoisi. Minua on moitittu siitä, että blogi ei päivity, kun kaikki on kunnossa. Sitä on sanottu ennenkin ja sanotaan jälleen. Se pitää kyllä paikkansa. Kun minulla asiat menevät suurin piirtein putkeen, olen kaukana tietokoneesta ja blogin päivittämisestä.

No, kerrotaan vaikka sen verran, että miestä on edelleen tavattu varsin aktiivisesti. Foortin mittari raksuttaa jo aivan kummallisia lukemia, mutta mitä sitä ei tekisi sen eteen, että voisi tutustua kunnolla toiseen. Hyvältä tuntuu vieläkin. Tämä mies tosiaankin harrastaa näitä siivousyllätyksiä ihan tasaisella tahdilla. Samaten hän tekee ruokaa varsin mieluusti ja hyvää ruokaa on ollutkin. Paljon ollaan katseltu elokuvia, puhuttu ja oltu. Tekee ihan hyvää ihmiselle joutua jakamaan oma elintilansa toisen kanssa pitkästä aikaa. Sitä joutuu tosissaan miettimään, onko urautunut omiin juttuihinsa niin pahasti kuin miltä vaikuttaa. Yllättävän usein on huomannut tehneensä joitain asioita oudosti toisen mielestä.

Toisaalta on ollut outoa huomata ihan itsessään sellaisia piirteitä, että pitää jarrua päällä. Mies on kovin innokas puhumaan mahdollisista tulevista asioista, mutta minä totean lähes joka kerran, että se on tulevaisuuden asioita. Jossain määrin se on saanut jopa koomisia mittasuhteita, mutta onneksi vielä ollaan järjen rajoissa. En sentään pyykkäämistä ja muuta vastaavaa yritä lykätä tulevaisuuteen. ;) Kaikkiaan noissa asioissa on sitten kyse vähän suuremman luokan päätöksistä. Toki on hauska puhua siitä, millaiset häät olisivat kivat tai miten olisi kiva joskus asua. Raja tulee vastaan sitten, jos toinen kysyy, milloin niitä voisi alkaa tosissaan harkita. En ole itse ihan vielä siinä pisteessä, että alkaisin puhua vakavalla aikataululla häistä tai asunnon hankinnasta. Ehkä sitten joskus, kun asiat ovat edenneet vähän pidemmälle.

Jaa-a..

Sellaista täällä on. Työt pitävät poissa pahanteosta ja mieheen tutustuminen vie lopun ajan. Puhelinlaskukin kasvaa tasaista tahtiaan. Onneksi sentään ei mene omaisuuksia nykyaikana siihen, jos puhelimitse pitää yhteyttä. Ennen sekin oli ihan mahdollista. Ei kannattanut soitella päivittäin saati laitella viestejä. Nykyään se on niin halpaa, että pitää hyödyntää kaikki mahdollisuudet siihen. Töissä tosin olen huomannut, että tuo soitteleminen ympäri kyliä voi olla rasittavaa. Ihmiset suhtautuvat kovin nurjasti, jos soittelee asioita. Hyvä etteivät juokse karkuun, kun kertoo kuka on ja mitä asiaa soittaa. Onneksi kuuntelevat loppuun sen asian, että homma hoituu.

Vaan, työ kutsuu jälleen. Syksy etenee ja minä yritän pysyä tahdissa...

Hajanaista...

Elämä näyttää olevan hektistä, kun yrittää tutustua ihmiseen. Olen edellisestä postauksesta eteenpäin jatkuvasti ollut liikkeellä tuon herra-henkilön suhteen. Minua ei oikeastaan tässä kohtaa edes mietitytä, onko kyseinen mies tosissaan vai ei. Ehkä nyt on menossa se hetki, kun ensimmäistä kertaa olen suhteellisen varma siitä, mitä toinen ihminen ajattelee ja mihin hän pyrkii.

Foortin mittariin paukkuu kilometrejä aika tasaiseen tahtiin. Lähes jokaisesta viikonlopusta on tullut vähintään 500km lisää. Tosin, viime viikonloppuna mies oli minun luonani. Ne, jotka tuntevat minun siisteyteni tason osaavat sanoa, ettei aina ole viimeisen päälle luututtu kämppä. Järkytys olikin suuri, kun kävin lauantaina hoitamassa muutamaa työasiaa ja takaisin tullessani ovella vastaan tuli mies mopin kanssa. Hän oli ilman eri kehoitusta vaan päättänyt vähän siivota. Oli tiskattu ja matot oli pihalla tuulettumassa. Voitte vain kuvitella, miten pöllämystynyt minä siinä kohtaa olin. Ei ole ennen tapahtunut sellaista ihmettä minulle, että mies ottaa ja siivoaa omatoimisesti, varsinkaan kukaan ei koskaan ole ottanut minun asunnossani sellaista otetta.

Jossain määrin sisäinen hyvä olotila näyttää heijastuvan töihinkin. Niin paljon kuin esimieskin toisinaan käy hermoille, tällä hetkellä jaksaa taas päästää asiat toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Känätköön hän, jos jaksaa, mutta minua ei nappaa alkaa mukaan riitaan. Onneksi välillä näinkin.

Tällä hetkellä kyllä pistää miettimään, mitä on edessä, kun tietää, että työt vähenevät täällä koko ajan. Toisaalta, tällä kohtaa mies pitää ajatukset vahvasti pohjoisessa. On siis eturistiriita siinä, mitä elämällään tekee. Millään ei innostaisi hukata tilaisuutta toisen kanssa ja vastaavasti töitäkin pitäisi tehdä. Etelä-Suomessa töitä olisi enemmän ja pääsisi jopa valitsemaan sitäkin, millaista työtä tarkemmin haluaa tehdä. No, on vain mietittävä ja annettava ajan näyttää.

Tarttuu?

Hmm.. Mitähän sitä sanoisi? Edellisen kerran puhuin siitä, että voisi tarttua mies matkaan. Kovasti tuntuu, että asia kehittyy siihen suuntaan. Toki, pidetään jalat maassa ja ihmetellään, mitä elämä eteen heittää.

Mutta silti...

Uusiin ihmisiin tutustuminen on jotenkin hankalaa toisinaan. Tässä tapauksessa ei ollenkaan hankalaa. Suurin hankaluus tuli siinä, että minut ehdittiin esitellä jo miehen äidillekin. En ollut ajatellut ihan sellaista tilannetta äkkipäätään. No, onpahan ainakin esitelty sinnekin suuntaan, ettei tarvitse myöhemmin kärvistellä epätietoisuudessa siitäkään. Tosin, harvoin olen kuullut, että ensimmäisiä kertoja nähdessä esitellään jo äidille. Se on pelottavaa, mutta tarkoittaisiko se ehkä sitä, että mies on tosissaan kiinnostunut? En tiedä.

Kaikin puolin muutenkin elämä tuntuu oudolta. Töissä elämä ärsyttää viimeisen päälle raskaasti. Esimies kiukuttelee kuin pienet lapset ja ensimmäistä ja viimeistä kertaa kohdisti oman kiukuttelunsa suoraan minulle. En jää katsomaan enää yhtään pidemmästi sitä pelleilyä. Nyt pitäisi vain löytää sellainen virka, jota haluaa tehdä. Siis lähinnä se, että saisi tehdä ihan tarkalleen sitä, mistä pitää. Saa nytkin osittain tehdä, mutta sitten on niitäkin osia, joita ei niin kiinnostaisi. Pitänee kyllä katsoa vähän sitäkin, ettei heti ensimmäisenä itse nykäise välimatkaksi jotain 500km luokkaa. Jos yrittää jotain viritellä, ei pidä selvästikään itse tehdä asioista liian vaikeita....

Viikonloppu...

Serkku antoi tunnustusta, kuten voi sivupalkista päätellä. Pupuja kaksin kabalein. Kiitokset siitä sinne..

Viikonloppu oli jokseenkin erikoinen, täytyy sanoa. Lähdin vain käypäisemään mutkan Rovaniemellä ja päädyin Itä-Lappiin, tarkemmin ottaen jonnekin Sallan kietämiin. Kauniita maisemia sielläpäin oli.. ja hyvännäköisiä miehiäkin.. Saa nähdä, jos niistä yksi vaikka tarttuisi matkaankin..

Eläimellistä...

Reissussa sitä ihminen rähjääntyy - ja oppii uutta. Matkailu tunnetusti avartaa ainakin ihmisen lompakkoa, se tuli jälleen todistettua 10 päivän retkeilyn aikana. Onneksi tämä avartuminen tapahtui pääasiassa jonkun toisen lompakossa, ei niinkään minun omassani.

Olin siis 10 päivän työmatkalla ihmettelemässä maailmaa. Tästä kymmenestä päivästä noin puolet kului täydellisesti bussissa, siirtyessä pisteestä A pisteeseen B tai C. Matkatapahtumista voisi kertoa vaikka mitä, mutta ehkä päällimmäisenä mielessä oli helpotus, kun bussi lopulta kaarsi työmaan pihalle ja reissussa ollut hunnilauma rynni siitä ulos. Mitään ei varastettu, mitään ei unohtunut matkalle, eikä mitään hävinnyt. Tavaroita toki hajosi, se on normaalia, mutta kyse ei ollut mistään kalliista huippuluokan digikameroista tai vastaavista. Lähinnä hajosi vaatteita, kuten normaaliin elämään kuuluu. Yhden jos toisen ihmisen housunsaumat sanoivat työsopimuksen irti camping-alueen viileässä illassa.

Jos matkalla nähdyistä asioista jotain haluaa kertoa, ehdottomasti täytyy mainita Berliinin eläintarha. Se oli varsinainen huippukohta matkaa. Sieltä tässä on muutama kuvakin. Sieltä todellakin löytyi ihmeellisiä eläimiä, jättimäisistä koppakuoriaisista kirahveihin.

Tämä koppakuoriainen todellakin on niin suuri, että taustalla näkyy kokonaisesta, suuresta appelsiinista leikattu siivu. Kyseessä on siis sellainen kämmenen kokoinen ötökkä, jolla on vielä julman näköiset sarvetkin...

Tässä kuvassa näkyy oikeassa reunassa hyvin pieni ja epämääräinen hahmo, jolla on vihreä paita ja vaaleat housut. Kyseinen eläintenhoitaja otti juuri näitä kirahveja sisälle. Oikeasti aitauksessa oli kolme kirhavia, mutta tässä näkyy vain toinen pienistä ja kaikkein suurin kirahvi. Nämä eläimet tulivat huudettaessa. Outoa...

Jos pääsee nokikkain oikean suden kanssa, siis todellakin alle 10cm päähän oikean, elävän suden kuonosta, siitä on pakko ottaa kuva. Muistaakseni kyseinen susi oli alaskan susi tai jokin vastaava. Valkoisia nämä kaverit kuitenkin olivat ja uteliaasti pyörivät lasiseinäisessä nurkkauksessa, kun meni kameran kanssa lähelle.

Kuvan krokotiili on oikeasti suuri. Kuvasta ei voi mittasuhteita millään arvioida, mutta kuva on otettu kaiteelta roikkuen, kun kyseinen kaveri vain makoili paikoillaan vedessä. Osviittaa koosta voisi saada, jos sanon, että en itse haluaisi tehdä lähempää tuttavuutta tähän kaveriin.

Kaiken kaikkiaan matkan aikana ehdittiin käydä katsomassa keskitysleiriä, eläintarhaa, vesipuistoa ja huvipuistoa. Hyvä saldo sinällään, että nuoriso oli tyytyväistä kotiin palatessa. Sopii sitten nähdä, kuinka paljon sanottavaa heillä on jälkikäteen. Voisi sanoa, että itse olen helpottunut ja nautin suuresti siitä, että olen nyt kotosalla rauhassa kissojen kanssa.. Ai niin.. Lassi on uusi tuttavuus, 3-vuotias, musta, leikattu kollikissa. Siitä vielä yksi kuvatus tähän loppuun niin ollaan kaikin puolin tyytyväisiä töiden alkuun.