Työtä työtä...

Tänään on taas sellainen päivä, että vakavasti mietin, oliko ihmiskunnalta ollenkaan viisas valinta koskaan laskeutua puusta. Henkilökohtaisesti olisin varmasti ollut onnellisempi oksassa roikkuen. Harmi vain, ettei minulta asiaa ole tuolloin kysytty.

Vastuu jakautuu maailmassa harvinaisen omituisella tavalla. Esimies ottaa työasioista vastuun niinä hetkinä, kun hän kokee hyväksi. Muina aikoina työntekijä saa itse kantaa vastuun ja mahdolliset epäonnistumiset ruoditaan kovalla kädellä julkisissa keskusteluissa muiden työntekijöiden kanssa. Toisinaan tuntuu, että maailma on epäoikeudenmukainen tässä suhteessa. Minä voin tehdä paljon hyvää työtä saamatta siitä kiitosta, kun esimies pokkaa ne kiitokset puolestani. Vastaavasti kaiken paskan saa ottaa niskaansa aivan suruttomasti. Toiset vain pesevät kätensä koko tilanteesta.

Tänään on se päivä, kun esimies pesi kätensä ulkomaanretkestä, jonka ensisijaisena toimeenpanijana on ollut. Siirsi tehokkaasti vastuun kokonaan minulle. Hänen sanojensa mukaan minulla on olemassa jo valmiit suhteet nuorisoon ja näin ollen minun on luontevaa olla ryhmän vetäjä, koska hän itse ei matkaan lähde. Omien sanojensa mukaan kyseessä oli hänen valintansa, mutta käytännössä häntä kiellettiin lähtemästä. Olisi omituista, jos hallinnon ylin esimies olisi 3 kk poissa toimistostaan yhtä jaksoisesti.

Minua hirvittää. En todellakaan ollut suunnitellut lähteväni johtamaan parinkymmenen nuoren ryhmää jonnekin Keski-Eurooppaan. En etenkään sellaisiin maihin, joiden kielestä ja kulttuurista minulla ei ole juuri minkäänlaista kokemusta itselläni. Vielä karmivampaa koko tilanteessa on se, että muut matkaan lähtevät ns. työntekijät eivät ole vielä mitenkään projektissa sisällä. Yhteistyökumppanin toiminnanjohtaja vaihtuu ja tätä uutta toiminnanjohtajaa ei ole vielä edes valittu. Kolmanneksi työntekijäksi lähtee meille kesätöihin tuleva nuori opiskelija, jonka varaan ei sinällään uskalla laskea yhtään mitään vastuuta vaativaa tehtävää. Häntä ei kuitenkaan lain edessä katsottaisi vastuulliseksi. Saa nähdä, mitä tästäkin tulee.

Muukin elämä tuntuu jälleen pyörivän töiden ympärillä. Mahdolliset, potentiaaliset miehet ovat toistaiseksi taas kutistuneet yhteen vaihtoehtoon, onneksi niin. Kyseinen mies on hyvässä harkinnassa ja jälleen kerran noin 800km päässä minusta. Jotenkin näyttäisivät nämä etäsuhteet osuvan minulle kaikkein tehokkaimmin. On kiinnostavaa nähdä, voisiko tämä alku jollain tavalla kääntyä positiiviseksi jatkoksi. Ainakin mies on ihmisenäkin minua kiinnostava tapaus, mitä kaikki miehet eivät suinkaan ole.

No jaa.. Liitetään tähän vielä matkaan kuva, joka on otettu Rovaniemen tieltä. Kello on ollut kuvan ottamishetkellä 11.16 eli päivä parhaimmillaan ja valoisimmillaan... Tällaiselta siis maailma näyttää Fordin ratin takaa katsottuna...



P.S. jos on mielikuvitusta, voi kuvitella siihen eteen poron tai ketun...

Työpäivä...

Keskimääräinen työaika on 8 tuntia päivässä. Ainakin monen ihmisen mielestä. Minun mielestäni se 8 tuntia olisi jo aika mukavan lyhyt työpäivä. Näitä mietteitä taas siivittävät ne totuudet, että tänäänkin olen aloittanut työpäivän klo 07.55 ja vieläkin istun työmaalla tietokoneen edessä. Nuoriso juoksee edelleen pingispöydän ympärillä ja pitää hauskaa. Ilmeisesti heille ei ole valjennut tähän ikään vieläkään, että minä todellakin olen ollut jo 13h töissä.

Joskus on niitäkin päiviä, että minä käyn työmaalla pyörähtämässä vain noin 4 - 5 h. Sellaisilla päivillä minä tasaan pitkiä leirivuorokausia, joita tulee vuodessa yli 30. Minä siis vietän hirvittävän määrän työajastani leireillä. Jos olisin leirillä jatkuvassa putkessa, olisin leirikeskuksessa kuukauden verran ilman taukoja. Käytännössä kuitenkin tuo määrä leirivuorokausia vastaa jopa 2kk normaalia työmäärää. Harva suostuisi elämään työpaikallaan 30 vuorokautta. Etenkään, kun työaikanasi et ole hetkeäkään vapaalla. Olet jatkuvasti vastuussa jonkun toisen lapsista. Se on raskasta.

Olen toisinaan miettinyt, missä maailmassa tästä työstä maksettava palkka vastaa työn vaativuutta. Joidenkin ihmisten mielestä nuorisotyö on äärettömän helppoa ja yksinkertaista. Menet vain ja pidät parit kerhot, leikit ja laulat. Aivan, mutta kun se ei riitä. Sen lisäksi, että sinun pitää osata lukematon määrä leikkejä ja lauluja, sinä olet vastuussa lasten ja nuorten turvallisuudesta. Etenkin leiriolosuhteissa vastuun ottaminen 20 hengestä on äärimmäisen raskasta. Jos jotain sattuu, leirin turvallisuusvastaava joutuu asian selvittämään, onko kyse ollut laiminlyönnistä vai kenties täysin ennakoimattomasta onnettomuudesta. Joskus on jopa niin, etteivät vanhemmat etukäteen suostu kertomaan, että heidän lapsellaan on vakava sairaus. Sairaskohtauksen sattuessa leirin turvallisuusvastaavaa syytetään laiminlyönnistä, kun hänelle ei ole edes suostuttu antamaan tarvittavia tietoja.

Leirityö ei muutenkaan ole aina herkkua. Parhaina hetkinä se on kuin lomaa. Pahimmillaan leiri on kuin päättymätön helvetti, jossa kaikki huutavat, ulkona sataa, eikä kenelläkään ole hauskaa. Minä vakavasti epäilen, että jokainen, joka sanoo leirityön olevan helppoa, ei ole koskaan ollut leirillä työntekijänä. Leirien ohjelmien etukäteisvalmistelu vie yllättävän paljon aikaa. Vielä enemmän vie aikaa ja hermoja niiden toteuttaminen. Jos et itse rakasta askartelua ja puuhaamista, vaatii työtä jo oikean asenteen ottaminen siksi aikaa, kun innostat toisia, yleensä vastahakoisia lapsia ja nuoria askartelemaan.

Työ palkitsee kyllä, mutta ei tilipussilla.

Harvinaisen palkitseva hetki voi olla silloin, kun äitiä parkuva lapsi vihdoin rauhoittuu, kun pääsee hetkeksi istumaan aikuisen syliin lohdutettavaksi. Palkitsevaa on sekin, kun nuoret uskaltavat puhua asioista suoraan, kiertelemättä ja kaartelematta. Eräs palkitsevimmista hetkistä on kuulla alkuun vaikeasti työntekijä vaihdoksiin suhtautuneelta nuorelta, ettei hän halua työntekijän taas vaihtuvan.

Pitkät työpäivät pistävät kuitenkin pohtimaan, missä on mielekkyyden raja. Juuri tällä hetkellä nuorten kanssa on luotu hyvä ilmapiiri, jossa on vapaus sanoa ja tehdä, järjen ja kohteliaisuuden rajoissa. Työn tekeminen itsessään on muuttunut helpommaksi, kun rutiineja on kehittynyt. Toisinaan huomaa jopa päätyvänsä uskotuksi joillekin nuorille, turvalliseksi aikuiseksi, jolla on vielä jotain tajuntaa myös nuoren ihmisen maailmasta, vaikkakin vähenemään päin. Toisaalta jatkuvat 10 - 15 tuntisiksi venyvät työpäivät, huono palkka työmäärään nähden, esimiehen mielen mukaan vaihtuvat työtehtävät ja etäisyys kaikista omista ihmissuhteista vaativat oman veronsa. Suoraan sanoen minä olen tällä hetkellä väsynyt työhöni, henkisesti ja fyysisesti.

Henkisesti huomaa sen, että haluaisin vain nukkua koko talven, kuten karhu. Jatkuva henkinen alavireisyys heijastelee siihen, ettei tule etukäteen valmisteltua hartauksia tai kirjoitettua ajoissa tarvittavia tekstejä. Sitten viime tipassa venyttää pitkää päivää vielä parikymmentä minuuttia hoitaakseen pois jonkin pöytäkirjan tai muistion. Fyysinen väsymys on jatkuvaa. Pimeässä pitäisi minun mielestäni vain nukkua. Selkä on jatkuvasti enemmän ja vähemmän kipeä, eikä jatkuva säiden vaihtelu edes innosta menemään pihalle yhtään enempää kuin on pakko.

En tiedä. Olen miettinyt vakavasti työpaikan vaihtamista. Saa nyt nähdä milloin ja minne laitan jotain hakupapereita. Milloin katkeaa tässä suhteessa kamelin selkä...

Rontti...

On outoa opetella elämään vain yhden kissan taloudessa. Todellakin, voidaan puhua yhden kissan taloudesta, sillä kuten kaikki kissan omistajat tietävät, kissojen määrästä riippuu, millainen talous ei ole. Yksi kissa tietää paljon rapsutushetkiä sohvalla, sängyssä ja vessassa. Minnekään ei pääse ilman kynsien rapinaa, jolla kissa ilmoittaa tulevansa myös paikalle. Eikä edes lattian kuivauslastasta ole häätövälineeksi, kun kissa on päättänyt tulla vessaan rapsutettavaksi. Tosin vessan vetämisen ääni on aivan liikaa.

Kahdessa kissassa on toki paljon enemmän huolehtimista. Enemmän ruuan ostamista, enemmän kissanhiekan raahaamista sisään ja ulos ja enemmän rapsutettavia kohteita. Mutta kuitenkin.. Kaksi kissaa osaa leikkiä keskenään, eivätkä ne molemmat samaan aikaan saa hellyydenkipeys kohtauksia, jotka kestävät tunnin. Kaksi kissaa autossa maukumassa on myös sellainen efekti, jota suosittelen kokeilemaan, jos hermot ovat kunnossa. Mikään ihme, ettei porokolarikaan aiheuttanut kuin pari ylimääräistä sydämen lyöntiä ja ajatuksen siitä, että siinä pääsi paisti karkuun...



Erilaista on istua kotona nyt, kun vain yksi oranssi viiru satunnaisesti tunkee itseään kainaloon. Rontti on minun käsitykseni mukaan hyvinkin punainen väritykseltään, mutta syystä tai toisesta aina kun vien sen vanhemmilleni, sen väritys tuntuu muuttuvan toffeemaisemmaksi, siis vaalean ruskeaksi. Omituista, mutta totta. Laitetaan tähän kuva, jotta voitte itse miettiä. Rontti tykkää makailla pää alaspäin ja yllättävää kyllä kyseistä nojatuolia ei ole imuroitu ihan minuuttia aiemmin. Kyseessä siis tilannekuva, ei mikään siisteyskuva.

Loppiainen...

Olen jossain aiemmin kertonut siitä, että minulla on kaksi kissaa. Tästä eteenpäin voin sanoa, että minulla on vain yksi kissa. Sintti muutti autuaammille hiirestysmaille loppiaisena. Omituista, kuinka lemmikkiin kiintyy. Muutamassa vuodessa tuostakin pienestä kissasta oli tullut minulle tärkeä osa elämääni.

Sintti oli hieman vajaa 5-vuotias. Muistan hyvinkin sen päivän, kun kävimme kissan hakemassa kummityttöni kotoa. Pieni, harmaa kissan rääpäle, jolla oli tapana protestoida jättämällä sohvalle kosteita läikkiä. Nopeasti aika kului siihen, ettei kissa enää ollutkaan niin pieni, tapa protestoida oli olemassa loppuun asti.

Sintillä oli omat tapansa ja aikataulunsa. Aamulla, kaksi minuuttia ennen herätyskellon soittoa Sintti hyppäsi sänkyyn ja alkoi tuijottaa. Jos tuijotus yksistään ei herättänyt, Sintti alkoi haistella silmiä tai nenää. Kissan viiksiin herää varmasti, jos ne osuvat kasvoihin. Kun tavoite oli saavutettu ja ihminen siitä heräsi, Sintti alkoi puskea ja purra. Erityinen tykkää-pureminen oli Sintin oma spesialiteetti. Käytännössä ensin kissa puski, kun päästiin jonnekin poskihampaiden tienoille asti, kissalla oli suu hieman auki ja mikä tahansa osa kelpasi purtavaksi. Pariin kertaan jäi oikein mukavia jälkiäkin muistoksi tykkäämisestä.






Nykyään on harvinaisen hiljaista, kun herää. Rontti tietää olevansa yksin, eikä pidä meteliä. Toisinaan Rontti juoksentelee ympäriinsä ja naukuu. Luulee varmaankin, että Sintti tulee lopulta pois piilostaan. Sinttiä ei kuitenkaan enää kuulu. Kuva on viime kesältä. Siinä Sintti nukkuu tyytyväisenä sohvan selkänojalla. Toivottavasti nyt nukkuu yhtä tyytyväisesti omaa lopullista untaan...

Uusi vuosi, vanhat kujeet...

Mistähän tämän vuoden aloittaisi? Viikon mittainen vapaa, jonka aikana on ollut eristyneenä muusta maailmasta tuntuu tehneen hyvää. Tässä välissä vakuutusyhtiö on tehnyt päätöksen, jonka mukaan minun täytyy maksaa tuosta Petteri Punakuonon aiheuttamasta remontista vain omavastuuosuus. Jee! Hyvä uutinen sinällään, vaikka vakuutusmaksut tulevatkin nousemaan aivan varmasti reippaanlaisesti. No, pääasia, ettei henkilövahinkoja tullut.

Uusi vuosi oli, tuli ja meni. Hieman puolenyön jälkeen minulla pirahti puhelin ja tietenkin tunnistaessani soittajan, soitin hänelle takaisin päin. Kyse siis oli häläristä, jota tämän ihmisen kanssa olemme ennenkin käyttäneet silloin, kun toinen haluaa jutella, mutta puheaika on vähissä kyseiselle kuulle. Nytkin siis soitin takaisin toivottaakseni hänelle hyvää uutta vuotta ja kuunnellakseni, mitä hänellä on mielen päällä.

Jälleen kerran sellainen puhelu, joka sai kyyneleet virtaamaan. Tälläkin kertaa kyseisen ihmisen ääni, puheenaiheet ja muut saivat muistamaan hieman liiankin hyvin, mitä minulta otettiin pois. Kyse siis ei todellakaan ole ex-aviomiehestä. Sen ihmisen ääni saisi vain ärtymyksen nousemaan. Tämä kyseinen ihminen, jälleen kerran raotti mieltään niistä asioista, joita hän olisi halunnut elämältään, mutta sairauden takia jäivät nyt tulevaisuuden hämäriin. Hän puhui siitä, kuinka oli aikanaan halunnut enimmillään kolme lasta ja kahteen oli tullut stoppi avovaimon kanssa. Hetkellisen hiljaisuuden jälkeen hän totesi, että oikeastaan hän olisi halunnut minun kanssani lapsia, oli kuulemma jopa jo suunnitellut asioita siihen suuntaan. Mitäpä siinä sitten enempää tarvitaankaan, että toinen itkee?

No, elämä on jokseenkin epäoikeudenmukaista noissa asioissa. Täytyy vain toivoa, että elämä muuttuisi tasaisemmaksi. Alkaa vähitellen ilmeisesti tikittää se biologinen kello, joka vaatii olojen tasaantumista ja parisuhteen löytämistä. Se kello tosin on välillä jo kukkunutkin siihen malliin, että oksat pois ja pala larvaa.

Töissä on kohtuullisen rauhallista tällä hetkellä. Vielä ei ole alkanut se spurtti kohti kevättä ja kesää. Vielä vietetään rauhallista joululomaa. Loppiaisen jälkeen ollaan taasen mukana menossa. Tosin nyt jo tulee mietittyä kesän lomia, leirejä ja muita. Onneksi vielä ensi viikko menee reissailemiseen, tosin työpaikan kustannuksella. Siis minä vietän maanantaista torstaihin aikani Keski-Suomessa, työhön liittyen. Ehkä tuostakin koulutuksesta saa jotain inspiraatiota työntekoon taas tälle vuodelle.

Serkulle kerrottakoon, että kirjailen jossain vaiheessa näkyviin sen kultakorttireunaisen miehen tarinan. Sopii sitten naureskella historian merkillisyyksille... Tai tietysti, voit kysyä äidiltäsi, hänelläkin on muistaakseni aiheesta jotain tietoa... ;)