Aamun varhaisina tunteina tulee pohdittua kaikenlaista. Nyt mietiskelin tasa-arvoa ja valelääkäreitä. Äkkisältään näillä kahdella asialla ei ole mitään yhteyttä, mutta toisaalta niissä näkyy samoja piirteitä. Asiaa on varmaan avattava hieman, jotta siitä saa tolkkua.
Meillä yhteiskunta pyrkii edistämään tasa-arvoa eri yhteyksissä mm. kiintiöillä. Yksi typerimmistä kiintiöistä on sukupuolikiintiö. Meillä on opiskeluun hakeutuessa kiintiöpaikkoja eri sukupuolille, johtotehtävissä ja kaiken maailman puuhatoimikunnissa samoin. Ihmisiä valitaan siis tehtäviin sukupuolensa perusteella, ei sen mukaan, kuka on pätevin tai ylipäätään sopivin hommaan. Tasa-arvon näkökulmasta tämä ei kuulosta edes etäisesti oikean suuntaiselta. Sama ongelma on kaikissa kiintiöissä, ei pelkästään sukupuoleen sidotussa.
No, mitenkäs nämä valelääkärit saadaan mukaan kuvioon?
Meillähän on lääkäripula tässä maassa, kun monet vastavalmistuneet eivät halua enää tehdä töitä terveyskeskuksissa, joissa töitä on paljon, palkka huonompaa kuin yksityisellä puolella ja työajat vaihtelevat. Vastaavasti monet vanhemmat lääkärit ovat siirtyneet päivätöihin yksityiselle tai osittaiselle eläkkeelle. Näin ollen tarvitaan lisää työntekijöitä, jotka hoitavat meitä vähän köyhempiä. Meitä, joilla ei ole varaa hakeutua suoraan yksityiselle, kun flunssan ensimmäiset oireet iskevät.
Ja sitten ne valelääkärit... Valelääkärihän ei ole pätevä hoitamaan ja määräämään lääkkeitä tms. Mutta tasa-arvon periaatteellahan hänellä on kiintiö, jonka puitteissa toimia. Kun pätevyydellä ja osaamisella ei ole väliä yhteiskunnan muillakaan osa-alueilla, miksi tällainenkaan olisi poikkeus? Eikö se ole taas vääryys, jos tässä ei noudateta kiintiöperiaatetta?
Syrjiväähän se on, jos epäpätevä ei saa tehdä lääkärin töitä.. Yhtä syrjivää kuin laittaa syvästi hengellinen yli 80-vuotias neiti-ihminen päättämään pornomessujen ohjelmatarjonnasta - ihan vaan tasa-arvoon vedoten.
sunnuntaina, joulukuuta 04, 2011
lauantaina, joulukuuta 03, 2011
Joulukuu tulla jollotti
Joulukuu koukkasi taas yllättäen eteen vasemmalta. Vastahan oli elokuu ja koulut alkoivat. Minne kuukaudet tästä väliltä katosivat? Ilmeisesti pikku marakatti vei ne.
Eilen illalla havahduin ajattelemaan, että ensimmäistä kertaa valmistelen joulua toisille. Aiemmin olen itse ollut aina siinä joukossa, joiden ei tarvitse kantaa huolta ruokapuolesta tai aikataulujen sovittelusta. Tänä vuonna kuvio on erilainen. Kaiman äiti, veli ja sisko ovat tulossa meille jouluaattona ainakin jouluaterialle, mahdollisesti myös joulupukkia katsomaan. Yksityiskohdat ovat vielä puhumatta, koska tilanne on kaikille uusi.
Kohta pitäisi tietysti aloittaa joululeipomiset. Pari lahjaa on sentään jo löytänyt tiensä pukinkonttiin tai oikeammin lahjasäkkiin. Vielä pitäisi kaikenlaista kuitenkin tehdä, laittaa ja hankkia. Onneksi tässä on pari viikkoa vielä aikaa valmistautua. Siivoaminen ja leivonta vievät suurimman ajan, kun ipana ei kuitenkaan halua pysyä pois tieltä - eikä Kaima tietenkään edes yritä auttaa asiassa ennenkuin häntä uhataan jollain.
Voisi kuitenkin aloittaa lahjojen laittamisesta tämän projektin. Jos vain keksisi, mitä lahjaksi laittaisi.
Eilen illalla havahduin ajattelemaan, että ensimmäistä kertaa valmistelen joulua toisille. Aiemmin olen itse ollut aina siinä joukossa, joiden ei tarvitse kantaa huolta ruokapuolesta tai aikataulujen sovittelusta. Tänä vuonna kuvio on erilainen. Kaiman äiti, veli ja sisko ovat tulossa meille jouluaattona ainakin jouluaterialle, mahdollisesti myös joulupukkia katsomaan. Yksityiskohdat ovat vielä puhumatta, koska tilanne on kaikille uusi.
Kohta pitäisi tietysti aloittaa joululeipomiset. Pari lahjaa on sentään jo löytänyt tiensä pukinkonttiin tai oikeammin lahjasäkkiin. Vielä pitäisi kaikenlaista kuitenkin tehdä, laittaa ja hankkia. Onneksi tässä on pari viikkoa vielä aikaa valmistautua. Siivoaminen ja leivonta vievät suurimman ajan, kun ipana ei kuitenkaan halua pysyä pois tieltä - eikä Kaima tietenkään edes yritä auttaa asiassa ennenkuin häntä uhataan jollain.
Voisi kuitenkin aloittaa lahjojen laittamisesta tämän projektin. Jos vain keksisi, mitä lahjaksi laittaisi.
keskiviikkona, marraskuuta 30, 2011
Voi väsytys!
Voi haukotus!
Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.
Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.
Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.
Nukkuminen on yliarvostettua - ainakin meidän talossa. Tai ainakin minun kohdallani.. Lapsi nukkuu sen kymmenisen tuntia yössä ja päiväunia tunnin. Kaima nukkuu yöllä sen verran kuin tahtoo ja torkkuu lopun päivää, aktiivinen vaihde Kaimata löytyy vain johonkin peliin, jota pelaavat verkossa. Minä nukun yössä 4-6 tuntia riippuen siitä, montako kertaa lapsi yön aikana herää huutamaan.
Aina toisinaan ihmetyttää, miten puolivaloilla ihminen voi liikennöidäkään. Vielä suuremmin ihmetyttää, miksei esim. Kaima ymmärrä - toistuvista huomautuksista huolimatta - ottaa vastuuta edes osasta yhteisiä asioita. Hänen mielestään ilmeisesti riittää, että hän käy töissä 8 tuntia päivästä ja tuo siitä palkan. Minä olen kotona stand by-tilassa 24 tuntia vuorokaudessa ja päivystämisen lisäksi teen kaikki kotityöt; siivoan, laitan ruuat, pesen pyykit, leivon, vien roskapussit, käyn ruokakaupassa, käyn apteekissa ja etsin töitä. Jotenkin tuntuu, että tämä ei mene ihan oikein.
Jos edes välillä saisi nukkua tarpeeksi, ei minua ehkä ärsyttäisi ihan näin paljon. Minusta vaan tuntuu, että lapsen vahtiminen, roskapussien vieminen, tiskikoneen tyhjentäminen, ruuan jälkeen pöydän tyhjentäminen ja vastaavat tehtävät eivät ole aikuiselta mieheltä liikaa vaadittuja. Jos ovat, voi vain ihmetellä, miten on kotona passattu.
torstaina, marraskuuta 24, 2011
Studiossa...
Lapsi kävi eilen valokuvaamossa. Tämä sanoo jo sen, että meillä oli varsin täyteen buukattu toimintapäivä. Kun lähdetään liikkeelle siitä, että lapsi on ikiliikkuja, on kuvaajalla haastetta saada edes se yksi onnistunut ruutu otettua. Ainakaan kotona kuvien ottaminen ei onnistu.
Studiossa kuvaaminen on muutenkin erilainen kokemus kuin kotona, juhlissa tai edes koulussa. Itseasiassa kokemus oli uusi myös minulle. Edellisen kerran olen itse käynyt valokuvaamossa otattamassa passikuvat. Silloin ei paljoa kikkailla, vaan kuvat otetaan aika rutiinilla. Lapsen kuvaaminen kunnon muotokuvaan on paljon pidempi projekti. Minusta itsestäni, siskostani sekä isästäni on otettu kaksivuotiaana kuvat studiossa ja nyt, kun oma lapsi on melkein kolme, ajattelin jatkaa perinnettä hänen kohdallaan.
Valokuvaajan ammattitaito on aivan käsittämätön asia. Lapsi, joka ei pysy paikallaan muutenkaan, pysyi siinä pienessä studiotilassa koko kuvaamiseen varatun ajan ja oletettavasti filmille saatiin sen verran onnistuneita ruutuja, että niistä saadaan kuvat tehtyä. Eihän niitä tietenkään nykyään kuvata filmille, vaan muistikortille, mutta got the point anyway. Jännityksellä odotetaan koevedoksia. Ainakin on kaikenlaista yritetty vaihtelevalla menestyksellä. Kuvaajakin totesi, ettei hänellä ole vielä koskaan ollut niin energistä lasta kuvattavana. Ei ole ensimmäinen, joka ei ole näin vilkasta riiviötä aiemmin tavannut.
Minulla ei ole muistikuvia omista kaksivuotiaana otetuista kuvista, mutta kuvittelisin, että silloin on enemmän painotettu sitä paikoillaan pysymistä. Nyt lapsi kiipeili erilaisilla tuoleilla, makasi lattialla ja tyynyllä, pyöri ympäri paikallaan, ratsasti keinuhevosella, hyppi esiin tuolien takaa ja heitteli leluja ilmaan. Minä jotenkin toivon, että juuri niistä toiminnallisista kuvista löytyisi joku ylitse muiden. Perusmuotokuvia tarvitaan kyllä, mutta itselle kotiin tahtoisin jonkun niistä vähän erilaisista.
No, lapsi oli illalla väsynyt, eli tunti studiossa oli juuri sopivasti uuvuttava kokemus.
Studiossa kuvaaminen on muutenkin erilainen kokemus kuin kotona, juhlissa tai edes koulussa. Itseasiassa kokemus oli uusi myös minulle. Edellisen kerran olen itse käynyt valokuvaamossa otattamassa passikuvat. Silloin ei paljoa kikkailla, vaan kuvat otetaan aika rutiinilla. Lapsen kuvaaminen kunnon muotokuvaan on paljon pidempi projekti. Minusta itsestäni, siskostani sekä isästäni on otettu kaksivuotiaana kuvat studiossa ja nyt, kun oma lapsi on melkein kolme, ajattelin jatkaa perinnettä hänen kohdallaan.
Valokuvaajan ammattitaito on aivan käsittämätön asia. Lapsi, joka ei pysy paikallaan muutenkaan, pysyi siinä pienessä studiotilassa koko kuvaamiseen varatun ajan ja oletettavasti filmille saatiin sen verran onnistuneita ruutuja, että niistä saadaan kuvat tehtyä. Eihän niitä tietenkään nykyään kuvata filmille, vaan muistikortille, mutta got the point anyway. Jännityksellä odotetaan koevedoksia. Ainakin on kaikenlaista yritetty vaihtelevalla menestyksellä. Kuvaajakin totesi, ettei hänellä ole vielä koskaan ollut niin energistä lasta kuvattavana. Ei ole ensimmäinen, joka ei ole näin vilkasta riiviötä aiemmin tavannut.
Minulla ei ole muistikuvia omista kaksivuotiaana otetuista kuvista, mutta kuvittelisin, että silloin on enemmän painotettu sitä paikoillaan pysymistä. Nyt lapsi kiipeili erilaisilla tuoleilla, makasi lattialla ja tyynyllä, pyöri ympäri paikallaan, ratsasti keinuhevosella, hyppi esiin tuolien takaa ja heitteli leluja ilmaan. Minä jotenkin toivon, että juuri niistä toiminnallisista kuvista löytyisi joku ylitse muiden. Perusmuotokuvia tarvitaan kyllä, mutta itselle kotiin tahtoisin jonkun niistä vähän erilaisista.
No, lapsi oli illalla väsynyt, eli tunti studiossa oli juuri sopivasti uuvuttava kokemus.
maanantaina, marraskuuta 21, 2011
Kuka määrää?
Lapsen elämässä kaikki tapahtuu niin kovin nopeasti, että aikuinen ei tahdo pysyä perässä. Siis ainakaan minä en tahdo pysyä mukana kaikissa niissä muutoksissa, joita vajaa kolmevuotiaan ipanan elämässä tapahtuu. Totuus on kuitenkin se, että minä olen kohta ollut lain sallimat kolme vuotta kotona hoitamassa lastani ja sitten pitäisi palautua työelämään. Ajatuskin tuntuu kaukaiselta, etenkin sen jälkeen, kun sanouduin irti vakituisesta työstäni lapissa.
Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.
Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.
Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.
Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.
Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.
Alkujaan kolme vuotta kotona tuntui pitkältä ajalta, mutta nyt toisesta päästä katsoen lyhythän sekin aika on. Kolmessa vuodessa lapsi on ehtinyt oppia paljon sellaista, mikä on tehnyt hänestä kiinnostavan pienen ihmisen sen sairaalasta mukaan tulleen vauvan sijaan. Tavallaan voisikin sanoa, että nyt vasta se mielenkiintoinen vaihe alkaisikin. Toki olen itse jo valmis palailemaan aikuisempien ihmisten seuraan. Jatkuvat uhmaikäisen kiukuttelut ja rajojen koettelut koettelevat ja venyttävät minun pinnaani jo ihan kiitettävästi.
Tämän koettelun seurauksista saa jo kärsiä Kaima. Pari päivää sitten, kyllästyneenä lapsen kiukutteluun ja Kaiman jatkuvaan tehottomaan komenteluun, minä käskin Kaiman mennä yläkerran makuuhuoneeseen kiukuttelemaan. Lasta on minun käsitykseni mukaan turha huudattaa ilman aihetta. Vielä turhempaa on yllyttää toista omilla tekemisillään, esimerkkinä vaikkapa lattialla makaaminen. Jos makaa olohuoneen lattialla, aivan varmasti lapsi haluaa kiivetä päälle ja hyppiä syliin jne. Minun käsitykseni mukaan silloin ei sitten maata lattialla, jos ei sitä lapsen leikkiä jaksa. Kaimalla on tapana vain jatkaa sitä lattialla makaamista ja komentaa lasta pois. Aivan kuin sellainen toimisi tai sen edes pitäisi toimia.
Tällaisessa tilanteessa minusta aikuisen pitäisi tajuta itsekin, että lapsen meno vain yltyy, kun komennot eivät tehoa ja silloin on tehokkainta itse lähteä siitä pois. Eli nousen pois lattialta, kun lapsi alkaa riehaantua. Vastaavasti aikuisen pitäisi pystyä kestämään lapsen kiukuttelua, kun kaikkea ei voi aina saada.
Minun mielestäni lapsen on opittava niitä pieniä pettymyksiä käsittelemään kotonakin. Huutoa ja ääntä mahtuu maailmaan. Lapsen kanssa on turhaa huutaa kilpaa, mutta vielä turhempaa on komentaa lasta olemaan huutamatta, kun omat korvat soivat. Minusta se protestihuuto on vain otettava vastaan, enemmän tai vähemmän tyynesti. Toki jatkuvaa kirkumista ei jaksa kukaan kuunnella, mutta huuto ei voi johtaa periksi antamiseen.
Meillä on Kaiman kanssa pieniä erimielisyyksiä juuri tästä periksi antamisesta. Olen itse useammassa tilanteessa sanonut, että lapsi luovuttaa ennen minua. Silloin hän oppii, että minä olen se, joka lopultakin päättää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
