Tuplaus...

Jälleen harmaat aivosolut ovat raksuttaneet oman aikansa. Olen yllättäen pohtinut miehiä tai oikeastaan vain yhtä miestä. Kyse ei ole kultakorttireunaisestamiehestä, vaikka hän toisinaan minua häiritseekin viesteillään ja yllättäviin kellonaikoihin soitoillaan. Kyse on miehestä, josta en ole aiemmin tällä forumilla mitään puhunut, muistaakseni äidilleni olen kertaalleen maininnut ja tottakai Kokkola-Veteli-akselilla ollaan tässäkin asiassa parhaalla tietotasolla. Siis nyt puhutaan miehestä, josta en ole vieläkään saanut selvää, vaikka olen asiaa tutkiskellut jo useamman kuukauden mielessäni.

Kyseinen mies on, yllättävää sinällään, Etelä-Suomesta. Olen joskus miettinyt sitäkin, miksi minulle tuntuu aina osuvan näitä kaukosuhteita. Ehkä minä vaan en osaa elää lähisuhteessa kenenkään kanssa tai minun persoonani on liian suuri lähitilanteeseen. Siis minä aiheutan toiselle osapuolelle liikaa stressiä. Aivan mahdollinen yhtälö sinällään. Varmaankin kyse on joissain tilanteissa siitä, että minun vaan on helpompi elää sellaista elämää, jossa mies on läsnä silloin, kun itse haluan, puhelimen välityksellä. Toisaalta, ei se puhelinkeskustelukaan tee pitkän päälle autuaaksi, jos haluaa toiseen oikeasti tutustua.

Kauas on pitkä matka.

Välimatkalla on omat hyvät puolensa, mutta toisaalta se huolestuttaa. Kauas joutuu aina erikseen lähtemään ja siihen reissuun täytyy varata aikaa, sopia aikatauluja toisen kanssa ja noudattaa niitä. Lähelle voisi lähteä vain käymään, saamatta hirveää kiukkukohtausta siitä, jos toisella onkin töitä tai jotain muuta vastaavaa. Jotenkin minä nykyään olen alkanut protestoida kaikkia aikatauluja. Aina tuntuu, että aikataulun kanssa on jäniksen selässä, enkä minä pidä siitä tunteesta. Omalla autolla tai siis fordilla pääsee ilman suurempia minuuttiaikatauluja liikkumaan. Sen puoleen on mukavampi pitää kiinni omasta vapaudestaan. Tosin pitkän matkan ajaminen on harvinaisen puuduttavaa, etenkin, jos puhutaan Oulu - Jyväskylä välistä.

Onko vielä pitkä matka? Milloin ollaan perillä?

Ikuiset iskulauseet lasten suusta autossa. Luulin, että nuorten kanssa on helpompi ja mukavampi ajella, kun vein heitä erääseen tilaisuuteen muutama kuukausi sitten. Matkaa oli kaikkiaan yhteen suuntaan noin 200km. Puolet ajasta käytiin juuri tätä ikuisuus keskustelua siitä, onko matkaa vielä jäljellä ja miksi se ei tunnu ajallisesti lyhenevän yhtään. Yritä sitten siinä selittää, että kyse on osittain myös nopeusrajoituksista, joiden rikkominen ei ole mitenkään älykästä silloin, kun kyydissä on 6 ihmistä, vaikka autoon ei niin montaa saisi ottaakaan kerralla. Muutenkaan täydellä autolla kaahaaminen ei ole kovinkaan älykästä taloudelliselta kannalta. Hermojen kannalta se olisi toisinaan ihan älykäs valinta. Mutta taas harhauduin aiheesta...

Olen miettinyt sitäkin, josko muuttaisin vähitellen etelämmäs. Poro-kolari antoi osviittaa siihen suuntaan, että hyvinkin kannattaisi muuttaa jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa poroja on ainakin vähemmän. Siinä mielessä voisi olla kohta käsillä se aika, kun minä taas kerään vuoteeni ja kävelen tai autoilen. Osasyynä on myös se, että tällä hetkellä mieltä kovasti vaivaava mieskin asuu kaukana ja tutustumisen kannalta olisi ehdottomasti kätevämpää asua lähempänä. Toki sitten voi muuttaa vaikka samaan tupaan, jos alkaa näyttää asia vakavalta, mutta jo sitä ennen helpottaisi elämää kummasti tuon matkan lyheneminen. Tosin olen huomannut, että etelästä pohjoiseen päin matka on tuplat siitä, mitä se on pohjoisesta etelään päin... Mistä lie johtuu?

Fordismia...

No niin, tuossa se nyt sitten on. Siis tässä näkyy se poro, jonka sain oman Mondeoni tilalle, kun vein sen korjaamolle. Mondeon kärsäpäätähän voi ihailla noista aiemmista postauksista. Tämä Focus on nyt ilona sitten tämän viikon loppuun ainakin. Passaa toivoa, että ei tarvitse pitää viikonlopun yli. Pääsee itse noin kaksikymmentä kertaa halvemmalla, jos menee vain tämä viikko tuossa auton korjaamisessa. Tosin setä oli tällä kertaa autoliikkeessä sitä mieltä, että siinä voi kestää, kun siinä on niin paljon laitettavaa. Ihan kuin en olisi itse huomannutkaan...

Hieman aiheutti ylimääräisiä mietintöjä tämän kyseisen kaaran osalta se, mitä ihmettä minä teen kaikilla niillä vivuilla, joita on tungettu ratin lähistölle. Osalle vivuista löytyi jo aivan järkevää käyttöä, mutta silti. Kuka ihmeen älykääpiö haluaa laittaa ratin yhteyteen pari lisävipua, joita säätäessä varmasti harhautuu pientareelle tai keskiviivalle? Varmasti on ollut suunnittelijana mies!

Hyvä puoli kuitenkin se, että kyseessä on Ford, eikä mikään Mazda tai Honda tai Renault. Noita kaikkia tarjottiin ja minä totesin, että enhän minä autolla tullutkaan, joten milläs muulla minä lähtisinkään kuin Fordilla...

Kultakorttireunainenmies...

Selvennetään ja päivitetään tätä tilannetta jälleen, kun siihen on tarvetta ilmennyt. Siis, aloitamme alusta.. EI ESIHISTORIASTA ASTI!!! Ja viedään ne mammutit ja neanderthalin ihmiset takaisin varastoon... Siis aloitetaan kultakorttireunaisenmiehen ensimmäisestä ilmestymisestä minun elämääni.

Tästä aikaa taakse päin parisen vuotta. Siis aivan avioeron kynnyksillä tämä mies osui minun reitilleni jostain mystisestä syystä. Satunnaisesti hetkellinen juttelu chatissä tuotti tapaamisen syntymäpäivänäni toisella puolella Suomea. Mies tuli vain käymään ja tarjoamaan ruuat, palasi sitten omaan kotikaupunkiinsa ja alkoi ehdotella vakavampaa tutustumista. Kuuleman mukaan raha ei muodostu esteeksi hänelle, koska sitä rahaa hänellä riittää. Luvattiin isoa maasturia firman bensakortilla ja vaikka mitä, jos muuttaisin pääkaupunkiseudulle ja alkaisin hänen kanssaan suhteeseen.

Minulla jotenkin paloi hermo, hirtti kiinni, jos voi sanoa.

Raha on minulle siinä mielessä toisarvoinen asia, että on kivaa, jos sitä on ja ikävää jos ei ole, mutta elämä ei pyöri pelkästään sen voimalla. Toki olisi lottovoitto löytää mies, jolla on rahaa ja hyvä ulkonäkö, mutta ehkäpä sellainen mies ei haluakaan muuta kuin hetken hauskuutta. Tämä kultakorttireunainenmies muisti moneen otteeseen tähdentää näitä raha-asioita ja se alkoi ahdistaa minua. Minä yritin selittää sitä, etten ole onnenonkija, enkä halua sellaista mainettakaan. Lopulta hermostuin sen verran, että ilmoitin, ettei kyseisen herran kannata soitella. Sitten muutin Lappiin.

Hieman ennen vuodenvaihdetta työpuhelimeni soi. Numero näytti jokseenkin tutulta, joten vastasin siihen sillä oletuksella, että tunnen ihmisen varmaankin. Puhelu alkoi pitkällä vuodatuksella siitä, miksei minun oma numeroni ole julkinen. Työnumeroni löytyy kuvan kanssa netistä, joten minut kyllä tavoittaa, jos haluaa. Vasta sen vuodattamisen jälkeen mies muisti tarkistaa, että tiedänhän minä, kenen kanssa puhun. Puhetavasta ei voinut erehtyä, joten tiesin hyvinkin. Minä olen kuulemma jäänyt vaivaamaan. Miehen omien sanojen mukaan se on harvinaista.

Tänään puhelin soi taas, samasta numerosta.

Tällä kertaa mies sanoi, että hänellä jäi jotain todella pahasti kesken minun kohdallani. Ilmeisesti jonkin verran kiinnostan, mutta onko kyse ehkä siitä, etten minä hypännyt hänen rahojensa mukaan. Ehkä häntä kiinnostaakin juuri se, että kerrankin joku kieltäytyy tekemästä hänen tahtonsa mukaan. Varmaankin se on erikoista. En tiedä, kun ei itselläni koskaan ole ollut sitä rahaa, jolla toisia hyppyyttää.

Saa siis nähdä, mitä tästä vielä seuraa...

Ajatuksen virtaa...

Kuinkahan usein minä olenkaan täällä blogissani pohtinut miehiä? Vastaus: Päälle 70 postauksesta noin puolet ovat tavalla tai toisella käsitelleet elämäni miehiä. Sinällään hassua, sillä harvapa oikeastaan tietää, mitä minun elämässäni tulee ja menee. Todellisuutta on kuitenkin, että elämää on joskus, osa vakavampaa ja osa vähän vähemmän vakavaa.

Tässä vaiheessa kaikki sukulaiset ynnäilevät mielessään, ovatko he tietoisia kaikista miesjutuista vuosien varrella. Voi valaista, ette ole.

Jokaisella on omassa elämässään pieni musta alue, jota ei toisille näytetä. Minulla se on kautta aikojen ollut oma tunne-elämäni. Mieluummin pidän pillit pussissa siltä osin ja annan toisten olettaa, että asiat ovat jollain tolalla. Hyvin harvat ihmiset, pääasiassa menee kavereiden puolelle, tietävät, jos minulla on jotain viritteillä. Etenkään silloin en asioistani kerro, kun ne eivät ole vielä kirkossa kuulutettuja. Ennemmin järkytän kaikkia sukulaisiani samalla tavoin kuin aikanaan häitteni kohdalla. Saivathan vanhempanikin sentään varttia ennen vihkimistä tiedon...

Ehkä minä olen kuitenkin alkanut paljastaa itsestäni joissain asioissa enemmän. Olen huomannut, että siinä mielessä työskentely nuorien kanssa on varsin avartavaa. Monet nuoret haluavat puhua asioistaan ja he odottavat jonkinlaista vastakaikua. Heille pitäisi olla antamassa tukea ja joissain tilanteissa käytännön vinkkejä. Joskus se on helppoakin, mutta monta kertaa olen itse mielessäni miettinyt, kuinka paljon minä lopulta olen vastuussa siitä, mitä minä jollekin ohjeeksi annan. Huono neuvo voi olla vaarallisempi kuin terävä miekka, olen kuullut sanottavan.

Ainakin jotkut ihmiset ovat huomanneet sen, että minä olen helposti omassa kuoressani, josta minun ulos raahaamiseni voi kestää kauankin. Nuorten kanssa siellä kuoressa ei auta jököttää. Toisaalta, töissä tulee otettuakin aivan toisella tavalla ote elämään ja siihen, miten itse toimii. Olen siinä suhteessa auttamattomasti päätynyt tädiksi jo. No, ehkä se on tässä asiassa hyvästä.

Ja mitä niihin miehiin tulee.. Palataan asiaan taas myöhemmin, kun ajatus rullaa sinnepäin...

Motivaatiota?

On se outoa, miten joinain päivinä saa asioita tehtyä ja toisina ei. Eilen oli sellainen päivä, että kaikki asiat tuli hoidettua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti ja tänään tuntuu aivan mahdottomalta. Ehkä osaltaan on kyse siitä, että toisina päivinä on motivaatiota ja toisina ei. Miksi ihmeessä se motivaatio vaihtelee niin hirvittävän paljon? Minä tehokkaasti syytän motivaation puutteesta tätä talvea ja pimeyttä. Mitä pimeämpää on, sen enemmän aikaa minä voisin viettää nukkuen. Onneksi sentään täällä alkaa jo huomata päivien pitenemisenkin. Muutaman kuukauden päästä minä taas valitan sitä, ettei täällä ole ollenkaan pimeää, jotta voisi nukkua.

Etelä- ja Pohjois-Suomella on tässä valoisuudessa huomattavissa selkeitä eroja. Joskus aiemmin ajattelin, että pohjoisessa on koko talven säkkipimeää, mutta todellisuudessa täällä on jotenkin sinistä monta kuukautta. Lumi kuitenkin heijastaa valoa aivan eri tavalla kuin märkä asvaltti. Lapissa ei kovinkaan usein ole tullut törmättyä tuohon märkään asvalttiin, joten on harvinaisen selvää, että täällä tuo vähäinenkin valo tuntuu erilaiselta. Muistan hyvinkin, kun tämän kuun alussa kävin Keski-Suomessa ja siellä ihmettelin hirveää vesisadetta, joka jäädytti ihmisen luihin ja ytimiin. Silloin mietin kahdesti sitä, haluanko todellakin vielä joskus muuttaa takaisin etelään. No, parin viime päivän pakkaset kyllä nostivat sitä muuttomielialaa taas. Tuntuu kauhealta, kun näkee, että ulkona on yli 20 astetta pakkasta. Joka ainoa solu ruumiissa kapinoi sillä hetkellä ovesta ulos astumista.

Eilen puhuin serkkuni kanssa messengerin välityksellä hetken aikaa. Serkkuni puhui lapsistaan ja pohti, että ilman lapsia elämä olisi erilaista siinä, mitä tekee ja mitä ei. Siis perusasioita siitä, että lapset vaativat tietynlaisten rutiinien säilyttämistä. On kyse sitten ruoasta tai nukkumaanmenoajoista. Siinä yhteydessä totesin miettineeni joskus, että yksinhuoltajavanhempi ei voisi tehdä minun työtäni. Jotenkin tällaisen täysin kellonaikoihin ja viikonpäiviin sitomattoman työn tekeminen lastenhoidon ohella olisi mahdotonta. Minkälainen äiti tai isä lähtisi töihin perjantai-iltana kello 18 ollakseen töissä yli puolen yön ja jättäisi lapset selviytymään keskenään? Toisaalta, hoidon järjestäminen tuollaiselle kellonlyömälle on mahdotonta. Kukaan ei suostuisi omaa viikonloppuaan hassaamaan toisen ihmisen lapsiin. No, se oli vain ajatus, joka on pyörinyt joskus mielessä.

Ensi viikolla sitten menee foortikin korjuulle. Saa nähdä, miten pitkään siinä menee ja mikä on lopputulos. Toivon mukaan kaikki osat pysyvät siihen asti matkassa nippusiteiden voimalla.