Muuttohaukka matkalla...

Ihminen saa välillä kummallisia tarmon puuskia. Ne ovat oikeasti kummallisia, kun ajattelee, että normaalioloissa juuri ja juuri saa hoidettua kotona pakolliset toimet. Toisina päivinä sitten tulee se tarmo, jolla kannetaan matot ulos ja mopataan lattiat. Omituisinta on, jos samalle viikolle osuu kolme tarmo-päivää. Kolmannella moppauskierroksella viikon sisään alkaa kyseenalaistaa oman toimintansa.

Onneksi minulla harvoin tulee vastaan tarmo-päiviä. Tällä viikolla niitä on ollut tähän mennessä kolme. Minä sentään olen ovelasti kanavoinut tarmon muuallekin kuin lattian moppaamiseen. Olen hoitanut asioita, jotka ovat tähän asti olleet nurkissa odottelemassa. Käytännössä tämä tarkoittaa, että olen lähettänyt stereoni korjattaviksi, hakenut uutta asuntoa ja mopannut lattiat vain kertaalleen. Sen lisäksi olen tietenkin onnistunut kuluttamaan hirvittävän määrän aikaa tietokoneen ääressä kirjoittelemassa joutessani.

Muuttaminen on ajatuksena sykähdyttävä. Tällä hetkellä kotini on kerrostalon kolmannessa eli ylimmässä kerroksessa sijaitseva kaksio, johon kuuluu keittokomero. Minulla ei ole parveketta eikä omaa saunaa, eikä sen puoleen mahdollisuutta saada asunnossa aikaan edes läpivetoa. Kotonani on jatkuvasti kuuma, eikä se edesauta minun kärsimätöntä luonnettani tekemään mitään. Päin vastoin kuumuudessa minua jatkuvasti ahdistaa ja ärsyttää. Sen takia olen välillä kuin takapuoleen ammuttu karhu.

Miten ihanaa olisikaan asua rivitalossa. Sellaisessa maan tasossa olevassa asunnossa, jossa olisi oma sauna ja mahdollisesti jopa pienesti omaa maaplänttiä, jolla voisi aamukahvilla istuskella. Se olisi tässä kohtaa unelmien täyttymys. Ei paljoa vaadittu, vai mitä?

Odotuksia...

Syksy tulee, ei sille mitään voi. Vaikka pohjoisessa aurinko edelleen paistaakin, on jo havaittavissa sellaisia syksyn merkkejä, joita ei voi kiistää. Yöt ovat muuttuneet valoisista kesäöistä pimeiksi. Vihdoinkin etelän asukkikin osaa nukkua öisin. Koko kesän univelat erääntyvät nyt maksettaviksi.

Toisaalta, kun koulut alkavat, se on varma merkki siitä, että syksy on tullut. Se ei näy joka puolella heti, mutta sen aistii. Puut alkavat vähitellen tiputella turhia lehtiään ja vaihtavat värinsä ruskan puolelle. Ja ihmiset muuttuvat. Syksyisin alkaa hermo kiristyä hyvin levätyn kesän jälkeen. Jokainen kesälomalla rentoutunut yksilö löytää työpöydältä palatessaan hirvittävän pinon tekemättömiä töitä, jotka pitäisi hoitaa ensitilassa pois. Sellainen on varma merkki syksystä.

Ei sen puoleen, minä pidän siitä, että töissä on tekemistä. Tietyllä järkiperäisellä suhtautumisella huomaa, että työaika kuluu paljon nopeammin, jos on muutakin tekemistä kuin kattolaattojen laskeskelu.

Se on hassua, miten tammikuussa odotti kesää ja töissä kaikki toiminta tähtäsi toukokuussa järjestettävään isoon tapahtumaan. Heti, kun tapahtuman jäljet oli siivottu ja yön yli nukuttu, alkoi marraskuun odottaminen. Silloin on suuri valtakunnallinen tapahtuma, johon pitäisi osallistua työn puolesta. Ihme ja kumma kyllä, se tuntuu ihan luontevalta odotella kaiken aikaa jotakin. Ehkä se on juuri koulumaailmasta tullut tavaksi. Koulussa kun aina odotettiin jotain. Vähintäänkin välituntia...

Kesä ja loma

Kesä jatkuu, vaikka loma loppuikin jo. Minua toisinaan on ihmetyttänyt, että kaikkein kovimmat helteet tuntuvat aina osuvan siihen, kun koulu tai työ alkaa. Niin kävi näköjään taas kerran...

Pohjoista Suomea hellittelee sellainen helle, ettei ole paremmasta väliä. Sisätiloissa istuessa tuuletin hurisee koko ajan ja yrittää helpottaa tilanteen tukaluutta. Ei auta se, että toimistotiloissa on olemassa ilmastointilaite. Se ei auta sen vuoksi, ettei se ole näissä tiloissa päällä kuin iltaisin. Hyvähän tässä on sitten toimistohommia painaa.

Monet ovat valittaneet sateen puuttumista ja sen seurauksena nurmikkojensa palamista. Minua ei se haittaa. Minulla ei ole omaa henkilökohtaista nurmikkoa, jonka kunto rassaisi minut henkihieveriin. Enkä minä muutenkaan kuluta aikaani etsien täydellistä vihreää nurmikkoa. Enemmän minua rassaa se, että auton tuulilasiin törmänneet pieneläimet ovat palaneet lasiin kiinni ja niiden irroittaminen käy työstä. Sen puoleen minä kaipaisin sadetta.

Tuntuu oudolta, että tänä kesänä minulla oli ensimmäistä kertaa palkallista lomaa. Vaikka kyseinen aika ei lomalta tuntunutkaan, kerrankin joku piti taloudellisesti minut pystyssä sen aikaa, kun reissaan muualla ja olen vain. Toisaalta toukokuussa painettiinkin töitä pää märkänä ja se on oma lukunsa sinällään. Autolomat tuntuvat olevan minulle tyypillisimpiä ja tietenkin se on myös kallein muoto pitää lomaa. Senkin puoleen palkallinen loma passaa minulle paremmin kuin hyvin. Vielä kun siihen lomaan saisi virkistyspuolenkin kuntoon...

Kesä ja sääsket..

Pitkä tauko kirjoittamisessa antaa yleensä paljon aiheita uusiin ajatuksiin. Tällä kertaa sen tauon täytti viikon mittainen oleilu leirikeskuksessa murrosikäisten nuorten kanssa. Vaikka välillä risoo jo pelkkä ajatuskin siitä ajasta, välillä näyttää olevan itsellekin tarpeen päätyä leirille kuuntelemaan sitä menoa. Se opettaa paljon, kun on viikon ajan 24h/vrk teinien kanssa samassa tilassa. Muistuttaa paljon omasta murrosiästä, mutta siinä näkee ja kuulee myös sellaisia asioita, joita ei ollenkaan muista enää itsestään.

Murrosikä on rankaa. Sen huomasin jälleen kerran. Hirvittävä määrä itsestään epävarmoja nuoria ihmisiä, joista osalla on hygieniaongelmia ja osalla muita ujous-ongelmia. Jokainen pakotetaan viikon ajan jakamaan oma henkilökohtainen tilansa toisten nuorten kanssa. Se on vaativaa. Toisaalta se myös palkitsee.

Monet nuoret näyttivät osaltaan pääsevän eroon edes osasta ujouttaan, uskaltautuivat juttelemaan eri sukupuolta olevien ihmisten kanssa ja jopa toisinaan uskalsivat puhua aivan vieraille ihmisille. Varmasti jokainen muistaa vielä sen oman nuoruutensa ja ne paineet siitä, onko viehättävä vastakkaisen sukupuolen silmissä ja mitä asialle on tehtävissä.

Eikä siitä pääse eroon aikuisempanakaan. Tietenkin aikuisena ymmärtää jo sen, ettei ulkoinen olemus voi korvata sitä, jos sisältä jotain puuttuu. Ulkonäkö ei korvaa puuttuvaa rakkautta.

Tähän ajatukseen sopii minusta hyvin Timo Rautiaisen sanoituksesta pätkä:

"Rakkaus on kirosana, jos väärä mies on sanojana."

Anteeksi pyytäminen

Anteeksi pyytäminen on vaikeaa. Se on vaikeaa, vaikka itsessä olisi vika ja tietää, että toinen on pahoittanut mielensä. Yhtä vaikeaa on pyytää anteeksi silloin, kun on itse hermostunut toisen ihmisen käytökseen ja sanonut loukattuna pahasti toiselle. Ne ovat tilanteita, joissa puheliainkin ihminen tuntuu hukkaavan kaikki sanansa ja odottavan, että toinen tekee sen ensimmäisen aloitteen.

Anteeksi pyytämistä pitäisi aivan selvästi opetella koko elämänsä ajan. Muistan toki, että teininä ennemmin olisi painunut maan rakoon kuin pyytänyt anteeksi, vaikka aihetta olisi ollutkin. Nykyään minusta tuntuu, että se pyörä on käännähtänyt yhden pykälän verran eteenpäin. Minä pyydän usein anteeksi, jos minusta tuntuu siltä, että olen loukannut toista tai tehnyt jotain väärää. Mitä useammin pyydän anteeksi, sen helpommaksi pyytäminen muuttuu. Ehkä kyse on siitä, etten enää pidä itseäni kaikkivoipana ja maailman viisaimpana ihmisenä. Minä en enää tiedäkään kaikesta kaikkea kuten ennen.

Olenkin miettinyt, onko vanheneminen sitä, että kasvaa tyhmemmäksi vai vain sen tosiasian tunnustamista, etten minä koskaan niin viisas ollutkaan. Oli miten oli, anteeksi pyytämistä täytyy edelleen harrastaa, sillä en ole hionut omia kulmiani vieläkään niin paljoa, etten aiheuttaisi toisille ihmisille mielipahaa teoillani ja sanoillani.