Etelä...

Jos pikkulinnut eivät vielä kaikille ole visertäneet, nyt vaakkuu sitten isompi raakku itse tietoa ilmoille kaikkien luettavaksi. Olen hakenut töitä Etelä-Suomesta. Vihdoin ja viimein siis ensimmäinen työhakemus jonnekin pois napapiirin pohjoiselta puolelta on lähtenyt. Hyvin lähelle kotiseutuja tämä hakemus nyt yllättävää kyllä lähti. Ehkä tässä on osasyynä ajatus siitä, että asunnon löytäminen siellä on vain puhelinsoiton päässä ja kulkeminen paljon nopeampaa pisteiden a ja b välillä, kun pisteet a ja b sijaitsevat paljon lähempänä toisiaan kuin täällä.

Tälle työhakemukselle on oikeastaan monta toisistaan irrallista syytä. Osittain tämän hetkinen työtilanne, osittain oma henkilökohtainen päänupin tilanne, parisuhteen tila, elämä kaikkiaan ja jokin sisäinen tunne jostain. Tässä on vähän sitä samaa fiilistä, josta puhuin siinä yhteydessä, kun mietin hakevani tänne pohjoiseen. Ehkä tämä nyt tarkoittaa sitä, että minun on aika muuttaa takaisin etelää kohti. Ääripäästä toiseenhan minä nähtävästi aina muutan kun muutan. En osaa muuttaa hillitysti muutamaa sataa kilometriä, vaan kerralla koko valtakunnan toisesta reunasta toiseen. Jos tämä olisi nyt vähän toisenlainen tilanne muuttaa kuitenkin...

Helppoahan sitä on jo tässä vaiheessa puhua muutosta, kun työpaikan hakuaikakin on vielä auki. Eihän sitä tiedä, pääseekö edes haastatteluun saati sitten saisi paikkaa. Sinne epäilemättä on muitakin hakijoita muutama kappale. Jos ne vielä osan saattaa paperilla piestäkin, tulee vastaan se hetki, että haastattelussakin pitäisi vakuuttaa työnantajan edustaja ja se ei enää olekaan ihan niin helppoa. Siinä sitä mokaa itsensä varmasti ja jos vielä sen jälkeen töihin haluaisivat, voisi sanoa, että siinä on maailman kymmenes ihme tapahtunut.

Pääpointti tässä on kuitenkin se, että nyt vihdoin ja viimein olen ensimmäisen hakemuksen pois täältä laittanut. Esimies tietää, että haen töitä muualta. Hän antoi luvan käyttää itseään suosittelijana ja lupasi jopa kirjoittaa työtodistuksen, jotta voin sen esittää mahdollisessa haastattelutilaisuudessa. Sopii toivoa, että vielä kehuisi mahdottomasti siinä kohtaa, jos suosituksia käydään kyselemään. No, kunhan edes sanoisi siinä kohtaa jotain positiivista.

Asteikko...

Pitkästä aikaa juttelin serkkuni kanssa puhelimessa. Hän esitti kiintoisan kysymyksen siitä, miltä minusta tuntui, kun sain tietää äitini lukeneen läpi blogini. Niitä tuntemuksia kun on vaikea eritellä. Toki, äitini tietää minusta paljon sellaista, mitä tuskin monet muut tietävät ja vastaavasti minä olen muuttunut ihmisenä ehkä hieman toiseksi vuosien varrella.

Blogiin postaaminen on minulle eräänlainen henkireikä. Sen kautta voin kirjoitella auki asioita, joita en välttämättä halua puhua kenellekään. Tänne bittiavaruuteenhan nämä kirjoitukset katoavat muiden riesaksi, joten ne on sen jälkeen ulkoistettu minusta. Jossain määrin ne jopa korvaavat pitkät keskusteluhetket jonkun toisen ihmisen kanssa. Ehkä sen puoleen korvaavat, että tietokoneen tekstinkäsittelyohjelma ei ala puhua päälle, eikä väittää vastaan. Se ei koskaan hae puolusteluja kenenkään teoille tai sanomisille.

Se, että minä olen muuttunut, on monien asioiden summa. Elämästään on pakko oppia, vaikka sitten kantapään kautta. Sen seurauksena tälläkin hetkellä elän toisella puolella Suomea kuin muu suku ja olen aina toisinaan tyytyväinen elämääni. Toisinaan tuntuu pahalta ja ahdistaa, haluaisi asua jossain muualla. Toisaalta, en ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tyytyväinen olotilaani. Olen aina halunnut jotain muuta kuin sitä, mitä minulla on. Tämä ei koske pelkästään ulkoisia puitteita asioissa ja itsessäni, vaan tunnepuoltakin. Olen aina toivonut jotain vahvempaa ja väkevämpää tunnepuolella. En tiedä sitten, onko minun oma sisäinen rakenteeni niin äärimmäisyyshakuinen, että haluaisin aina enemmän, suuria tunteita ja elämyksiä. Tai ehkä osa syynsä on siinä, että minä aina ajaudun suhteisiini, enkä suinkaan hakeudu niihin.

Ja jostain syystä silloinkin, kun olen varmasti ihastunut ja rakastunut toiseen ihmiseen, minä haaveilen ja unelmoin jostain aivan muusta. Vilkas mielikuvitus selittää osan siitä kyllä, mutta mikä selittää sen, että mikään ei tunnu koskaan olevan riittävästi? Vai vaadinko minä yksinkertaisesti liikaa muilta ihmisiltä?

Olen huomannut mittaavani toisia samalla asteikolla, jolla mittaan omaa toimintaani. Se ei ole lempeä asteikko, eikä se anna anteeksi virheitä. Omat virheeni tiedän ja tunnen niin hyvin, että ne joskus valvottavat minua öisin. Vanhat, jo menneet asiat saavat minut pyörimään öitä unettomana sängyssä ja jatkuva pyöriminen ajaa miehen sängystäni sohvalle nukkumaan. Minä en anna itselleni lupaa unohtaa virheitä. Se kuluttaa henkisesti. Joistain virheistä olen sentään oppinut, mutta hinta opitusta läksystä voi olla kallis.

Synkkiä mietteitä näin kauniina päivänä...

Hajatelmia...

Blogin kirjoittaminen tuntuu kovasti kausiluonteiselta. Ehkä nyt on vain ollut niin paljon mietittävää ja tehtävää, ettei muka ehdi kirjoittaa mitään työpäivienkään aikana. Voi olla niinkin, että on vain olleet aivot niin pahasti jumissa mietittävien juttujen kanssa, ettei ole edes harkinnut kirjoittavansa mihinkään yhtään mitään, ellei ole aivan pakko. Viime aikoina kun on joutunut kirjoittamaan niin paljon sähköposteja ympäri Suomea, ettei tunnu valtion rajatkaan kohta riittävän. Joskus sitä vaan haluaisi lopettaa sähköposteihin vastaamisen kokonaan. Jättäisi vain kaikki postit kansioon, ei lukisi niitä, eikä vastaisi. Sitten ihmettelisi kaikille, etteivät ole tulleetkaan koskaan perille asti.

Toisaalta, sähköpostit ovat osoitus siitä, että edes spammaajat tiedostavat olemassaoloni. Joskus on epätietoisuutta siitäkin, olenko olemassa vai en. Itseasiassa jokunen viikko sitten minulle tuli yöllä kotiin ajaessa kovin epätodellinen olo. Siis jostain syystä vain pyörähti mielessä ajatus, että entä jos minä vain kuvittelen olevani elossa. Tämä ajatus juonsi juurensa siihen viime talven porokolariin, jota mietiskelin. Jäin vain pohtimaan sitä, voisiko sitä olla kuollut ja itse luulla olevansa elossa. Outo ajatus, mutta pisti miettimään. Varmaankin tullut katsottua liikaa elokuvia, joissa on juuri tuon suuntaisia, omituisia juonen käänteitä. Päädyin kuitenkin siihen, että olen elossa. Ainakin polttoaineen hinnoista päätellen olen hyvinkin vahvasti elossa..

Parin viime kuukauden aikana olen ehtinyt paljonkin miettiä asioita itsekseni. Tämä johtuu siitä, että työmatkaa tulee noin 1,5 tuntia mennessä ja tullessa. 3 tuntia autossa jättää aivoille paljon vapaa-aikaa asioiden pyörittelemiseen ja harkitsemiseen kaikilta eri kanteilta. Ehkä sekin selittää, miksei ole pahemmin tullut mieleen kirjoittaa. On liikaa tekemistä, liian pitkiä työpäiviä ja liian vähän aikaa keskittyä muotoilemaan sanoiksi kaikki päässä pyörivät ajatukset, varsinkin, kun jossain vaiheessa iltaa haluaisi olla jo kotonakin.

Nytkin kutsuu työ, naputtaa tuossa nurkalla ja vaatii huomiota. Kohta siihen on taas pakko reagoida. On tehtävä jotain sille, että teinit vaativat osansa minun ajastani. Ehkä se kuitenkin palkitseekin samalla. Täytyyhän tästä jotenkin nauttia tai sitten pitäisi vaihtaa alaa totaalisesti. Ehkä enemmänkin minä kaipaisin vain työnkuvan pientä säätämistä siihen suuntaan, että saisin enemmän keskittyä siihen ikäryhmään, jonka kanssa olisi kiinnostavaa tehdä töitä. Jos voisi vain valita, mitä osaa työstä tekee ja heittäisi muut osat yli laidan suvereenisti. Se olisi hienoa. Ehkä se onnistuisi, jos vaihtaisi työpaikkaa, menisi siis kokonaan toisenlaiseen työyhteisöön ja sen sisällä toisenlaiseen työnjakoon. Silloin voisi saada tehdä juuri sitä työtä, jota haluaa tehdä. Se kuitenkin vaatisi työn hakemista ja haastatteluissa käymistä jne. Jotenkin tuntuu, ettei sellaiseen jaksaisi alkaa juuri nyt. No, jää nähtäväksi.

Väliin jääneet...

Edellisestä postauksesta on aikaa pari kuukautta. Aika tuntuu rynnivän jossain eri ulottuvuudessa kuin minä. Pari viimeistä kuukautta on mennyt uuden kotikaupungin hahmottamiseen, asuntoon muuttamiseen ja huonekalujen järjestelemiseen, puhumattakaan töistä, töistä ja töistä. Pari kuukautta on mennyt univelkaa keräten ja välillä sitä lyhentäen. Jotenkin koko elämä on jollain sellaisella vaihteella, ettei tunnu löytyvän mitään kerrottavaa, vaikka koko ajan jotain tapahtuu.

Äitini kertoi löytäneensä netin ihmeellisestä maailmasta blogini. Sanoi lukeneensa pari iltaa näitä postauksia ja ihmetelleensä, mitä kaikkea olen kirjoittanut. Käytiin pitkä puhelinkeskustelu siitä, millainen minä olen ihmisenä. Kirjoittaminen on yksi helpoista tavoista purkaa ajatuksia selviksi, konkreettisiksi asioiksi. Sanojen kautta kipeätkin asiat saavat jonkinlaisen käsinkosketeltavan muodon, jota voi lähteä työstämään eteenpäin. Harvoin minä olen suostunut asioistani, varsinkaan tunteistani ääneen puhumaankaan. Siihen ovat varmasti törmänneet kaikki minun tuttuni.

Jotenkin minulla on sellainen irrallinen olo oman elämäni suhteen juuri nyt. Aivan kuin olisi jäänyt bussipysäkille välillä ja odottelisi siinä seuraavaa oikeaan suuntaan menevää autoa. Ihmettelee vain ohikulkevaa liikennettä ja miettii, miksi ihmeessä hyppäsi väärällä pysäkillä pois kyydistä. Toisaalta jotenkin tätä tilaa kuvaa myös tuossa muutama päivä sitten sattunut tilanne. Kaupan tunnistimella toimivat liukuovet hyökkäsivät päälle. Oli harvinaisen väliin jäänyt olo...

Mitä lie...

Työt pitävät otteessaan viikonloppuisinkin. Nytkin istun työmaalla, odotan, että kellon viisarit vääntäytyvät osoittamaan klo 16. Sen jälkeen koittaa minullekin hetkeksi vapaus tästä arjesta. Tosin, arki jysähtää minua vastaan heti, kun irrottaudun työmaalta ja lähden ajamaan kotiin. Reilu tunti ja kalustamattoman asunnon tyhjyys tulee taas tutuksi. Yksi yö joustinpatjalla ei paljon lohduta, jos seuraavat 7 yötä viettää taas lattialla sentin paksuisen petarin päällä.

Eilinen puhelu laittoi jälleen kerran miettimään ja jossittelemaan. Kyllä sen huomaa, että toisesta välittää edelleen. Ei enää yhtä palavasti tai kiihkeästi, mutta ne tunteet voisi helposti lietsoa takaisin esille. Minusta se on huolestuttavaa. Jos on niin helppoa kaivaa esille vanhat tunteet toista ihmistä kohtaan, pitääkö olla varovaisempi tekemisissään, ettei vain lipeä tekemään mitään typerää. Toisaalta, puhelun aikana käytiin keskustelua typeryydestä. Ehkä toisella oli osittain samat ajatukset kuin minullakin, ehkä ei. Niistä ei puhuttu. Tällä kertaa ei käyty jälkikäteen pitkiä tekstiviestirumbia, joissa olisi pyöritelty tunteet jälleen sekaisin.

Olen monesti miettinyt, miksi olen tällä hetkellä tässä tilanteessa, jossa olen. Olen pohtinut niitä valintoja, joita olen elämäni aikana tehnyt, hyviä sekä huonoja sellaisia. Jokainen valinta on sulkenut minulta joitain ovia ja avannut toisaalle uusia. Joskus on kyllä tuntunut, että kaikki ovet on suljettu, eikä mitään aukene mihinkään. Olen joskus lainannut aiempaan postaukseen virren sanoja siitä, ettei ihmiselle anneta enempää kuin hän kestää. Virren sanat menevät: "..niinkuin päiväs, niin on voimas aina.." Tuo toteamus tuntuu kantaneen minutkin yli monesta tilanteesta. Etenkin niistä hetkistä, kun on tuntunut äärettömän pahalta, avioero yhtenä niistä. Mutta olenko minä oppinut noista tilanteista mitään?

Välillä tuntuu, että hakkaan päätäni seinään aina vain samojen asioiden takia. Ihmiset vaihtuvat ympärilläni, mutta samat väännöt samoista asioista säilyvät ikuisuuksiin asti.

Ehkä kevät pistää jälleen pohtimaan ja punnitsemaan asioita, mutta toisaalta, takana voi olla jotain syvempääkin kaipausta jonnekin. Ainakin veri vetäisi jo pois pohjoisesta. Minä en ole, eikä minusta tule kunnon lappilaista. Ei, vaikka voissa paistaisi.