Ostetaan elämä?!

Näyttää olevan niin, että kevät tulee. Kuten kuvasta voi päätellä, vertaamalla sitä aiempaan kuvaan tuossa pari postausta aiemmin. Lumikasat muuttuvat vedeksi ja rapa vain lentää, kun kurvaa kylillä.

Jotenkin töissä oleminen ahdistaa. Kotona oleminen on tylsää ja muutenkin ottaa pannuun koko elämä. Pitäisiköhän käydä ostamassa uusi?

Värkkäämistä...

Tuntuu, että elämä menee värkkäämiseen. Heti kun aurinko alkoi tunkea raivostuttavia säteitään aamukuudelta sänkyyn, alkoi myös ikuinen värkkääminen. Jokainen hereilläolon hetki pitäisi saada käytettyä johonkin järkevään ja rakentavaan toimintaan, vaikka siihen ei aina ole mahdollisuuksia. No, minulta sentään tilattiin parit villasukat, joten niitä voi joutessansa neuloa menemään. Käsitöiden tekeminen vie ajatukset pois töistä ja toisaalta, tällaisessa tilanteessa minä hyödyn siitä parillakin tavalla; ensinääkään, jos minä teen käsitöitä tv:tä katsellessa, en jouda syömään sitä aikaa ja toiseksi, siitä jopa maksetaan.

Kyse siis ei ole ahneudesta, vaan minulla on mielekästä tekemistä iltaisin tv:n ääressä ja joku toinen saa villasukat, vaikkei osaa itse niitä tehdä. Molemmin puolin aika hyvä kauppa minun mielestäni.

Nyt aurinko on alkanut tosissaan tuon lumien sulattamisen täälläkin. Ajelin aamulla eräälle kyläkoululle pitämään aamunavausta ja siinä ajellessa huomasin tien olevan osittain täysin sula ja kuiva. Ajoin muutaman sata metriä eteenpäin ja tie oli paksun jään peitossa, lunta vielä jään päällä. Se sai minut itseasiassa hymyilemään asialle. Muutamia vuosia sitten olisin kieltäytynyt ajamasta metriäkään vastaavanlaisella tiellä ja tällä kertaa se ei häirinnyt yhtään. Pysyinpähän hereillä senkin aikaa. Muutenkin täällä ollessa autosta on tullut entistä enemmän työväline ja vähemmän henkilökohtainen rakkauden kohde. Muutos on epäilemättä parempaan päin siinä mielessä. Jääpähän enemmän aikaa sitten hyvälle ihmissuhteelle, jos sellainen postimyynnistä tulee.

Kouluilla puuhataan näihin aikoihin urheilu- ja ulkoilupäiviä, kun on parhaat hiihtokelit. Siis etelän ihmiset uskokaa pois, nyt on paras hanki ja kaunein auringonpaiste. Todisteeksi liitän tähän kuvan, joka on otettu meidän toimistomme takaikkunasta eli siis nuorten tilojen ikkunasta ulospäin.



Sitä sopii katsoa ja ihailla. Upea hanki ja kirkas auringonpaiste. Ei tosin pidä hämääntyä liikaa, siellä menee pellon takana autotie ja sitten tulee vastaan joki. Joen jäällä voi toki hiihtää, sillä jää lähtee varmaankin vasta ensi kuun lopulla pois. Ainakin vielä se kestää helpostikin autoja ja moottorikelkkoja.

Värkkäämistä riittää töissäkin. Koko ajan pitää olla valmiudessa menemään jonnekin. Kohta tulee pääsiäinenkin ja se yllättäen tietää meillä vähintäänkin samanlaista rumbaa kuin joulu. Yllättävää sinällään... Järjestämme ala-asteille pääsiäisen tapahtumiin liittyvän vaelluksen. Sen toteuttaminen vie jo yksistään kolme päivää, lisäksi vielä tulevat ne päivät, joina tapahtumaa on suunniteltu. Käytännössä tähän siis tuhoutuu varmaankin lähemmäs kaksi viikkoa, kun kaikki suunnitellaan ja laitetaan pystyyn. Onneksi on kuitenkin mahdollista tehdä välillä jotain sellaistakin käytännön työtä, jonka jäljet näkyvätkin jossain. Lapsiahan perinteisesti kiinnostaa kaikki sellainen, mitä voi käsin kosketella ja haistella ja maistella. Sen vuoksi tälläkin kertaa on vaelluksella mahdollista maistella, haistella ja käpälöidä tavaroita.

No, elämä on käpälöimistä, haistelua ja maistelua...

Narkomaani ja nisti...

Jälleen muuttui ulkoinen olemus tällä blogilla, kun kevään lähestyminen aiheuttaa kummallista aktivoitumista tässä elämässä. Olen harkinnut vakavasti muuttamista täältä pohjoisesta pois. On vain pieniä mutkia matkassa. Ensin pitäisi löytää töitä etelästä. Töitä kyllä olisi olemassa, siitä ei ole epäilystäkään. Enemmän epäilyttää se, miten siellä tässä vaiheessa jaksaisi. Työt ovat vieneet täällä jo niin pahasti veronsa, että toisinaan tekisi mieli juosta jonnekin pensaaseen karkuun ja pysyä siellä piilossa seuraavat pari vuotta. Ehkä tämän tilanteen voisi ratkaista sekin, jos elämässä olisi sellainen ihminen, jonka kanssa asiat voisi jakaa vähän kaikilla tasoilla.

Sen huomaa keväisin kaikessa, että elämä ei ole tasapainossa. Liika työnteko kostautuu juuri keväisin väsymyksenä ja ahdistuksena. Parisuhteen puuttuminen lisää sitä työn aiheuttamaan ahdistusta, kun väkisinkin aina miettii, onko minussa jokin perustavanlaatuinen vika, jonka vuoksi en löydä sitä oikeaa ihmistä vierelleni. Peruspositiivisena ihmisenä tietenkin ajattelen heti perään, että kuinka monta sellaista perustavanlaatuista vikaa minussa oikeastaan onkaan. Itse löydän niitä vikoja helposti parisenkymmentäkin.

Joskus aiemmin ajattelin, että ihminen on onnellinen yksin. Toki voi ollakin. Minulle se ei kuitenkaan sovi pitkän päälle. Enhän minä täydellisen yksin ole nytkään. Minulla on työkavereita, sukulaisia, ystäviä ja tuttavia. On olemassa lukematon määrä niitä ihmisiä, jotka tavalla tai toisella kuuluvat minun sosiaaliseen verkostooni. Minulta vain puuttuu se yksi ihminen, jonka kanssa haluaisin elämäni jakaa. Sukulaisiaan ja työkavereitaan kun ei voi valita samalla tavalla kuin ystävänsä. Toki sen voi valita, pitääkö kehenkään yhteyttä ja jos pitää, miten sen tekee. Minä tiedän olevani eräällä tavalla liiankin itseriittoinen. En pidä yhteyksiä yllä toisiin ihmisiin, vaan odotan toisten hoitavan sen puolen.

Lappiin muuttaminen oli aikanaan tietoinen valinta. Siinä mielessä tämä on tehtävänsä hoitanut, että olen itseni kanssa erinomaisessa tasapainossa kerrankin. Tosin olen löytänyt itsestäni sen pienen työnarkomaanin, joka on vielä perfektionistikin.

Onneksi työmaan pihan auraaja ei ole niin tarkka...

Pölykoira...

Työ pitää taas otteessaan aika sataprosenttisesti. Aina kun ehtii hetkeksi istua koneen ääreen, tulee viereen joku toinen kertomaan jotain työasiaa. Välillä sitä tulee vain sellainen tunne, ettei ehdi tehdä mitään. Sen puoleen on saanut jäädä blogin kirjoittaminenkin hetkeksi vähemmälle huomiolle.

Eilen olin tarmokas ja siivosin. Ne, jotka tuntevat minun tapani olla ja elää, eivät varmasti hämmenny, kun sanon, että keskellä olohuoneen lattiaa oli sunnuntai-iltana niin suuri pölykoira, että siihen olisi voinut kaatua ja murtaa lonkkansa. Oli siis pakko siivota. Niinpä minä maanantaiaamuna heti sängystä noustuani kaivoin esille imurin, mopin ja moppisangon ja tein historiaa. En sentään tehnyt suursiivousta, mutta kuitenkin. Imuroin, pesin lattiat ja pesin puolet vaatekaappini sisällöstä. Leirin jälkeen on aina pakko pestä kaikki vaatteensa, kun ne haisevat pahalle kuitenkin, oli niitä käyttänyt tai ei. Samaan konkurssiin pesin parit lakanatkin ja vaihdoin kuivausrummusta tulleet puhtaat lakanat tilalle. On se onni, että taloyhtiöllä on kuivausrumpu, kun lakanoita on tylyä yrittää kuivattaa omassa asunnossa.

Tänään sitten jatkuvassa tarmonpuuskassa heitin pihalle yhden ruukkukasvin, joka oli heittänyt henkensä ja toisen kasvin vanhat mullat. Ensimmäinen kasveista kitui koko talven ajan ja kuoli, ilmeisesti vähäiseen valoon. Jälkimmäinen rehu sai kokea kissojen tuhovoiman. Itse kasvista, siis rahapuusta, onnistuin säilyttämään hengissä yhden oksan. Nyt se oksa on vesilasissa ikkunallani. Tavoitteena on jossain vaiheessa saada se uudelleen juurrutettua multaan. Ainakin se kasvattaa pieniä juuria sinne veteen.

Ilmeisesti tekee kevättä päässäkin, kun on tullut tarve siivota nurkkia ja tehdä kotitöitä. Talvella ei kyllä pätkääkään haitannut jättimäinen pölykoira lattialla. Nyt se ahdisti katseellaan. Ehkä se oli tekemässä hampaita jo tai jotain. Alkoi suorastaan pelottaa pimeässä...

Karman laki...

Niinpä niin..

Retki Rauskille näköjään jälleen noudatti tuttua kaavaa. Tällä kertaa sentään ei tullut kuin pieni kiven iskemä tuulilasiin 30km omasta kylästä ulkona. Sakot jäivät väliin ja tuokaan jälki ei ainakaan vielä alkanut pakenemaan minnekään. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, se tulee sen kyllä tekemään aivan tarpeeksi pian.

Voi siis todeta, että siinä suunnassa on jokin paha karma.

Jurkele...