Miehet...

Minä en kerta kaikkiaan ymmärrä miehiä. Siinä on laji, jonka toiminta- ja ajatustapa vain ei millään mene minulle jakeluun. Mies voi helpostikin todeta, että hänen lastensa äiti on huora, lehmä ja ties mikä vatipää. Minulle tuottaa ongelmia sanoa ex-aviomiestäni edes paskiaiseksi, koska välittömästi tuntuu siltä, että mikäpä minä olen arvostelemaan ja nimittelemään toista. Ja kyse ei ole edes siitä, etteikö minulla olisi syytä nimitellä exääni...

Miehillä on muutenkin aivan erilaiset palikat, mitä kommunikointiin tulee. Mies voi oikeasti kuluttaa kolme päivää täydessä hiljaisuudessa. Nainen luulee pitävänsä mykkäkoulua ja mies vain ajattelee, että tässähän me nyt elämme mukavasti ja sopuisasti yhdessä. Aivan oikeasti! Pitääkö olla jotenkin vajaa, jos ei tunnista mykkäkoulua?

Toisaalta tiedän, että minä olen naiseksikin välillä vaikea. Hormonia sisältävät pillerit eivät ollenkaan tee minusta mukavampaa persoonaa. Ne vain lisäävät mieliala heilahteluja ja sitä myöten räjähdysherkkyyttä. Joskus voi riittää se, että toinen sanoo, ettei pidä karmiininpunaisesta. Siitä voi saada aikaan hirvittävän tragedian...

Muutenkin minä olen vaativa. Tämä vaativuus ei niinkään kohdistu miehen ulkoiseen olemukseen. Toki minä pidän enemmän kaksimetrisestä ja satakiloisesta kaapista kuin - 150 cm kädet pystyssä ja pipo päässä - taistelukääpiöstä, mutta se ei ole ainoa ja tärkein asia. Minä vaadin mieheltä aika paljon korvien välissä. Miehen täytyy olla henkisesti vahva. Minulla on tarpeeksi komplekseja itsestäni ja elämästäni, jotta jaksaisin ja haluaisin kuunnella kaiket illat sitä, kun mies valittaa kuin akka. Miehen pitää myös kestää kyyneleet.

Siinä oli ex-mieheni akilleen kantapää. Ex onnistui aika useinkin siinä, että liikutti minut kyyneliin, nyrkillä tai muulla tekemisellä. Tämän jälkeen alkoi täysin käsittämätön farssi. Joka ainoan kerran. Ex tarttui minua hartioista ja alkoi ravistella huutaen samalla:

"Etkö sinä saatana nyt voi sanoa, mitä vittua sinä itket?!"

Aivan kuin tuollaiseen huutoon saisikin vastauksen... Minä tarvitsen miehen, joka tietää mitä tehdä silloin, kun se parku pääsee. Huutaminen ja käsiksi käyminen ei ole koskaan sellaiseen oikea ratkaisu. (Ihan vaan tiedoksi, jos jäi jollekin miehelle epäselväksi.)

Minä en epäile sitä, etteikö älykkäitäkin miehiä ole. Tiedän kokemuksesta, että on olemassa myös niitä miehiä, jotka osaavat reagoida itkuun, ahdistukseen ja vitutukseen. Mikään ei tunnu niin hyvältä kuin tulla halatuksi silloin, kun on siipi maassa.

Työangsteja...

Töissä on jatkuva kiire. Syksy tarkoittaa töiden osalta toiminnan käynnistämistä ja se puolestaan tarkoittaa hillitöntä työmäärää. Monissa töissä vuoden kierto ei juurikaan vaikuta siihen, millainen määrä työtä on. Tässä työssä kuitenkin vuodenajat määrittelevät koko työn.

Syksyllä aloitetaan kaikki säännöllinen toiminta, jota järjestetään miltei kaikille ikäryhmille vauvasta vaariin. Talven aikana pyöritetään toimintaa hullun lailla ja keväällä aletaan odottaa kesän leirejä ja lomia. Siinä se vuosi meneekin, kun yrittää keskittyä aina käsillä olevaan työvaiheeseen. Kaikkein kiireisintä on syksyllä ja alkutalvesta.

Tälläkin hetkellä minusta tuntuu, että minulla ei ole elämää työn ulkopuolella. Voi tietysti johtua osittain siitäkin, että pyrin majailemaan sisätiloissa kaiken vapaa-aikani. Toisaalta käytännön pakot sanelevat sen, että vapaa-aika on käytettävä lepäämiseen. Tälläkin viikolla minulla ei ole ensimmäistäkään vapaapäivää. Jokainen työpäivä on tällä viikolla ollut reilusti yli 8 tuntinen ja viikonloppu kruunaa koko potin.

Ai miten niin vähän liikaa töitä yhdelle ihmiselle?

Sadepäivä...

Miten ihmeessä elämässä voi tapahtua paljon samaan aikaan? Tuntuu kuin kaikki asiat menisivät käsille kerralla ja kaikki hyvät hommat osuisivat aina samaan putkeen. Tällä hetkellä minulla on varmaan menossa se kierre, kun mikään ei osu kohdalleen. Puolet työasioista makaa tekemättöminä, kun kaikkea ei voi itse tehdä ja toisten tekemiset vaikuttavat minuunkin. Toisin sanoen minä en voi itse päättää kaikessa aikataulujani.

Miten ihanaa olisikaan hetkeksi päästä oikealle lomalle. Siis sellaiselle lomalle, jolla ei tarvitse kiertää ympäri kyläpaikkoja ja muutenkin olla aktiivinen. Olisikin sellainen loma, jolla voi vain olla ja möllöttää.

Ehkä tämä on vain tätä sadepäivän väsymystä...

Syysahdistusta...

Nyt se syksy sitten tulee, ainakin tänne Lappiin. Puiden lehdet ovat muuttuneet pääasiassa keltaisiksi tai punertaviksi ja taivas näyttää sateiselta. Nurmikoiden vihreää väriä ei ole päästy ihailemaan sitten kesäkuun jälkeen, vaan maa on keltainen, kun ruoho on palanut ja kuollut. Pitkästä aikaa edes näyttää siltä, että voisi sataa.

Syksyn tulo on ahdistavaa. Minulle iskee tietynlaisia masennuskausia aina syksyisin. Hyvänä esimerkkinä oli viime sunnuntai. Kun on tarpeeksi väsynyt fyysisesti ja tarpeeksi hormoneiden vaikutuksen alla, alkaa väkisinkin ahdistaa. Henkinen sietokyky on venynyt välillä äärimmilleen täällä pohjoisessa asuessa. Minun on vaikea ymmärtää sitä, että minulla ei voi olla omaa elämää työn ulkopuolella. Juuri totesin työhuoneeni jakavalle tyypille, että täällä täytyy olla 24 tuntia vuorokaudessa, 7 päivää viikossa oman työnsä edustaja. Siinä ei ole varaa pitää niitä päiviä, jolloin pää repeää.

Tällaisen paineen seurauksena sitten tapahtuu niitä masentumispäiviä. Silloin voi mielessään hautoa kaikkea sitä, mitä elämässä on tapahtunut ja mitä ehkä voisi joskus tapahtua. Yleensä tosin ajatus kulkee sitä rataa, että minun elämässäni ei tule enää koskaan tapahtumaan mitään positiivista, kun tähänkin asti kaikki hyvät asiat ovat kääntyneet huonoiksi.

Vaikka suku sammuu, ei sisu lopu. Aina on tehty mitä aiottu, vaikka katto on liian alhaalla ja köysi liian paksu.

Sopii - ah niin ihanasti - niihin tunnelmiin, joissa päiväni vietin sunnuntain kunniaksi. Timo Rautiainen on kova jätkä tekemään juuri oikeanlaisia sanoja noihin tilanteisiin, kun seinät kaatuvat päälle ja haluaa vain leikkiä kuollutta.

On omituista, että noina päivinä miettii menneitä. Minä näin unta siitäkin, että ex-mies yritti väkisin saada minut takaisin luokseen asumaan. En tiedä, jotenkin kaukaa haettu uni, kun minä en kuitenkaan siinä unessakaan halunnut sen miehen luo muuttaa. Ehkä se on merkki siitä, että minä haluaisin kaukosuhteeni etenevän. Ainakin minä haluaisin siltä mieheltä jonkinlaisen merkin siitä, onko suhde etenemässä vai haluaako hän sen jäävän tälle olemassa olevalle tasolle. Minä en siihen tyydy.

Eilinen puhelinkeskustelu kyseisen kaukosuhteen kanssa kesti 15 minuuttia, josta puolen aikaa molemmat olivat hiljaa. Molemmat olivat väsyneitä. Minä töissä hengaamisesta ja hän muusta. Tuntui jotenkin lohdulliselta, että toinen on edes linjalla, vaikka hiljaa olikin. Vartin päästä todettiin, että olisi syytä käydä nukkumaan, kun kummallakaan eivät ajatukset pysy kasassa keskustelua varten.

Siinä vaiheessa minä huomasin jotain outoa itsessäni. Minulle tuli tarve pyytää anteeksi sitä, että minä tarvitsen unta jaksaakseni töissä. Onko minut avioliittoni aikana survottu niin pieneen tilaan, että minä tunnen tarvetta mielistellä ja miellyttää miestä viimeiseen asti? Eihän ihmisen sitä pitäisi joutua anteeksi pyytämään, että tarvitsee unta. Kukaan tervejärkinen ei ainakaan pyydä sitä anteeksi keneltäkään...

Passausta...

Vanhukset kävivät visiitillä. Voi elämä!

Aikuinen ihminen passaa omia vanhempiaan kattamalla pöydän viimeisen päälle ja siivoamalla paikkoja monta päivää. Sama aikuinen ihminen kaatui sunnuntaina puolikuolleena sänkyyn, kun vanhemmat lähtivät ajamaan aamukahdeksalta takaisin kotiinsa.

Minulla on tähän hyvä selitys.

Torstaina sain tiedon, että vanhempani tulevat kylään. Käytin koko torstai-illan siivoamiseen. Perjantaina olin ennen seitsemää ylhäällä ja menossa töihin. Kävin perjantaina päivällä kotona siivoamassa loppuun ja ilta meni iloisesti puoleen yöhön asti töissä. Mitä nyt välillä kävin avaamassa vanhemmille kotini ovet. Siellä saivat odottaa, että minulla loppuu työpäivä.

Lauantaiaamuna sain nukkua ruhtinaallisesti puoliseitsemään ja nousta laittamaan tarjolle aamupalaa. Tankkauksen jälkeen lähdettiinkin sitten tutustumaan kylään. Pyörittiin ympäri kaikki työpaikan kiinteistöt ja muut. Käytiin myös katsomassa oman kylän turistirysät ja ihmeteltiin kaikkea sitä, mikä Lapissa on erilaista kuin etelässä.

Syömässä käytiin sentään ravintolassa, sitä tarjoilua ei minulta oletettu. Onneksi niin. Ruuan päälle ajateltiin sulatella ravintoa hetken aikaa paikallaan ja taas odotettiin, että kahvitarjoilu pelaa mahdollisimman sulavasti ja runsain vaihtoehdoin. Pakkohan se oli kaivaa esiin jonkinlaista pullankänttyä, etteivät suuttuneet.

Juuri kun minusta tuntui, että saa rentoutua, toinen vanhuksista halusi lähteä kuvaamaan videolle maisemia. Ei siinä sitten auttanut muu kuin pistää taas vaihdetta silmään ja kurvata menemään pitkin poikin kyliä. Saivat sitten kotiin viemisiksi kuvia Lapin maisemista, vaaroja yms. Kello oli kahdeksan, kun viimein minun annettiin asettautua kotosalle ja vaihtaa vaatteet rennompiin.

Yhdeksän maissa sitten pitikin jo saada taas hiukopalaa ja sehän tarkoitti tuhertamista keittiössä ja passaamista. Iltapalan jälkeen olin jo täysin kuitti ja puoli yhdentoista maissa minä kaaduin mitään näkemättä ja kuulematta sänkyyn. Onnellisena siitä, että enää ei tarvinnut tehdä juuri mitään toisten eteen. Paitsi auttaa lakanoiden laittamisessa.. Prkl...

Sunnuntaiaamu koitti aivan liian aikaisin. Tällä kertaa herätys oli vasta klo 6.40. Suorastaan tuntui siltä, että vuosisadan krapula oli iskenyt juuri sillä kellonlyömällä minuun. Aamukahvin vanhukset olivat saaneet aivan itse laitettua tippumaan, mutta taas piti kanniskella kaikki tarvikkeet ruokapöytään, jotta he pääsivät sanomaan, ettei toinen syö aamupalaa ollenkaan ja toinenkin vain pari pasteijaa. Siinä vaiheessa teki mieli huutaa.

Luojan kiitos vanhemmat lähtivät ja minä pääsin lepäämään kahdeksan aikaan. Onneksi täältä ajaa kotipuoleen sen kymmenen ja puoli tuntia tai kaksitoista tuntia, kuten vanhemmat.