Tänään tupsahti tuo villi luonto taas vallan syliin asti. Olin vaunujen kanssa kauppareissulla, kun ihka oikea sitijänes - eli siis maalainen versio stadin lajitovereistaan - meinasi hypätä kyytiin. Rauhallisesti köpöttelin menemään kärryjä työntäen niin jänis tuli aikamoista haipakkaa jostain puiston siimeksestä ja suunnitteli loikkivansa tien yli siitä vaunujen edestä. Auto tuli kuitenkin juuri samaan aikaan tietä myöten ja pupujussikka kurvasi tiukan oikean, päätyen lopulta naama takaisin tulosuuntaan. Jonnekin puistoon se sitijänes taas katosi ja lapsi tuijotti suu pyöreänä perään. On niitä jäniksiä näkynyt omalla pihallakin, mutta silloin niitä on ihailtu vain ikkunan takaa. Nyt nähtiin ilmielävä pitkäkorva parin metrin päästä.
Samaa villi luonto-teemaa oli nähtävissä vähän myöhemmin päivällä, kun orava pyöri kotipihalla. Se kanniskeli jotain karvatupoilta näyttäviä palleroita alapihan mäntyyn. Kovasti näyttivät koiran alusvillalta, mutta saattoivat olla kyllä oravanpoikasiakin. Ei tahdo aina muistaa, että nyt on jo maaliskuun loppu ja eläimillä hyvinkin on poikaset jo tässä vaiheessa. Ajattelin, että siellä kurre roudaa pesätarpeita näreen oksalle. Eiköhän se parin viikon sisään nähdä, olivatko ne pallerot poikasia. Kovin vaaleita kyllä olivat poikasiksi, mutta ei olisi ensimmäinen kerta, kun arvioi väärin eläinmaailman ihmeitä.
Jos oma pesänrakennus ei tässä mihinkään etenekään, eläimet onneksi pitävät siitä huolen, että jotain tapahtuu. Keväältä tämä vahvasti näyttää, vaikka säästä voisi arvailla syksyksikin.
keskiviikkona, maaliskuuta 31, 2010
maanantaina, maaliskuuta 29, 2010
Voi vitalis...
Välillä vaan tekisi mieli huutaa.
Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.
Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.
Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.
Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!
Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.
Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.
Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.
On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.
Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.
No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...
Lapsi ei nuku öitä kunnolla, enkä saa siis itsekään nukkua. Olen aina ollut varsin tempperamenttinen ja vaikka ikä on jo jossain määrin pehmittänyt minua, edelleen hermo tahtoo mennä aika nopeasti silloin, kun se on mennäkseen. Olen aina ollut myös varsin äreä, jos minulle kertyy univajetta. Teinit töissä huomasivat sen kyllä, jos jostain syystä herättivät minut keskellä yötä jollain metelillä. Töissä se kuitenkin rajoittui pisimmilläänkin viikon huonoihin yöuniin. Nyt tätä univajetta on kestänyt jo reilun vuoden ajan. Oikeastaanhan tämä alkoi jo raskauden lopulla, kun ei voinut nukkua koko yötä millään putkeen, vaan piti nousta vessaan välillä.
Tämä on niitä hetkiä, kun jotenkin toivoisi toista aikuista jakamaan tätä vastuuta. Olisihan se nyt oikeasti aika monellakin tavalla helpompaa, kun toinen ihminen välillä voisi nousta yöllä laittamaan lapselle tutin suuhun tai tuuppaisi pullollisen maitoa sinne kitaan. Ihan jo käytännön asioissa se vaan olisi niin monta pykälää helpompaa. Tässä kohtaa joutuu itse rämpimään kaiken aikaa siinä oman jaksamisen ja osaamisen suossa, josta ei pääse kuiville mitenkään. Koko ajan on liian väsynyt tai huomaa, ettei vaan yksinkertaisesti osaa tehdä jotain.
Oma väsymys ja tieto niiden omien taitojen rajallisuudesta aiheuttavat kitkaa myös niihin ihmissuhteisiin, joita on välittömässä läheisyydessä. Jos sen kaiken kiteyttäisi, se menisi varmaankin tähän tapaan: "Jos et kerran aio auttaa asiassa, niin ei vittu tarvitse sitten neuvoakaan!" Tuohon kiteytyy niin monta asiaa viimeisen viikon ajalta. Niitä on turha käydä tässä aukomaan, koska avautumisesta seuraisi vain lisää neuvoja ja valitusta tietyiltä tahoilta. Olenkin toisinaan miettinyt, että aloittaisin uuden blogin jonnekin muualle, jotta saisi kirjoittaa vapaasti aivan kaiken pihalle. Tiedän, että tätä lukevat omat sukulaiset ja ystävät, enkä välttämättä halua heidän tietävän aivan kaikkea minun pääni sisältä ihan aina.
Aikanaan minä aloin tätä kirjoitella selventääkseni asioita oman pääni sisällä. Silloin tämä palveli tarkoitustaan vallan erinomaisesti, mutta nyt joutuu toisinaan miettimään, mitä kaikkea kirjoittaa ja miten. Itsesensuuri on perseestä!
Pitkä tauko blogin kirjoittamisessa on varmaan ihan ymmärrettävää, kun on keskittynyt täysin lapsen kanssa elämiseen. Ja jotenkin tuntui, ettei sen ensimmäisen vuoden aikana ollut mitään sanottavaa mistään. Oma elämä pyöri täysin lapsen ympärillä, eikä siihen mahtunut mitään muuta. Ehkä sitä kehittää itse jollain tavalla sairaan symbioosin lapseensa, kun ei ole sitä toista vanhempaa siinä vierellä vaatimassa omaa osaansa kaikesta ajasta ja huomiosta. Siihen täydellisesti lapsen tahtiseen elämään kuului sekin, että oma elämä jäi jumiin. Mikään asia ei edennyt yhtään minnekään. Jotenkin tuntuu, että minun elämästäni on vain kadonnut vuosi jonnekin ilman, että sitä on eletty.
Kun lapsi nyt alkaa jo jossain määrin itsenäistyä, siis opettelee kävelemään ja tutkii itse maailmaa, on pakko itsekin ottaa taas etäisyyttä, mutta oma aika puuttuu silti. Onhan toki tämäkin minun omaa aikaani, kun istun kotisohvalla läppäri sylissä ja kirjoittelen blogia, mutta olen kaiken aikaa tässäkin kiinni lapsessa. Koko ajan toinen korva tarkkailee ääniä pinnasängystä. Jos vaikka lapsi herää kohta taas huutamaan jotain.
Olin ajatellut, että helpotan tätä oman ajan puutetta palkkaamalla vaikka MLL:n lastenhoitajan kerran viikossa pariksi tunniksi, jotta pääsen harrastamaan jotain itse. Kyselin vähän asioita ympäriinsä ihmisiltä, joilla oli tietoa, kun ei netistä löytynyt mitään. Siihen tyssäsi sekin suunnitelma, kun sain tietää, ettei tällä paikkakunnalla (n.21 000 asukasta) ole tarjolla lastenhoitoapua kohtuulliseen hintaan. Ainakaan minulta yksinhuoltajana ei löydy lompakosta alkaen 15€/h summia. Ihan kuin olisin itse muutenkaan valinnut kaikkea tässä tilanteessa.
On vaan ikävästi alkanut selvitä, että lapsen saamisesta rangaistaan kovalla kädellä tässä maassa ja sitten vielä ihmetellään, miksi niin monet lapset elävät köyhyysrajan alapuolella olevissa perheissä. Jumaliste, ihmisen oletetaan elävän itse ja vielä elättävän lapsensakin alle puolilla normaaleista palkkatuloista.. ja kun ei edes ole olleet hyvät palkkatulotkaan.. Siitä sitten rangaistaan vielä vähän lisää, että olet ainoana vanhempana sitä lasta elättämässä. Aivan kuin minun menoni olisivat suhteessa pienemmät, kun olen ainoa aikuinen lapsen kanssa. Jossainhan sitä on kuitenkin asuttava, jotain syötävä ja jotain laitettava sekä lapsen päälle että itselleen. Jossain sen lapsen on nukuttava, kuljettava jollain tavalla mukana kaupungille neuvolaan jne. Ei niitä tavaroitakaan ilmaiseksi missään jaeta.
Ilman sukulaisia ja ystäviä, olisi jo aikaa sitten tullut seinä vastaan noissa asioissa. Onneksi olen saanut halvalla tai jopa ilmaiseksi käytettyjä lastentavaroita ja -vaatteita heiltä. Apu on kuitenkin rajallista, eikä minun mielestäni voi velvoittaakaan, että kaikki pitää antaa ilmaiseksi eteenpäin, jos on itse niistä maksanut täyden hinnan. Ei minustakaan tunnu reilulta ottaa vastaan arvokasta tavaraa korvaamatta sitä mitenkään.
No, aivot ovat näköjään täynnä - suorastaan kiehumispisteessä monessakin mielessä. Ehkä ensi yön saa nukkua vähän paremmin. Jos sen jälkeen näyttäisi elämä vähän iloisemmalta...
lauantaina, maaliskuuta 27, 2010
Mattoneitsyys...
Tämä päivä meni kuin siivillä. Lapsi oli muutaman tunnin päivällä kummitädillään, joten minä sain luksusaikaa itselleni. Sen luksusajan käytin siivoamiseen ja musiikin kuunteluun. Lapsen synnyttyä on ollut niin hirvittävän vähän aikaa siihen, että saisi laittaa popit soimaan ja nauttia. Tietenkään pienen lapsen ollessa kotona ei voi soittaa musiikkia niin kovalla, että astiat helisevät kaapeissa. Nyt siihen oli oivallinen tilaisuus, kun lapsi ei ollut kotona.
Siivoaminenkin sujui yllättävän nopeasti ja tehokkaasti. Minua ei tavallisesti nappaa sitten yhtään imurin esiin kaivaminen ja käyttäminen, mutta nyt innosti. Ehkä syynä oli se, että kukaan ei parkunut naama punaisena vieressä ja lisännyt stressiä siitä imuroinnin nopeudesta. Sain jopa pestyä lattiat samalla ja vaihdettua vähän mattoja. Osa matoista kyllä kävi vain pihalla tuulettumassa ja kääntyi sitten toisinpäin lattialle, mutta pari uuttakin mattoa pääsi paikalleen.
Joskus aiemmin olen hyvinkin ärtyneenä ihmetellyt, miksi on pakko pitää mattoja lattialla, kun ne kuitenkin vain likaantuvat, ovat tiellä ja sitten niitä joutuu pesemään kesäisin. Nyt lapsen kanssa ymmärrän kyllä sen, että lattia voi olla aika kylmä talviaikaan, jos siellä pyörii suurimman osan ajastaan. Ostin tämän ahaa-elämyksen seurauksena elämäni ensimmäisen maton. Siis on minulla mattoja ollut aiemminkin, mutta nyt ostin itse ensimmäistä kertaa sellaisen. Onpahan mennyt neitsyys siinäkin asiassa todistettavasti. Itse asiassa olin pimennysverhoja hakemassa, mutta samalla löytyi mattokin. Eivät edes samaan huoneeseen, mutta kauppa oli sentään sama. Nyt saadaan sitten kesälläkin vähän pimeämmäksi tuo nukkumapuoli talosta.
Tällaisia innostuksen päiviä saisi osua kohdalle useamminkin kuin kerran vuodessa. Silloin voisi saada pidettyä talon sisäisen kaaoksen edes jollain tavalla hallinnassa.
Siivoaminenkin sujui yllättävän nopeasti ja tehokkaasti. Minua ei tavallisesti nappaa sitten yhtään imurin esiin kaivaminen ja käyttäminen, mutta nyt innosti. Ehkä syynä oli se, että kukaan ei parkunut naama punaisena vieressä ja lisännyt stressiä siitä imuroinnin nopeudesta. Sain jopa pestyä lattiat samalla ja vaihdettua vähän mattoja. Osa matoista kyllä kävi vain pihalla tuulettumassa ja kääntyi sitten toisinpäin lattialle, mutta pari uuttakin mattoa pääsi paikalleen.
Joskus aiemmin olen hyvinkin ärtyneenä ihmetellyt, miksi on pakko pitää mattoja lattialla, kun ne kuitenkin vain likaantuvat, ovat tiellä ja sitten niitä joutuu pesemään kesäisin. Nyt lapsen kanssa ymmärrän kyllä sen, että lattia voi olla aika kylmä talviaikaan, jos siellä pyörii suurimman osan ajastaan. Ostin tämän ahaa-elämyksen seurauksena elämäni ensimmäisen maton. Siis on minulla mattoja ollut aiemminkin, mutta nyt ostin itse ensimmäistä kertaa sellaisen. Onpahan mennyt neitsyys siinäkin asiassa todistettavasti. Itse asiassa olin pimennysverhoja hakemassa, mutta samalla löytyi mattokin. Eivät edes samaan huoneeseen, mutta kauppa oli sentään sama. Nyt saadaan sitten kesälläkin vähän pimeämmäksi tuo nukkumapuoli talosta.
Tällaisia innostuksen päiviä saisi osua kohdalle useamminkin kuin kerran vuodessa. Silloin voisi saada pidettyä talon sisäisen kaaoksen edes jollain tavalla hallinnassa.
perjantaina, maaliskuuta 26, 2010
Rakkaus on...
Olen aina tiennyt jollain tasolla sen, että omaa lastaan rakastaa ehdottomasti. Kuitenkin se tunteen valtavuus yllättää toisinaan. Joskus nousee pala kurkkuun, kun laittaa lasta nukkumaan tai katsoo, mitä kaikkea se pieni ihminen on vuodessa oppinut. Tänään se yllättävä tunne iski fyysisenä kipuna. Hetken aikaa tuntui siltä, että sydäntä irrotetaan rinnasta - niin voimakas se tunne oli.
En ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tunteellinen, enkä varsinkaan kertonut tunteistani ääneen toisille. Minusta on aina tuntunut siltä, että onnen hetket ovat harvinaisia ja ne täytyy pitää piilossa. Mitä enemmän elämässä asiat ovat menneet pieleen, sitä enemmän olen halunnut säilyttää ne onnellisimmat hetket ominani. Ehkä joskus olen pitänyt niitä hetkiä varastettuina tai lainattuina, ja sen vuoksi olen halunnut mustasukkaisesti kätkeä ne muiden katseilta. Lapsen kanssa se asia on kuitenkin hyvin erilainen.
Omaa lasta haluaa kohdella mahdollisimman hyvin. Lapselle kun toivoo vain hyviä asioita tässä maailmassa, vaikka samalla tietää, että se ei ole edes mahdollista. Oman lapsenkin kohdalla tietää jo näistä lähtökohdista sen, että elämä ei tule olemaan helpointa mahdollista. Kun lapsen isä huitelee ties missä, eikä edes syntymäpäiväkorttia lähetä, on varsin vaikeaa selittää, ettei syy ole lapsessa. Etenkään, jos ympärillä näkyy lähinnä ydinperheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä tai niitä perheitä, joissa sentään isä ja äiti ovat olemassa ja lapset tuntevat heidät.
Toisinaan rakastaminen koskee niin perhanasti. Toisaalta, rakastuessaan ja rakastaessaan sitä avaa itsensä toiselle ihmiselle niin täydellisesti, että antautuu siihen vaaraan tulla satutetuksi. Joskus toinen sitten kääntää sitä veistä haavassa ja satuttaa. Joskus sitten itse on se, joka kääntää veistä. Toivottavasti joskus oppisi olemaan se ihminen, joka myös täysin pyyteettömästi pystyy vain rakastamaan.
En ole varmaankaan koskaan ollut erityisen tunteellinen, enkä varsinkaan kertonut tunteistani ääneen toisille. Minusta on aina tuntunut siltä, että onnen hetket ovat harvinaisia ja ne täytyy pitää piilossa. Mitä enemmän elämässä asiat ovat menneet pieleen, sitä enemmän olen halunnut säilyttää ne onnellisimmat hetket ominani. Ehkä joskus olen pitänyt niitä hetkiä varastettuina tai lainattuina, ja sen vuoksi olen halunnut mustasukkaisesti kätkeä ne muiden katseilta. Lapsen kanssa se asia on kuitenkin hyvin erilainen.
Omaa lasta haluaa kohdella mahdollisimman hyvin. Lapselle kun toivoo vain hyviä asioita tässä maailmassa, vaikka samalla tietää, että se ei ole edes mahdollista. Oman lapsenkin kohdalla tietää jo näistä lähtökohdista sen, että elämä ei tule olemaan helpointa mahdollista. Kun lapsen isä huitelee ties missä, eikä edes syntymäpäiväkorttia lähetä, on varsin vaikeaa selittää, ettei syy ole lapsessa. Etenkään, jos ympärillä näkyy lähinnä ydinperheitä, joissa vanhemmat ovat yhdessä tai niitä perheitä, joissa sentään isä ja äiti ovat olemassa ja lapset tuntevat heidät.
Toisinaan rakastaminen koskee niin perhanasti. Toisaalta, rakastuessaan ja rakastaessaan sitä avaa itsensä toiselle ihmiselle niin täydellisesti, että antautuu siihen vaaraan tulla satutetuksi. Joskus toinen sitten kääntää sitä veistä haavassa ja satuttaa. Joskus sitten itse on se, joka kääntää veistä. Toivottavasti joskus oppisi olemaan se ihminen, joka myös täysin pyyteettömästi pystyy vain rakastamaan.
"Mitä sinä meinaat minulle tehdä,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mitä sinä meinaat minulta ottaa,
Oi nuori, kiivas sydämeni?
Mun täytyy mennä niin kauas pois,
Että sinullakin rauha ois.
Mun täytyy olla niin kauan pois,
Että palata mun helpompi ois.
refrain: Tää rakkaus ei oo pysyvää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.
Etkö sinä minusta mitään piittaa?
Miksi et voi unohtaa?
Miksi sinun täytyy mielin määrin
Koetella kituvaa?
Sun täytyy mennä niin kauas pois,
Että minullakin rauha ois.
Sun täytyy olla niin kauan pois,
Jotta palata sun helpompi ois.
refrain
Tää rakkaus ei oo pitävää,
Tää rakkaus on ohimenevää.
Tää rakkaus on... Hei, mitä se on?
En oikein tiedä itsekään.
refrain
En oikein tiedä itsekään... "
(Lauri Tähkä & Elonkerjuu: Rakkaus ei oo pysyvää)
tiistaina, maaliskuuta 23, 2010
Exät - ja muut...
Lueskeltuani serkun blogia, jäin miettimään, miten paljon helpompaa elämä voisi olla ilman exiä. Monesti kun ei edes riitä se, että omat exät pysyvät poissa nurkista, vaan uusien suhteiden kohdalla toinen ihminen tuo repullisen niitä omia exiään siihen suhteeseen kummittelemaan. Sen puoleen olisikin kovin ihanaa, jos osaisi aina vain elää hetkessä ja edelliset suhteet vain katoaisivat - samoin kuin ne exät.
Omien exien kanssa niitä välejä ei juuri ole. Eräälle ihmiselle pohdin viimeksi tänään puhelimessa sitä, etten ole osannut erota ystävinä kenenkään kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että voimakkaat tunteet eivät minulla palaudu koskaan niin lievälle tasolle, että ystävyys olisi mahdollista. Ehkä osuvampi syy on se, että suhteissa on mennyt jotain niin perustavalla tasolla pieleen, ettei siitä yli pääseminen ole antanut enää aihetta ystävyyteen. On ilmeisesti olemassa aika lailla tarkka raja, jonka ylittäminen vie minulta sen vähänkin joustavuuden.
Toisaalta, joustavuus ei ole koskaan ollut niitä minun vahvimpia puoliani. Tietyt perusasiat pitää olla kohdallaan tai minä en pysty joustamaan milliäkään mihinkään suuntaan. Joskus niistä perusasioista kiinni pitäminen on saanut minut miettimään elämän mielekkyyttä, mutta varmasti jokaisella on ne omat rajansa. Kaikkea ei pysty hyväksymään, eikä kaikkeen voi taipua toisen tahdon mukaan.
Exät ovat yleensä mestareita tönimään sitä rajaa, joka ihmisellä jossain asiassa on. He tietävät, mistä varmimmin saa toisen hermostumaan ja osaavat taitavasti manipuloida sillä keinolla. Jokaisella meistä on ne omat heikotkin kohdat, joilla on hyvä painostaa. Yksi haluaa tulla hyväksytyksi, toinen haluaa rakastaa, kolmas haluaa mukavuutta ja neljäs tahtoo lapsilleen hyvän elämän. Noilla kaikilla voi ihmistä painostaa; Jos et tee niinkuin minä haluan, sinä olet huono ihminen tai otan eron tai ei hankita sitä uutta autoa tai en pidä yhteyttä lapsiin. Nämä olivat vain kärjistettyjä esimerkkejä joihin törmää tässä hedonistisessa maailmassa turhankin usein ja ilmeisesti tämä suunta on vain yleistymässä kaiken aikaa.
Olen ennenkin täällä miettinyt ja pohtinut sitä, miksi niin useat luovuttavat helpolla suhteissaan. Olen miettinyt, onko toinen ihminen vain hyödyke, josta otetaan irti se, mitä halutaan ennenkuin vaihdetaan seuraavaan. Jotenkin se on minusta masentava ajatussuunta. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja jossain on odottamassa aikaansa se ihminen, jonka kanssa elämän voi jakaa. Silti tuntuu siltä, että omalta kohdalta se aika on mennyt jo ohi. Toki tiedän, että vieläkin on mahdollista - ainakin teoriassa - tavata se toinen, joka osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Olen vaan ajatellut sitä, mitä minulla enää on annettavaa toiselle ihmiselle.
En ole missään epätoivon alhossa ja masennuksen kurimuksessa, mutta olen vakavasti harkinnut elämääni viime aikoina. Syvä itsepohdiskelu on mainio tapa saada selville asioita oman päänsä sisältä. Siellä pään sisäisesti olen yrittänyt tehdä selkoa itsestäni ja laittaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Ihmissuhdetta ajatellen ehkä suurin kynnys on se, miten kiinni tämän hetkisessä elämässäni olen - siis lapsessani toisin sanoen. On varsin vaikeaa ajatella kenekään haluavan tällaiseen tilanteeseen, jossa toisella on pieni lapsi. Toisaalta, ketään ei oikeastaan voi osua kohdallekaan, kun on jumissa neljän seinän sisällä sen lapsensa kanssa.
Toinen aikuinen ihminen tässä tilanteessa voisi kyllä antaa paljonkin minulle, mutta en osaa sanoa, mitä minusta irtoaa toiselle ihmiselle. Tunnetasolla olen jossain käsittämättömässä vaiheessa, jossa liikuttava mainos saa minut edelleen kyynelehtimään - näiden mielialaheilahdusten käsittääkseni piti häipyä lapsen synnyttyä. Vastaavasti toinen ääripää tässä tunneskaalassa on edelleen hillittömän nopea suuttuminen. Olen aina ollut kyllä äkkipikainen, mutta raskauden alusta lähtien äkkipikaisuus on vain korostunut korostumistaan. Pistää suorastaan miettimään, olisiko tästä syytä mennä puhumaan kallonkutistajalle, ettei vaan mene itsellä liiallisuuksiin. Joskus sitä nimittäin pelästyy itsekin, miten helpolla voi tunteet kiehahtaa, kun asiat menevät pieleen. Kuinka sellaista sietäisi kukaan täysipäinen ihminen?
Mielen päällä on toistuvasti ollut sekin, miten paljon itse haluaisi jakaa asioita toisen ihmisen kanssa. Toki jaan paljon omien vanhempieni kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin jakaa parisuhteessa arjen asioita. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Napanuorani on katkaistu aikaa sitten myös henkisellä tasolla. Vanhemmat ovat minulle korvaamaton apu tälläkin hetkellä, mutta he ovat minun lapseni isovanhemmat - eivät enää pelkästään minun vanhempani. Roolit ovat muuttuneet monella tavalla ja uuteen osaan kasvaessa kaipaa toista tasavertaiseksi viereensä.
Olisi kuitenkin paljon helpompaa lähteä suhteisiin aina puhtaalta pöydältä - ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. Valitettavasti vanhat suhteet ja ex-kumppanit kuitenkin ovat jättäneet jälkensä jokaiseen meistä. Jokainen kantaa sisällään niitä arpia, joita on edellisistä suhteistaan saanut.
Omien exien kanssa niitä välejä ei juuri ole. Eräälle ihmiselle pohdin viimeksi tänään puhelimessa sitä, etten ole osannut erota ystävinä kenenkään kanssa. Ehkä se johtuu siitä, että voimakkaat tunteet eivät minulla palaudu koskaan niin lievälle tasolle, että ystävyys olisi mahdollista. Ehkä osuvampi syy on se, että suhteissa on mennyt jotain niin perustavalla tasolla pieleen, ettei siitä yli pääseminen ole antanut enää aihetta ystävyyteen. On ilmeisesti olemassa aika lailla tarkka raja, jonka ylittäminen vie minulta sen vähänkin joustavuuden.
Toisaalta, joustavuus ei ole koskaan ollut niitä minun vahvimpia puoliani. Tietyt perusasiat pitää olla kohdallaan tai minä en pysty joustamaan milliäkään mihinkään suuntaan. Joskus niistä perusasioista kiinni pitäminen on saanut minut miettimään elämän mielekkyyttä, mutta varmasti jokaisella on ne omat rajansa. Kaikkea ei pysty hyväksymään, eikä kaikkeen voi taipua toisen tahdon mukaan.
Exät ovat yleensä mestareita tönimään sitä rajaa, joka ihmisellä jossain asiassa on. He tietävät, mistä varmimmin saa toisen hermostumaan ja osaavat taitavasti manipuloida sillä keinolla. Jokaisella meistä on ne omat heikotkin kohdat, joilla on hyvä painostaa. Yksi haluaa tulla hyväksytyksi, toinen haluaa rakastaa, kolmas haluaa mukavuutta ja neljäs tahtoo lapsilleen hyvän elämän. Noilla kaikilla voi ihmistä painostaa; Jos et tee niinkuin minä haluan, sinä olet huono ihminen tai otan eron tai ei hankita sitä uutta autoa tai en pidä yhteyttä lapsiin. Nämä olivat vain kärjistettyjä esimerkkejä joihin törmää tässä hedonistisessa maailmassa turhankin usein ja ilmeisesti tämä suunta on vain yleistymässä kaiken aikaa.
Olen ennenkin täällä miettinyt ja pohtinut sitä, miksi niin useat luovuttavat helpolla suhteissaan. Olen miettinyt, onko toinen ihminen vain hyödyke, josta otetaan irti se, mitä halutaan ennenkuin vaihdetaan seuraavaan. Jotenkin se on minusta masentava ajatussuunta. Haluaisin niin kovasti uskoa siihen, että ihmiset ovat luottamuksen arvoisia ja jossain on odottamassa aikaansa se ihminen, jonka kanssa elämän voi jakaa. Silti tuntuu siltä, että omalta kohdalta se aika on mennyt jo ohi. Toki tiedän, että vieläkin on mahdollista - ainakin teoriassa - tavata se toinen, joka osoittautuu luottamuksen arvoiseksi. Olen vaan ajatellut sitä, mitä minulla enää on annettavaa toiselle ihmiselle.
En ole missään epätoivon alhossa ja masennuksen kurimuksessa, mutta olen vakavasti harkinnut elämääni viime aikoina. Syvä itsepohdiskelu on mainio tapa saada selville asioita oman päänsä sisältä. Siellä pään sisäisesti olen yrittänyt tehdä selkoa itsestäni ja laittaa asioita jonkinlaiseen järjestykseen. Ihmissuhdetta ajatellen ehkä suurin kynnys on se, miten kiinni tämän hetkisessä elämässäni olen - siis lapsessani toisin sanoen. On varsin vaikeaa ajatella kenekään haluavan tällaiseen tilanteeseen, jossa toisella on pieni lapsi. Toisaalta, ketään ei oikeastaan voi osua kohdallekaan, kun on jumissa neljän seinän sisällä sen lapsensa kanssa.
Toinen aikuinen ihminen tässä tilanteessa voisi kyllä antaa paljonkin minulle, mutta en osaa sanoa, mitä minusta irtoaa toiselle ihmiselle. Tunnetasolla olen jossain käsittämättömässä vaiheessa, jossa liikuttava mainos saa minut edelleen kyynelehtimään - näiden mielialaheilahdusten käsittääkseni piti häipyä lapsen synnyttyä. Vastaavasti toinen ääripää tässä tunneskaalassa on edelleen hillittömän nopea suuttuminen. Olen aina ollut kyllä äkkipikainen, mutta raskauden alusta lähtien äkkipikaisuus on vain korostunut korostumistaan. Pistää suorastaan miettimään, olisiko tästä syytä mennä puhumaan kallonkutistajalle, ettei vaan mene itsellä liiallisuuksiin. Joskus sitä nimittäin pelästyy itsekin, miten helpolla voi tunteet kiehahtaa, kun asiat menevät pieleen. Kuinka sellaista sietäisi kukaan täysipäinen ihminen?
Mielen päällä on toistuvasti ollut sekin, miten paljon itse haluaisi jakaa asioita toisen ihmisen kanssa. Toki jaan paljon omien vanhempieni kanssa, mutta se ei ole sama asia kuin jakaa parisuhteessa arjen asioita. Eikä sen kuulukaan olla samanlaista. Napanuorani on katkaistu aikaa sitten myös henkisellä tasolla. Vanhemmat ovat minulle korvaamaton apu tälläkin hetkellä, mutta he ovat minun lapseni isovanhemmat - eivät enää pelkästään minun vanhempani. Roolit ovat muuttuneet monella tavalla ja uuteen osaan kasvaessa kaipaa toista tasavertaiseksi viereensä.
Olisi kuitenkin paljon helpompaa lähteä suhteisiin aina puhtaalta pöydältä - ilman mitään ennakkoasenteita tai -odotuksia. Valitettavasti vanhat suhteet ja ex-kumppanit kuitenkin ovat jättäneet jälkensä jokaiseen meistä. Jokainen kantaa sisällään niitä arpia, joita on edellisistä suhteistaan saanut.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
