Siinä maha missä painitaan...

Siinä paha missä mainitaan ja maha missä painitaan. Pääsin vastikään valittamasta, että Mies-merkkisestä ei kuulu mitään. Taisivat hänellä korvat soida sillä hetkellä, sillä samaisena iltana hän vielä oli yrittänyt soittaa minulle. Minulla on puhelin äänettömänä öisin, ettei tarvitse kuunnella kenenkään kännipäisiä tunnustuksia yhtään mistään. Itse asiassa se puhelin menee äänettömälle juuri sillä sekunnilla, kun laitan lapsen nukkumaan. Eipähän tarvitse sen vuoksi herättää lasta, että joku soittaa jotain enemmän tai vähemmän turhaa asiaa.

Mies-merkkinen mies ei kuitenkaan tästä vastaamattomuudesta ollut lannistunut, vaan oli soittanut minun isälleni. Lapsen mielestä isoisä on Thaa-Thaa. Sellainen oli lausunto tänäänkin, kun isoisänsä näki. Joka tapauksessa isäni oli vastannut puhelimeensa ja ilmeisen yllättävä oli hänellekin kyseinen puhelu ollut. En tiedä, että Mies-merkkinen olisi koskaan aiemmin soittanut minun vanhemmilleni. Enkä erityisemmin sitä hänelle olisi suositellutkaan. Huonommalla tuurilla olisi voinut osua puhelimeen äitini kanssa, enkä usko, että siitä keskustelusta olisi jäänyt paljoakaan kerrottavaa kenellekään.

Mies-merkkinen oli kysellyt kuulemma kuulumisia hyvinkin laveasti ja ilmeisesti yrittänyt urkkia vähän kaikenlaista tietoonsa. Äitini oli sivusta kuunnellut puhelua ja yrittänyt arpoa, kenen kanssa isäni puhuu. Ilmeisesti isäni oli varsin ympäripyöreästi vastaillut kysymyksiin kertomatta liikaa yksityiskohtia. Sinällään se on hyvä asia, ettei Mies-merkkinen saanut liikaa tietoja, ettei sitten hänelle tule suurempaa kiusausta alkaa soitella tuonne vanhemmilleni. Heidän ei kuitenkaan tarvitse minun mielestäni toimia minkäänlaisena välikätenä lapsen asioissa - edes isän suuntaan.

No, tästä voisi tietysti olettaa, että Mies-merkkinen mies olisi sitten seuraavana päivänä yrittänyt vielä soittaa minulle, jotta olisi saanut lapsestaan jotain tietoa. Se oletus on väärä. Mies-merkkisestä ei tuon jälkeen ole kuulunut mitään minun suuntaani. Tuskinpa yllättää ketään - minua ei ainakaan yllättänyt.

Joskus sitä toivoo, että joskus yllättyisikin sen Mies-merkkisen suhteen ja se tekisi jotain sellaista, joka osoittaisi sen kasvaneen siinä määrin aikuiseksi, että sitä kiinnostaisi lapsensa hyvinvointi. Toistaiseksi sellaisia merkkejä ei kuitenkaan ole ollut näkyvissä. Jos oma napa on aina se lähin ja ainoa, sitä kasvamista tuskin tapahtuukaan. Aina sitä voi kuitenkin toivoa, että toinen ihminen ottaisi itseään niskasta kiinni ja edes yrittäisi olla aikuinen omalle lapselleen. Se on kuitenkin yksi niitä elämän suurimpia haasteita.

Lapsi... ja sen isä...

Huomasin noita viimeisimpiä postauksia lukiessani, että olen puhunut vain lapsesta enkä ole muistanut mainita sukupuolta. No, lapsi ei ollut Jorma vaan Tuulikki. Tyttö onkin varsin kiitettävästi opetellut asioita tässä vuoden aikana. Paljon varmasti on vielä oppimattakin ja osa aivan varmasti sen takia, että äidin hermo ei kestä aivan kaikkea. Olen havainnut, että sen verran kireälle välillä vetää hermon, ettei ole miellyttävää kenenkään kannalta. Toisinaan on olo kuin sillä oravalla, jonka käpy on kuusen latvassa ja runko jäässä.

Niin paljon kuin lapsesta iloa onkin, siitä on myös huolta ja jatkuvaa tekemistä. Itse ei pääse edes toiseen huoneeseen, etteikö jotain tapahtuisi sillä välillä. Puhumattakaan siitä, että pääsisi yksin vessaan tai saisi keskeytymättä tehdä ruoan tai katsoa jonkin ohjelman. Joskus sitä vaan kaipaa niitä hetkiä, kun sai katsoa elokuvan aivan rauhassa ja äänet täysillä. Nyt saa katsoa ehkä puoli elokuvaa ja sitten lapsi herää vinkumaan maitoa tai haluaa nousta jatkamaan touhuamistaan.

Kun oma aika on täysin nollassa, on huumorintajukin tiukoilla. Sen huomaa noista postauksista. Koko ajan löytyy jotain valitettavaa, kun omat ilonaiheet on niin pienissä ja arkipäiväisissä asioissa. Vastaavasti aika usein löytyy niitä asioita, jotka vastustavat ja menevät niin paljon pieleen, että ärsyttää.

Yksi suurimmista ärsytyksen syistä on lapsen isä. Mies-merkkinen mies on kaikin tavoin osoittanut, että olisi ollut parasta kaikille, jos hän ei olisi edes nimenä paperilla. Jos isä ei pidä lapseensa minkäänlaista yhteyttä, ei hoida elatusmaksuja, eikä ole nähnyt lastaan kuin kerran, ei mene kovinkaan hyvin. Toisaalta, en itse antaisi lasta isänsä käsiin, jos hän on jotain juonut ja sehän kattaa melkein jokaisen päivän. Soisin silti, että hän edes syntymäpäiväkortin lapselleen lähettäisi, jotta lapsi tietäisi isän edes ajattelevan häntä silloin tällöin. Keskiyöllä humalassa soitetut puhelut eivät herätä minussa mitään sellaista tunnetta, että Mies-merkkistä miestä oikeasti kiinnostaisi mikään muu kuin omista ongelmistaan valittaminen. Hän ilmeisesti edelleen elää jossain sellaisessa luulossa, että minua kiinnostaisi. Minun osaltani kiinnostus loppui jo aika kauan sitten.

Lapsen puolesta tuntuu kuitenkin pahalta. Miten sille joskus sitten selittää sen, ettei isä pidä mitään yhteyttä häneen? Tai oikeastaan, miten selittää sen, ettei se ole lapsen syytä millään tavalla...

Toisinaan vaan haluaisi jollain tavalla ravistella sitä ihmistä, että tajuaisi, mitä lapselleen aiheuttaa..

Keskusteluyhteys...

Jotenkin aika tuntuu pysähtyneen. Näin viikolla erästä vanhaa koulukaveriani, enkä meinannut millään tunnistaa. Sitä on tapahtunut viimeisen vuoden aikana useampaan otteeseen, että vastaantulija on näyttänyt jotenkin hämärästi tutulta ja lopulta on osoittautunut, että todellakin olisi pitänyt helpostikin tunnistaa toinen ihminen. Osittain ongelma on ehkä siinä, että nykyään menee täysin sekaisin siinä, mistä ihmisten pitäisi olla tuttuja. On vanhoja kaupantätejä, koulukavereita, harrastuskavereita, sukulaisia, tuttuja ja muuten vaan jostain yhteydestä tutuksi tulleita ihmisiä. Pohjoisessa oli helpompaa, kun ihmiset olivat tuttuja lähinnä työn kautta ja aina asiat palautuivat siihen työyhteyteen.

Aika on kuitenkin pysähtynyt minun kohdallani jotakuinkin vuosi sitten. Se ei tarkoita, että naama olisi pysynyt kuosissa tai mitään vastaavaa, vaan minun elämäni etenemistä. Mitään ei tapahdu. Arki on koko ajan samanlaista, enkä oikeastaan pysy mitenkään mukana viikonpäivissä, ellei puhelimen muistutus toimi.

Ne harvat ihmiset, joita pyydän kylään tai jotka kutsuvat itsensä kylään, ovat poikkeuksia rutiineihin. Lapsen kannalta rutiineista poikkeaminen aiheuttaa aina ongelmia ja sen vuoksi sitä yrittää välttää. Jotenkin oma hermo kestää paremmin, kun lapsen saa nukkumaan helposti tavallisella tavalla, eikä tarvitse turhan takia venyttää nukkumaan käymistä. Toki toisinaan voittaa se seuranhalu ja silloin mieluusti juo kahvit jonkun kanssa turisten ja lapsen pyöriessä pitkin tupaa omissa touhuissaan. Tänään oli niitä iltoja, kun oli kahvitteluseuraa.

Teki hyvää miettiä välillä muitakin asioita kuin tavallista arkeaan. Joskus on tarpeellista kuulla toisten puhuvan asioistaan, jotta saa perspektiiviä omiin asioihinsa. Toisinaan omat ongelmat muuttuvat suorastaan olemattomiksi ja toisinaan ne näkee vähän erilaisessa valossa. Erilaiset ihmiset antavat aika mielenkiintoisia näkemyksiä maailmanmenoon, kun näkee itse sen vaivan, että kaivaa niitä näkemyksiä esille keskustelemalla. Toki joissain asioissa tulee sitten vastaan niitä näkemyseroja, joista ei itse välttämättä aio edes neuvotella, mutta eihän sitä tarvitse sille keskustelukumppanille aina mainita. Toisinaan väittely taas on sen keskustelun suola ja joskus on vaan puhtaasti hauskaa inttää jonkun kanssa, vaikka ei olisi edes kovinkaan vankasti sitä mieltä, mitä väittää olevansa.

On varsin kiintoisaa myös huomata, miten erilaisia miehet ja naiset ovat keskusteluseurana. Jos haluaa syväanalyysiä tunne-elämästä, ei kannata valita seuraksi miestä. Tai ainakaan tähän ikään mennessä minä en ole vielä löytänyt ensimmäistäkään miestä, jolle todella kannattaisi avautua tunne-elämästä. Ehkä se johtuu osittain siitä, että monet miehet eivät kestä kuulla aivan kaikkea sitä, mitä voisin kertoa elämääni ja ajatuksiini liittyen. Vastaavasti naisen kanssa joskus tahtoo mennä se keskustelu sinne juoruamiseen ja tunne-elämän ruotimiseen, vaikkei olisi tarvettakaan. Joidenkin ihmisten kanssa tuntuu jokainen keskustelu kääntyvän niin syvälliseksi, että tarvitsee hissin päästäkseen sieltä keskustelun uumenista takaisin pintaan. Sitä kuitenkin tapahtuu harvemmin puhelimessa tai muilla virtuaalisilla keinoilla, niillä kun on kuitenkin omat rajoituksensa.

Joitain ihmisiä omaan elämäänsä kaipaa säännöllisin väliajoin. On ryhmä sellaisia henkilöitä, joiden vaikutusta kaipaa. Haluaisi nähdä, jutella ja jakaa asioitaan enemmän, mutta syystä tai toisesta se ei vain ole mahdollista sillä hetkellä. Välimatka on yksi niitä suurimpia ongelmia. Kaukana asuvat kaverit ja ystävät ovat usein kyllä mielessä, mutta heitä näkee aivan liian harvoin. Tässä iässä työt, perhe ja harrastukset tahtovat viedä jokaiselta ajan ja kalentereiden yhteensovittaminen vaikuttaa mahdottomalta. Aina joku on kiinni jossain tai jollain on ongelma, joka estää näkemisen. Olen ollut huomaavinani, että minun ikuisuusongelmani on se, ettei lapselle ole järjestymässä ehkä koskaan mistään hoitopaikkaa sen vertaa, että pääsisin mihinkään itsekseni. Lapsen isää ei tässä yhteydessä edes leikillään voi ajatella hoitamaan yhtään mitään.

Keskusteluyhteys pitäisi saada säilytettyä aina ja kaikkien ihmisten kanssa. Ystävien kanssa se yhteys säilyy jollain tavalla aina. Joidenkin kanssa sitä pidetään yllä päivittäin tai viikoittain ja joidenkin kanssa keskustellaan silloin, kun tilanne sitä vaatii. Joskus harvoin se yhteys katkeaa lopullisesti ja sitä menettää kaiken tiedon toisen olinpaikasta ja asioista. Nykyään tosin lähes kaikki vanhatkin ystävänsä voi löytää facebookista tai jostain vastaavasta yhteisöpalvelusta. Joihinkin ihmisiin ei sitten halua pitää yhteyttä. Ne ihmiset ovat luku sinällään. Onneksi ei ole pakko, jos ei tahdo ja toisinaan joku toinen saa kyllä ottaa aloitteen omiin käsiinsä ja tehdä jotain asioiden eteen.

Kuuro ja sokea...

Toisinaan olisi niin paljon helpompaa, jos ei näkisi eikä kuulisi yhtään mitään. Vielä helpompaa olisi, jos ei ollenkaan ymmärtäisi toisten puhetta. Viimeksi tänään havannoin omakohtaisesti sitä, miten helposti toinen ihminen voi parilla ajattelemattomalla sanalla saada toisen loukkaantumaan. Ja kerrankin voin sanoa, etten itse ollut se, joka sanoi jotain ajattelematonta ja loukkaavaa...

Mielensä voi pahoittaa niin monella tapaa. Itse olen moneen otteeseen ärtynyt siitä, miten monet valittavat toisen puoliskonsa tavasta hoitaa lapsia tai jättää wc-pytyn kansi ylös. Selkeästi on nyt tullut havaittua sekin, miten huonosti itse ottaa vastaan kritiikkiä omasta lapsestaan. Toki tässä kohtaa täytyy sanoa, että kritiikkiä on monenlaista ja se, mikä kohdistuu minuun kasvattajana on varmasti toisinaan aivan asiallistakin. Siihen suhtaudun vähemmän nihkeästi, koska tiedän, etten mistään päästä ole lähellekään täydellinen. Kuitenkin puolihuolimattomasti sanottu toteamus lapsesta saa minut kiristelemään hampaitani, vaikka en usko sanojan tarkoittaneen asiaa siten kuin sen tuli ilmaisseeksi. En nimittäin usko kyseisen ihmisen olevan niin töykeä.

Kalvamaan se jäi kuitenkin.

Kalvamaan jää sekin, jos yrittää jollekulle soittaa, eikä puheluun vastata millään tavalla. Toki sen ymmärtää, etteivät kaikki päivystä puhelinta 24/7. Itsekin olen alkanut luopua siitä tavasta pikkuhiljaa. Kuitenkin sitä jotenkin odottaa, että toinen jollain tavalla vastaisi siihen yhteydenottoyritykseen - ja selvennykseksi sanotaan, etten ole todellakaan yrittänyt tavoitella lapsen isää. Siihen suuntaan minä en puhelinlaskuani kasvata senttiäkään, jos ei kerran herra suvaitse hoitaa velvollisuuksiaan lastaan kohtaan.

PRKL!

Paha tuuli tuntuu olevan herkässä näinä päivinä. Kyseessä ei ole vuorovedet, kuun kierto tai edes auringon pilkut - nyt vaan ottaa päähän moni asia. Syitä on vaikka kuinka paljon, mutta moni asia on niin umpisolmussa, ettei niihin voi edes luulla löytävänsä itse ratkaisuja. Monet asiat eivät taas liity oikeastaan minuun kuin välillisesti ja silti ne ottavat aivoon. Välillä se on ehkä kateutta ja toisinaan silkkaa katkeruutta. Aina joskus on käynyt mielessä, miksi toiset pääsevät niin paljon helpommalla, kun itse joutuu rämpimään jossain samperin suossa niin ihmissuhteiden kuin rahatilanteensa osalta. Ja jos ei muuten olisi huolia, jotain hajoaa ja satavarmasti se on oma syy, joten kuvetta saa kaivaa siinäkin vaiheessa, vaikka siellä kupeessa ei olisi enää muuta kuin rikkinäinen tasku.

Jokunen vuosi sitten kevätaurinko tuntui niin todella miellyttävältä ja piristävältä. Nyt minua vaan väsyttää ja vituttaa. Toki niitä ihania ja hyviäkin päiviä on joukossa, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, että niitä on aivan liian vähän. Kulunut vuosi on vienyt aika rankalla kädellä veronsa kaikin puolin. Kohta pitäisi keksiä, mitä aion tehdä hoitovapaan loputtua, jotta ehtisin sitten tehdä tarvittavat valmistelut siihen eli joko opiskella jotain tai etsiskellä jo uutta työpaikkaa. Voi kun joskus lankeaisikin kuin Manulle illallinen joku asia kohdalleen. Yleensä lankeaa vain paskanakit.

No, kohta tulee kesä ja ehkä sen myötä elämä näyttäisi taas vähän paremmalta. Kun vaan jaksaisi jollain tavalla rämpiä eteenpäin tätä epämääräistä olemista, jossa päivät vaan tuntuvat valuvan hukkaan kaikilta osin. Mitään ei tapahdu ja toisaalta kaiken aikaa on menossa pää kolmantena jalkana, eikä silti ehdi joka paikkaan. Useimmiten pitäisi ehtiä estämään lasta vetämästä pöytäliinaa, tunkemasta sormiaan pistorasiaan, aukomasta laatikoita, kaappien ovia tai käpälöimästä tv:tä, digiboxia tai muita elektroniikkalaitteita. Aika usein joutuu vain kävelemään perässä ja sulkemaan niitä laatikoita ja ovia. Toistaiseksi ei kuitenkaan ole suuria vahinkoja tullut niissäkään. Onneksi ei ole taulu-tvtä, jonka pinta ei kestä yhtään käpälöintiä.

On ihmisellä ilon aiheet...

Son LAKKO ny!

Nyt loppui sitten sekin lysti taas, että olisi saanut katsella urheilua iltaisin. Monta iltaa pelastui sillä, että olympialaisia tuli telkkarista, mutta sinne meni sekin ilo. No okei, kyllähän sen nyt tiesi, etteivät olympialaiset kestä kuukausitolkulla...

Tavallaan on kauhean turhauttavaa, kun illat vaan istuu hiljakseen kotona ja odottaa, että aika kuluu. Toki vuoden aikana on tullut tutustuttua moniinkin uusiin ihmisiin, mutta mitään syvää sielunystävyyttä ei synny, kun on mahdotonta kenenkään kanssa rauhassa istua edes viittä minuuttia ja jutella ihan vaan kahden. Olenkin pohtinut sitä, liekö tällaisessa tilanteessa voi edes haaveilla mistään ihmissuhteesta. No, haaveilla tietysti voi, mutta asialle ei oikein voi tehdä mitään, kun lapsi koko ajan kulkee mukana. Ei siinä paljon lähdetä elokuviin tai edes kahville. Se on kauhean turhauttavaa.

Tämä turhautuminen on nyt saavuttanut jo sen pisteen, että olen ihan vakavasti harkinnut, pitäisikö tässä aloittaa tästä maaliskuun alusta sellainen vuosi, ettei edes harkitsisi mitään suhdetta kenenkään kanssa. Jos vaan sulkisi silmänsä kaikilta tilaisuuksilta ja antaisi asioiden olla. Mitäänhän tässä ei pääsisi tekemään, vaikka joku sopiva ihminen kohdalle osuisikin. Epäilen nimittäin vahvasti yhdenkään miespuolisen eläjän halua osallistua tällaiseen arkeen, jossa päivät ollaan kotona ja illat yhtä lailla. Korkeintaan välillä käydään kylällä kaupassa ja sekin kävellen vaunujen kanssa.

Jos sitä ihan virallisesti alottaisi mies-lakon ja katsoisi sitä asiaa uudelleen vuoden päästä. Onhan tässä 1,5 vuotta mennyt jo epävirallisestikin sitä lakkoa...