Lumi...

Elämä heittää eteen outoja polkuja. Niin täti tuolla eräässä kommentissaan sanoi. Niin se tuntuu tekevän. Mieli on vähemmän haikea, enemmän innoissaan siitä, että edessä voi vielä olla jotain. Niin vaikealta kuin tuntuikin alkaa luopua suhteesta, joka tuntui hyvältä.

Jos etelässä vielä on syksy, täällä alkoi eilen tosissaan talvi. Lunta tuli tasaisesti koko päivän taivaalta ja minä liukastelin etelä-suomalaiseen tapaan kesärenkailla menemään sellaiset 100 km työajoa. Liukasta oli, jarruista ei ollut juurikaan apua ja koko ajan jännitti itseäkin, mennäänkö metsään vai päästäänkö ajoissa perille ehjin nahoin. Pääsin perille, ehjin nahoin ja autokin jäi yhdeksi kappaleeksi. Ei edes irronneita osia tai ylimääräisiä lommoja. Tänä aamuna vaihdettiin alle talvitossut.

Oli outoa huomata, että oma mieli virkistyy heti, kun tulee lunta maahan. Tuntuu, että päivät ovat valoisampia taas, kun lumi taittaa kaiken valon takaisin. Ei tarvita auringonpaistetta siihen, että valoisuus on sopivaa luokkaa. Pieni pakkanenkin tuntuu piristävältä. Ei ole sitä kostean nihkeää säätä, joka etelässä saa ihmisen repimään pelihousut. Silloin kengät ovat aina märät, samoin housunlahkeet ja sukat. Sitä ei kestä.

Talvi, ensilumi ja pitkät työpäivät. Sellainen yhdistelmä tälle erää.

Hyvästi...

No niin.. Ehkä nyt on vietetty se suruaika, joka tämän suhteen päättymiseen tarvitaan. Siis tarkoitan akuuttia suruaikaa, jonka aikana ajatukset pyörivät yhtä ja samaa ympyrää edes takaisin. Nyt on aika aloittaa taas alusta, siirtyä eteenpäin, kuten mies minua kehotti tekemään. Helppoahan se ei ole, mutta ei voi tietää, jos joku veisi jossain vaiheessa taas jalat alta. Ehkäpä vie...

Pistää miettimään aika kovasti, miksi elämä menee näitä latujaan. Yksi jos toinenkin suhde menee poikki, vaikka itse kuinka kovasti haluaisi niiden pysyvän. Ehkä pitäisi oppia luopumaan asioista, toisista ihmisistä ja muustakin silloin, kun on sen aika. Ehkä, jos minä tarpeeksi pitkään pinnistelen ja ponnistelen, opin päästämään irti. Ei ikuisuuksia voi roikkua menneissä ajoissa, olivat ne hyviä tai huonoja, jossain vaiheessa on vain siirryttävä eteenpäin. Se, minne suuntaan on eteenpäin, riippuu ihmisestä itsestään.

"Sinuun tuhlaan tolkutonta ikävääni turhanpäiten, sinuun tuhlaan. Lieneekö tyhmyyttä jukuripäisen? Kenen syli enää yli kevään kestää? Tätä paloa ei järki millään voi estää. Kaikki tuntuu kulkevan ei-kenenkään-maata..."

Lisää Lauri Tähkä sitaatteja.

Ehkä tuo on nyt ollut tämän viikon teemabiisi, Lauri Tähkän Hyvästi. Siitä otsikko...

Yläkerran äijä...

Olen tosiaankin viime aikoina miettinyt, mitä yläkerran äijällä on minua vastaan. Selvennykseksi sanottakoon, että asun kerrostalon 3. kerroksessa, joka on ylin kerros. Siis minun yläpuolellani on vain katto ja sen yläpuolella taivas. Puhe on siis ukko ylijumalasta tai millä nimellä kukakin hänestä puhuu.

Aina sanotaan, että voimia on päivän kuormaa varten juuri sopivasti. Nyt vain alkaa tuntua siltä, että yläkerrassa on otettu tehtäväksi sen selvittäminen, missä minun rajani oikeasti menee. Voin sanoa, että ei enää veny kovinkaan paljoa pinna, eikä voimatkaan. Mitä enemmän kelailee oman elämänsä aikaisia asioita, sitä enemmän hämmentää, miten paljon kaikkea voi yhden ihmisen kohdalle osua. Joskus olen jopa toivonut, että välillä koettelisi sellaisiakin ihmisiä, joille on aina asiat osuneet kohdalle työtä tekemättä ja taistelematta.

Tosin tästä voi olla joku eri mieltä...

Joka tapauksessa olen pohtinut sitä, minkä takia nämä kovat opetukset osuvat juuri minulle. Onko kyse vain siitä, että minä olen niin pirun kovapäinen, ettei oppi mene muilla keinoilla perille? Vai onko kaikki pelkkää testiä? Kokeillaanko tässä sitä, missä vaiheessa minä lakkaan yrittämästä enää yhtään mitään?

En tiedä, joten siteerataan loppuun Lauri Tähkää.

"Tää rakkaus ei oo pysyvää. Tää rakkaus on ohimenevää. Tää rakkaus on, hei, mitä se on? En oikein tiedä itsekään."

Hiljaisuus...

Pommi iski keskiviikkoiltana, siitä hiljaisuus. Miehellä on munuaissyöpä. Hän keskittyy lapsiinsa ja yrittää viettää heidän kanssaan kaiken mahdollisen ajan. Minä kuulin asiasta ensimmäisenä, ennen hänen äitiään, siskoaan tai lastensa äitiä.

Puhelun aikana mies kertoi suunnitelmista, joita hänellä oli ollut. Hän oli ajatellut, että voisi hakea pohjoisesta töitä ja muuttaa tänne. Oli ajatellut yhteistä tulevaisuutta. Puhelun lopetus satutti kaikkein eniten.

"Minä rakastan sinua, mutta en voi olla sinulle sellainen mies, joka haluaisin olla."

Se satuttaa, ettei voi alkaa vihata toista.

Tiedonkulkua...

Ihmisen elämä on niin kertakaikkisen ärsyttävää toisinaan. Jos toinen ei ota puhelinta käteen ja ilmoita itsestään, ollaan sitten syvässä epätietoisuudessa molemmat. Minä olen varma, että tässä vaiheessa mies jo tietää jotain enemmän kuin on minulle kertonut. Vaan kun olemme sopineet, että hän ilmoittaa ajallaan, en minä voi tehdä tässä vaiheessa mitään. Odottavan aika on pitkä ja mielikuvitus villi.

Olen ehtinyt hahmotella mielessäni varmaankin noin puolen vuosisadan verran traagisia rakkaustarinoita, kun olen miettinyt, mitä seuraa mistäkin vaihtoehdosta. Jos mies on todellakin pysyvästi sairas, minulla ei paljon vaihtoehtoja ole. Muissa tapauksissa en tiedä. Ainahan saa elää siinä toivossa, että vielä on mahdollisuuksia vaikka mihin. Joskus ne toiveet vaan jäävät toteutumatta. Silloin sitä joutuu aina kiertymään takaisin omaan itseensä ja ihmettelemään, miten tässä jälleen kävi näin.

Tiedonkulku on tässä maailmassa yleensäkin se, mikä tökkii. Työpaikalla tieto ei välttämättä kulje kahden metrinkään päähän. Yleensä tietoa pitäisi osata kysyä itse, mutta milläs kysyt, jos asia on sellainen, ettet ole alunperinkään koskaan missään kuullut siitä yhtään mitään. Sitten vain oletetaan, että kaikki tietävät, mistä on kyse. Sama pätee normaaleissa ihmissuhteissa. Jotkut putoavat aina tiedotuksen ulkopuolelle ja sitten ihmetellään, että: "Etkö sinä muka tiennyt, että se on raskaana ja nyt sillä on vauva?" No en, en tiennyt, kun kukaan ei ole asiasta halaistua sanaa sanonut!

Yritä siinä sitten olla siivosti, kun et saa mitään tietoa mistään. Ainakin kaikki pitävät täysin idioottina, kun aukaisee suunsa. Vaan se on ollut sama trendi olemassa jo pitkään. Ainahan minä onnistun nolaamaan joko itseni tai puoli sukua, kun avaan leipäläpeni. Siinähän sitten saavat hävetä, mitäs jättävät kertomatta minulle... ;)